Sophie Kinsella: Soitellaan, soitellaan!

Sophie Kinsellan Soitellaan, soitellaan! (2012, WSOY, alkuperäinen teos I've Got your Number, suomentanut Irmeli Ruuska) kuului chick lit -kesääni. Koska nyt jostain syystä olen kasannut tähän kesään näitä hömppäpömppä-viihdekirjoja, niin joku oikein hömppäpömpinkin piti mukaan valita. Äh, en vain pääse bestsellereiden ohitse, ja tämä oli siinä - ja, valikoima täällä korvenkylässä on aika pieni. Tämä oli pakko valita, muita vaihtoehtoja ei enää ollut. 

Kirjan juoni lyhyesti: 

Päähenkilö Poppy Wyatt kadottaa juhliessaan tulevia häitään tyttöystäviensä kanssa kihlasormuksensa, jonka on saanut tulevalta aviomieheltään, Magnukselta. Paniikki iskee, koska kyseessä on perintösormus. Panikoidessaan sormuksesta Poppy hukkaa kännykkänsäkin. Sitten sattumalta hän löytääkin hätäänsä uuden puhelimen roskiksesta ja alkaa käyttää sitä. Puhelin on Samin, liikemiehen, sihteerin, joka on lähtenyt työpaikastaan.

Samin viestit ja sähköpostit tulevat puhelimeen ja Poppy tekee diilin, että lähettää ne eteenpäin Samille.

Poppy on epävarma tulevista häistään, koska hän tuntee alemmuutta Magnusia ja koko sukua kohtaan, koska he ovat tutkijoita ja käyttävät alaviitteitä (, joista innostuneena kirjassakin käytetään alaviitteitä, mitä nyt en oikein ymmärtänyt - mutta itse inhoankin alaviitteitä). Viestitellessään Samin kanssa Poppy ja Sam alkavat tuntea viehtymystä toisiaan kohtaan ja siinä missä Poppy auttaa Samia työasioissa, Sam kertoo mielipiteensä häistä.

Kirjan nimen mukaisesti osa kerronasta on puhelinkeskusteluja, tekstiviestejä ja sähköposteja. Taidan olla nyt sen verran tipahtanut tästäkin muodista, että minua lähinnä ärsyttivät nämä tekstilajit teoksessa. Vähän samaan tapaan kuin irl:kin vihaan tekstareita ja elämistä jonkunlaisessa symbioottisessa suhteessa puhelimeen /nettiin. 

Mielipiteitä muuten kirjasta: 

Olen lukenut erityylistä ja -tasoista chick litiä kesän aikana, ja vaikka Kinsella himoshoppaajineen kuuluukin chick litin suurimpiin nimiin, tämä kirja ei kyllä mitenkään viehättänyt minua. Tai korkeintaan sen takia, että se oli erittäin nopea lukea juuri sen takia, että siinä osa tarinaa oli tekstareina. Luulen, että tämä tyyli saattaisi viehättää nuorempaa lukijakuntaa ja etsin todistusaineistoksi tämän tekstin. Sanotaanko nyt sillä tavalla, että kirjallisuuden viehätys on siinä, että sitä on niin paljon erilaista olemassa. Aina on joku, jota tyyli viehättää ja sitten ne toiset, joita se ei innosta. 

Muita lukijoita: 

Norkku, Sanna,  Tessa, anni M.

Ja vielä moni muukin. Itse asiassa olin yllättynyt, että aika moni oli tämän kirjan lukenut. Toivottavasti kovin moni ei tee johtopäätöksiä ja mielipiteitä chick litistä juuri tämän kirjan perusteella, koska mielestäni tämä ei ollut sitä parhaimmillaan, vaan tästä tuli lähinnä sellainen olo, että Kinsellankin on täytynyt taas joku kirja pukaista markkinoille myymään. Juonta, henkilöhahmojen syvyyttä tai jotain elämää suurempaa tästä kirjasta ei löydy ja muuhun chick litiin verrattuna tämä on kovin köykäinen ja nopea ohitettava. Mutta tulipa nyt sitten kuitenkin yhden illan aikana luetuksi. 

Arvio siis tyly: + +.

Aiheeseen mitenkään liittymätön kuva, jonka kuvatekstinä mainittakoon, että onneksi on jotain, joka ei katso ikää eikä aseta ikärajoja. Hyvästä musiikista voi tykätä nuoremmat ja vanhemmat ja kaikki siitä väliltä.