Nina Banerjee-Louhija: Valkoisen orkidean maa + Kasarikirjakesän loppu - osa II

Elokuun ensimmäisenä päivänä postasin Nina Banerjee-Louhijan kirjasta Intian helmi (1985), jolla osallistuin kasarikirjakesään. Senpä vuoksi on hauskaa myös elokuun viimeisenä päivänä kirjoittaa saman kirjailijan toisesta kirjasta, joka päättää kasarikirjakesä-haasteen osaltani. 

Valkoisen orkidean maa (1981, WSOY) on Banerjee-Louhijan esikoisromaani. Tarina siinä on kovin samantyylinen kuin Intian helmi -teoksessa. Intian helmessä päähenkilönaisen aviomies oli kuollut palaamatta koskaan kotiseuduilleen Kashmirin vuorille. Elina Koul, suomalainen nainen, matkusti tapaamaan Vijaynsa sukulaisia ja sai tietää miehensä menneisyydestä asioita, joita ei ehkä olisikaan halunnut tietää. Valkoisen orkidean maassa päähenkilönä on niin ikään suomalainen nainen, joka lähtee tällä kertaa tutkimaan jo kuolleen isänsä menneisyyttä. Gita Roy on suomalais-intialainen nainen, joka eli lapsuutensa isänsä kotimaassa Intiassa. Isän kuoleman jälkeen hän muutti äitinsä kanssa Suomeen, ja hänen yhteytensä Intiaan ja sukulaisiinsa siellä katkesi. 

Nyt Gitan suhde mieheen Suomessa on katkennut, ja nainen päättää kohdata menneisyytensä. Hän haluaisi myös tietää, mitä hänen isälleen oikeastaan tapahtui. 

Gitan äiti ei ole kertonut Intian-vuosista paljonkaan, sillä valkoinen nainen ei sopeutunut Intiaan, vaan tunsi itsensä onnettomaksi kaikki ne vuodet, jotka vietti miehensä kotimaassa. Sen sijaan Gitan on helpompi sopeutua ja sulautua maahan, ja hänet myös otetaan vastaan ystävällisesti, vaikka hän itse kokee olevansa outo lintu: nainen, jolla ei ole aviomiestä, vaikka ikää on jo kylliksi. Sukulaisille Gita on kuitenkin omaa verta, ja pukeuduttuaan sariin Gita näyttääkin intialaiselta. 

Gita vierailee hänen sukulaistensa luona ja hän kohtaa intialaisuuden aikuisiällä. Aiemmassa elämässä, jolloin hän oli lapsi, kaikki oli kaunista ja iloista. Mutta miten lapsuusmuistot ja oikea elämä kohtaavat toisensa? Gitan isä on mainostanut intialaisia aina suvaitsevina, mutta miksi Gitan serkku, joka on valinnut miehekseen sen, jota rakastaa, elää köyhyydessä, kun suku hänet hylkäsi tämän valintansa takia? 

Kirjassa on hindulaisia jumalia, jumaltaruja ja -hahmoja ja erityisesti Shiva ja Parvati, joka Gita haluaisi olla omassa elämässään, kun vain löytäisi vastapuolen. Mutta Gita ei tiedä, mistä (maasta) löytäisi sen oikean, sillä suomalaisen kanssa hän näyttää liian tunteelliselta ja sitten taas intialaisen kanssa - osaisikohan hän elää intialaisella tavalla? 

Gitan ajatukset Intiasta saavat muutenkin huutia monesti. Kun hän säälii riksa-kuskeja serkulleen, Meena-serkku kertoo, miten riksa-kuskit nousivat kapinaan, kun tämä ihmisvoimalla käyvä kuljetusmuoto yritettiin epäinhimillisenä kieltää. Aina kaikki ei toimi sillä tavalla kuin ulkopuolisen silmissä olisi oikeudenmukaista. Ja missä on intialainen suvaitsevaisuus silloin, kun Gita laitetaan syömään vääräuskoisena toiseen pöytään kuin hindut. 

Gita kiertää Intiaa ympäri Intiaa: Delhistä Bombayhin, Kalkutan kautta Darjeelingiin, johon hänen rakkaimmat muistonsa sijoittuvat.

Darjeelingin muistan erityisen hyvin... Himalajan suurenmoiset maisemat, villit valkoiset orkideat kedoilla, laaksossa, suuret turkoosinväriset perhoset, teeviljelmät takertuneina jyrkkiin rinteisiin, silkinkutojat nurmikolla, lintujen heleän viserryksen, sirkkojen taukoamattoman sirityksen, puuskuttavan vuoristojunan.  

