Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Jeffrey Eugenides ja Naimapuuhia (2012, Otava, alkuperäinen teos The Marriage Plot, suomentanut Arto Schroderus) tuli lukupinooni kirjastosta. Naimapuuhia-teosta on kovasti hehkuteltu kirjablogeissa ja päätin tarttua kirjaan, vaikka ennakkoon ajattelinkin, että tämä ei ole ehkä juuri se minun kirjani. 

Ilman jännitystä lopputeksteihini asti täytyy sanoa, että ei tämä ollutkaan minun kirjani. Suhtautumiseni kirjaan on valitettavan neutraali: en siitä pitänyt todella paljon, mutta en ollut pitämättäkään. 

Oli kiinnostavaa lukea, miten kolmen henkilöhahmon: Madeleinen, Leonardin ja Mitchellin elämät kulkevat. He kohtaavat toisensa opiskelujensa aikana: Madeleine on rakastunut Leonardiin, Mitchell Madeleineen ja jotta Mitchell ei jäisi ilman rakkautta, niin Larry on rakastunut vielä Mitchelliin. Odotin kirjasta jotain tiukkaa kolmiodraamaa petoksineen poikineen, suuria sydänsuruja ja elämää suurempaa ahdistusta. 

Mutta koska kirjassa melkein ajauduttiin petoksen tielle, melkein rakastuttiin epätoivoisesti ja melkein ahdistuttiin ja melkein kuoltiin sydänsuruihin, niin en tykästynyt kirjaan aivan täysillä. Sillä ei tässä kirjassa nyt niin traagista juonta ja tunnetta ollut: enemmän kirjasta tuli mieleen opiskeluaikojen ja nuorten ihmisten itsensä etsiminen tyyliin olenko valmis suhteeseen ja vastuuseen Leonardin kanssa, jota vaivaa suuri masennus; olenko homo vai sittenkin hetero (Mitchell Larryn kanssa) ja tämäkin asia ratkeaa varsin selvästi ja helposti; löydänkö itseni matkalla Eurooppaan ja Intiaan. 

Olin lopultakin ehkä vähän pettynyt siitä, että 600-sivuinen kirja ei tuonut kyyneliä silmiini eikä tuonut elämään mitään sitä suurempia merkityksiä. Toisaalta kirja oli sen verran hyvä ja kiinostava, etten halunnut sitä jättää käsistäni tai kesken.  

Teoksessa oli alkuun paljon viittauksia kirjallisuteen ja lähtökohtana kirjaan onkin Madeleinen tekemän tutkimuksen teoria: Barthesin rakkausjuoni (joka näkyy alkuperäisessä nimessä The Marriage Plot) ja rakkausjuonen näkyminen viktoriaanisen ajan romaaneissa. Kirjallisuudentutkija-opiskelija romaanin päähenkilönä on tällaiselle wanna-be-kirjallisuudentutkijalle ja entiselle opiskelijalle suoraan sanoen kiinnostava lähtökohta. Varsinkin kun kirjan aiheena on Barthes, jonka teoria oli myös tällaisen wanna-beksi jääneen tutkijan lähtökohtana gradussaan. Eugenidesiä lukiessa huomaan, että muillekin on vaikea pitää teoriaa ja Barthesia mukana läpi koko teoksen, sillä jollain tavalla Naimapuuhia-teoksessa unohdetaan ne kaikki viittaukset noin puolivälin jälkeen ja siirrytään tarkastelemaan Madeleinen rakkauselämää. Myös Madeleine on kesälomalla opinnoistaan, eli ehkä siinä syy. 

Teoksessa vilisee kirjallisuudennimiä ja klassikoita, mutta lopulta (minusta) muut kirjallisuuden teokset jäävät maininnoiksi, eivätkä  ne elä kirjan tarinan rinnalla. Jotenkin samoin kävi oman graduni kanssa, joka käsitteli intertekstuaalisuutta ja genresidonnaisuutta rakkausromaaneissa, joten huomaan erheeni nyt.

