Jaana Taponen: Lalalandia

Tässä he olivat, muka normaali perhe viettämässä muka normaalia maanantai-iltaa. 

Hän ei muka tiennyt, mitä Ari oli tehnyt, 

ja Ari oli kuin ei muka olisi koskaan mitään pahaa tehnytkään. 

****

Joskus käy niin, että luettuaan aivan (itselleen) tuntemattoman kirjailijan random-teoksen jää kiinni kirjailijaan ja haluaa lukea oikeastaan kaiken, mitä kirjailija on koskaan kirjoittanut. Itselleni tätä tapahtuu aika ajoin, minun on pitänyt lukea mm. Mika Waltarin, Milan Kunderan, Päivi Alasalmen, Maarit Verrosen kaikki teokset, kun olen ensimmäisen aloittanut. Viimeisimmäksi taisin ihastua Joel Haahtelan kirjoihin, mutta niiden lukeminen on vielä vähän prosessissa (ihan parasta on pakko säästellä). 

No, mutta kun tartuin Stockan herkku -kirjaan, niin tiesin, että se on taas menoa: Jaana Taposen kirjat on luettava. Mulla meni aikani, kun huomasin, mihin Taposen kirjat on yritetty piilottaa kirjastoissamme, mutta nyt kun tajusin, että kirjastoissa on erikseen viihde-hyllyt, löysin kirjat sijoitettuna sinne. 

Lalalandia (2011, Karisto - 1. painos 2009) on nimensä ja kansikuvansa mukaan sellainen kirja, että en siihen tavallisesti koskisi, mutta nyt mulla oli sellainen kutina, että kannattaa ylittää ennakkoluulonsa, unohtaa ulkonäkö ja sukeltaa sisältöön. 

Ja kyllä kannatti. 

Teoksessa on kaksi pariskuntaa: John ja Leni sekä Ari ja Emma, joista Leni ja Emma ovat ystävättäriä keskenään, loput sietävät toisiaan olosuhteiden pakosta. Pariskunnat ovat lapsellisia ja naimisissa, elämä on asettautumassa uomiinsa ja joulunodotus tuottaa tiettyjä paineita. 

John matkustaa työnsä puolesta paljon, Leni kokee olevansa yksinhuoltaja ja lapset välillä unohtavat, kuka heidän isänsä on. Miehen tultua kotiin arjen rutiinit rikkoutuvat ja Lenin täytyy muuttua edustusrouvaksi. Kun John ilmoittaa, että työmatkoja ei enää tule, Leni ahdistuu vielä enemmän. Ahdistusta helpottaa hieman se, että Leni törmää (kirjaimellisesti) Anttiin. 

Emma on onnellinen elämässään, kunnes hän herää yöllä puhelimensa ääneen ja vastatessaan puhelimeen huomaa, että soitto on vahinkopuhelu. Ari on jäänyt töiden jälkeen työpaikalleen, eikä puhelimesta kuulu töiden ääniä. 

Kirja on siis parisuhdekuviointia, mutta sanoisin, että kuitenkin kiehtovammalla tavalla kuin totuttua. Taposen kieli on hauskaa ja ironista. Jos ja kun chick lit kertoo siitä, miten nuoret naiset, alle kolmikymppiset etsivät miestä, niin Taposen kirja kertoo siitä elämästä, kun naiset huomaavat, että loppujen lopuksi se valinta meni ehkä sittenkin pieleen. Mikähän ero-lit tässä sitten olisi kyseessä? Kun jossain vaiheessa (yleensä aika samaan aikaan kaikilla) ihmiseen iskee tällainen vaihe myös irl, että täytyy miettiä, onko tehnyt oikeita valintoja, millaista elämää ja minkälaisessa parisuhteessa oikein haluaa ja suostuu ja voi elää, niin sanoisin, että Taposen edustama lit iskee esimerkiksi omaan elämänvaiheeseeni niin hyvin, että tykkään! Aiemmin kirjoitin, miten chick liteistä väikkäriä kirjoittava Nevalainen käyttää termejä mom lit ja granny lit, mutta minusta nuo termit eivät kuvaa tätä kirjallisuutta, jossa keskiössä on naisten 30 - 40 -vuotiaiden elämän parisuhdekuviot; eihän tässä oikeastaan kuvata vanhemmuutta eikä vanhenemista. 

Taposen kirjaan takaisin: Lalalandia kertoo siis suhteista, joissa ruoho on vihreämpää toisaalla, omia ja parisuhteen rajoja ja moraalia koetellaan muiden miesten ja naisten kanssa eli kyse on pettämisestä. Joskus pettäminen on iso iso virhe, joskus pettäminen saa ihmisen jälleen elämään. Taponen tarkastelee aihetta ilman moraalisaarnoja, voisi sanoa, että erittäin elämänläheisesti ja oikeantuntuisesti. Onko parisuhde joskus vain niin huono, että on parempi lähteä kuin jäädä?

Leni mietti, mitä sanoisi Elliinalle. 

Iskä on poissa, koska tekee tosi tärkeää työtä. 

Mutta tekikö oikeasti?

Tai ehkä sittenkin oikeammin: Iskä on poissa, koska työ on hänelle tärkeämpää kuin omat lapset. 

Mutta niin ei voinut sanoa lapselle, joten ehkäpä sittenkin: Koska jonkun pitää ansaita rahaa. 

Bingo. Tämä oli lähellä totuutta, mutta oli eettisesti väärin opettaa lapselle materialistisia arvoja. Leni huokaisi. 

Isä haluaisi, mutta ei tällä hetkellä voi. 

Mutta kuka tiesi, halusiko oikeasti, oliko tämä onnellinen kotona, tässä elämässään, vai oliko miehestä tullut maaton. 

Pakko sanoa jotain, hän ajatteli ja sanoi sitten: - Isä on kotona niin paljon kuin vain voi. Ihan varmasti. 

Kenelle kirjaa suosittelen?

Parikymppiselle lukijalle tämä saattaa olla liian masentavaa, mutta yli kolmikymppiselle, joka on jo avannut silmänsä ja kohdannut elämän tosiasiat, tämä voisi olla helpottavaa luettavaa: ei parisuhde ole onnellinen naapureillakaan. Taposen huumori helpottaa hieman kestämään elämää. Ainakin itselleni tämä oli vapauttavaa luettavaa. 

Arvio: + + + + . Ihan huikeen hienohan tämä oli!

Anu myös on pitänyt Taposen kirjoista.