Gitan muistot liittyvät niihin päiviin, jolloin hän on elänyt isänsä ja serkkujensa kanssa lähellä vuoristoa, jonne hän pääsi isänsä kanssa nauttimaan retkistä. Se aika on niin kaukana kuin 40-luvun alussa, ennen Intian itsenäistymistä. Kasarikirjan viehätys on tässä ajankulun riennossa. Kirjan kertoja Gita on ollut lapsi 1940-luvun alussa. Omasta elämästä tai ei, myös kirjailija Banerjee-Louhija on syntynyt vuonna 1940 ja elänyt ensimmäiset kuusi vuotta Intiassa. Muistot 40-luvun alusta ovat siis kuin kirjailijan omia, 1981 kirjailija on ollut 40-vuotias. Tämän päivän neljäkymppisen kirjailijan lapsuusmuistot yltävät 70- ja 80-lukujen vaihteeseen. Jotenkin koin kirjaa lukiessani samanlaista viehätystä ajan kulumiseen kuin opiskellessani yliopistossa englannin kurssilla, jossa opettaja kertoi omakohtaisia muistoja "vain valkoisille" -ruokaloista USA:n etelästä. Aika on ihmeellinen - ne ajat, jotka ovat aivan juuri tässä ja nyt, ovat pian muistoja ja toisille ne muistot aukeavat vain vanhempien sukulaisten muistoista, kirjoista tai elokuvista.

Valkoisen orkiden maa -teoksessa historia on kuitenkin lähes olemattomissa. Historia kuitenkin näkyy niissä syissä, joiden takia Gitan isä kuoli. Hindujen ja muslimien viha erotti Intian ja Pakistanin omiksi maikseen; Gitan isä oli liiankin hyväuskoinen ja hän luuli, että hänen ystävyytensä muslimimieheen ylittäisi uskonnolliset erimielisyydet. Ei ylittänyt: Gitan isä ei koskaan palannut kotiinsa Pakistanista, jossa vieraili ystävänsä luona. 

Kun Gita on selvittänyt isänsä kuolemaan johtuvat syyt ja tavannut kaikki sukulaisensa, on aikaa myös sille, mikä elämässä on vähintään yhtä tärkeää. Eräs kulkija saapuu sattumalta elämän tielle.

Entä sinä, Gita, me? Keitä me olemme? 

- Mekö? Shiva ja Parvati, sen päätin jo Khajurahossa. 

Tässä kirjassa on paljon kaikkea: rakkautta, suuria tunteita paitsi naisen ja miehen välillä myös sukulaisten jälleennäkemisen aiheuttamana. Tässä on ääntä, väriä, uskontoa ja juhlia. Tässä on myös suurinta surua ja päähenkilön kasvamista ehjäksi. 

Tykkäsin kirjasta aivan yhtä paljon kuin Intian helmestä. Molempien kirjojen kansikuvat muuten harhauttavat ajattelemaan, että kyseessä olisi harlekiinimainen rakkausromaani. Kirjoissa on rakkautta, mutta paljon enemmän kaikkea muuta. Minulle nämä kirjat ovat olleet kuin parasta bollywood-draamaa, joissa myös suku ja sen jälleennäkeminen on yksi tärkeä juonenkäänne ja teema. 

Nina Banerjee-Louhija: Valkoisen orkidean maa

1981, WSOY

437 sivua

***********

Tämä kirja oli siis viimeinen kasarikirjakesä-haasteen kirjoista. Haasteen puhalsi henkiin Albatrossia mä haavoitin -blogin kirjoittaja Risto Uusikoski. Iso kiitos tästä loistavasta haasteesta, joka toi minun luettavakseni kahdeksan erinomaisen kiinnostavaa teosta, jotka ehkä muuten olisivat jääneet lukematta. 

Haaste löytyy klikkaamalla.

Julistan siis itseni 8 kirjalla Bogart co. -tasolle. Tämä aivan loistava sijoitus jo seitsemän Turku-vuoteni takia. Ressu on aina aivan yhtä ihana ♥.


2 kirjaa = Jonna Tervomaa
4 kirjaa = Mikko Alatalo
6 kirjaa = Eppu Normaali
8 kirjaa = Bogart Co.
10 kirjaa = Dingo

Ja Bogartin musiikkihan ei ole ainakaan yhtään kulunut (no ehkä vähän), vaatteiden väritkin ovat olleet kesänä aikalailla samat.... Niin se aika tulee ja menee ja tulee aina takaisin.

Musiikin jälkeen vielä muut kirjat, jotka luin. Nyt kohti seuraavia haasteita ja kirjoja!

Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä (1981)
Pirkko Saisio: Betoniyö (1981)

Eeva Tikka: Annu (1983) 

Nina Banerjee-Louhija: Intian helmi (1985)

Märta Tikkanen: Punahilkka (1986)

Jukka Pakkanen: Täysmustat futispläägät (1987)

Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin (1989)