Koska en ole itse ollut kovinkaan ihastunut jane austeneihin, niin voi olla, että en vain tajunnut tämän kirjan hienoutta. Ehkä kirja oli kunnianosoitus austeneille ja noudatti näiden kirjojen jahkaamisia. Minusta kirja oli kuitenkin kaikkein eniten kasvukertomus nuoresta aikuiseksi, itsensä etsimistä (ehkä Austenkin kirjoitti samasta, en osaa sanoa). 

Kun kirjassa nostetaan esiin viktoriaaniset romaanit näin: 

Madeleinelle alkoi valjeta, että viktoriaaneissa oli se juju, etteivät he olleet läheskään niin vitoriaanisia kuin kuviteltiin. Frances Power Cobbe oli elänyt avoimesti naisen kanssa ja sanonut häntä "vaimokseen". - - Naiset eivät varhaisviktoriaanisen ajan Englannissa saaneet osallistua politiikkaan. Ja näissä oloissa, ollessaan samassa lokerossa idioottien kanssa, Madeleinen suosikkinaiskirjailijat olivat kirjoittaneet kirjansa.

Tätä taustaa vasten 1700- ja 1800-luvun kirjallisuus, varsinkin naisten kirjoittama, oli kaikkea muuta kuin vanhanaikaista. Suunnattomista vastustuksista huolimatta, ilman että kukaan oli antanut heille oikeutta tarttua kynään tai kunnon koulutusta, Anne Finchin, Jane Austenin, George Eliotin, Brönten sisarien ja Emily Dickinsonin kaltaiset naiset olivat silti tarttuneet kynään, eivätkä olleet pelkästään osallistuneet kirjallisuuden suureen hankkeeseen, vaan - - samalla luoneet uutta kirjallisuutta että pelanneet miesten peliä kääntäen sen samalla miehiä vastaan. 

olisin odottanut, että sama asenne olisi näkynyt myös kirjassa. Mutta kuitenkin teoksessa Madeleine on aika avuton ja passiivinen. Hänen aktiivisuutensa on siinä, että hän opiskelee kirjallisuudenteoriaa ja ihailee menneitä naisia. Näin kirjasta tulee ennemmin kunninanosoitus kirjailijoita kohtaan, mikä siis ei sinällään ole paha asia, mutta itse odotin, että kirjassa jotenkin näkyisi tällainen aktiivisen naisen asema ja rooli, ehkä romaanin uudistus. 

Toinen asia, joka odotuksiani ei täyttänyt, oli se, että kirja ei vastannut kysymykseen, voiko Barthesin teoria muuttua.

Ymmärrän kaikki ne syyt, miksi kirjasta on helppo pitää, mutta itse odottelin hieman lisää syvällisyyttä teokseen. Kivaahan tämän kirjan myötä oli alkaa muistella omia opintoaikoja, omaa kasvua aikuiseksi, sillä Eugenides on taitava siinä: kuvailemaan, mitä kaikkea nuori nainen ja mies ajattelee kasvaessaan aikuiseksi. Hyvää teoksessa on myös juoni: kaksi miestä, yksi nainen, kolmiodraama. Ehkä tässä asiassa vaivasi se, että itse en olisi valinnut kumpaakaan miehistä, enkä päässyt siksi oikein Madeleinen asemaan kiinni. Ja sitten se Intia-osuus. Ajatella, että juuri se osuus oli minusta(kin) kaikkein tylsin.

Arvioni: + + + ½

Kirjan lukeneita:

Susa,

Ilselän Minna, 

Jenni Lilystä,

Katja,

Liisa. 

Moni muukin on lukenut, nämä tulivat googlen ekalta sivulta. 

Muut lukeneet löytyvät varmaan toisten linkeistä ja loput saavat ilmoittautua kommentteihin =)

En tarkoituksella dissaa ketään.