Katja Kaukosen Kohina (2014, WSOY) oli lukulistallani siitä syystä, että Kaukosen aiemmat kirjat ovat vakuuttaneet minut: Odelma oli kertakaikkisen upea lukukokemus ja Vihkivedet viehätti maagisuudellaan. Odotin Kohinalta jotain samanlaista mystisyyttä tai kansauskomaisuutta, joita aiemmat kirjat olivat täynnä. Kohinassa on kuitenkin enemmän realistisuutta kuin aiemmissa kirjoissa, vaikka tietty sumumaisuus tulee kirjan miljööstä, yksinäisestä saaresta kirjan tarinaan mukaan. Kohina on keski-ikäisen miehen, arkkitehti Alvar Malmbergin eheytymistarina.
Alvarin äiti lähti Alvarin ollessa pieni Venetsiaan, pieni Alvar jäi isänsä hoteisiin ja hänen lapsuusmuistonsa ovat täynnä vanhempien poissaoloa: isä kiikutti poikansa aina jonkun tutun hoitoon, kun hänellä oli omia menoja joko työn tai naisten parissa. Alvarin koko elämää raamittaa yksin oleminen ja yksin jääminen, ja hän lähtee parantamaan omaa oloaan yksinäiselle saarelle, jossa hänestä pitää huolta vain naapuri-Tage ja tämän poika Henrik, joka yrittää ystävystyä Alvarin kanssa.
Minun lapsuuteni. Hontelo, pieni poika. Aina yksin. Tuolla hän käveli kotikortteliaan. Potkiskeli katua ja odotti isää, joka kuljetti hänet vieraisiin taloihin.
- -
Iltaisin saaren rantoja kulki näköiseni mies kirjenippu kädessään. Yksinäinen, laiha mies, hänen popliinitakkinsa hulmusi tuulessa kuin purje. Miehen päässä oli arpi, en tiennyt mutta tiesin. Käänsin katseeni pois ja join lasillisen konjakkia. Minä säälin heitä molempia. Nyt se oli sanottu.
Keski-ikäinen mies yrittää saada menneisyyttään ehjäksi ja todeksi, sillä hän ei tiedä, eikä halua tietää, mikä menneisyydessä on totta. Saaren hiljaisuudessa mies antaa mennisyydelle luvan tulla luokseen. Silti lukijalle jää pienoinen epäilys siitä, mikä todellakin oli totta, sillä miehellä on tapana valehdella ja kaunistella totuutta. Kun hän kirjoittaa vastauskirjeen äidilleen, hän kertoo, miten ihana lapsuus ja hyvä aikuisuus hänellä on. Lukija tietää, että näin ei todellisuudessa ollut.
Unohtaisin. Ja jos yhtään epäilisin, luulisin sitä vain väsymyksen tuomaksi harhaksi. Sitähän koko elämäni oli ollut.
Kaukosen kirjasta mieleeni tulivat Maarit Verrosen kirjat, joissa teemana on usein todellisuus ja tosi, sekä toden ja valheen rajojen ylittäminen. Verrosen henkilöt ovat myös usein yksinäisiä ja elävät muistoissaan ja ajatuksissaan aivan samoin kuin Kaukosen Alvar. Kirjalta jäin kaipaamaan ripausta sitä samaa mystisyyttä, jota oli Kaukosen aiemmissa kirjoissa, sekä jotain lihallisuutta päähenkilön hahmoon.
Toisten blogistien ajatuksia kävin lukemassa näissä blogeissa:
Eniten minua kiinnostaa tie,
Reader, why did I marry him?
Annelin kirjoissa.
Katja Kaukonen: Kohina
2014, WSOY
215 sivua
Alvarin äiti lähti Alvarin ollessa pieni Venetsiaan, pieni Alvar jäi isänsä hoteisiin ja hänen lapsuusmuistonsa ovat täynnä vanhempien poissaoloa: isä kiikutti poikansa aina jonkun tutun hoitoon, kun hänellä oli omia menoja joko työn tai naisten parissa. Alvarin koko elämää raamittaa yksin oleminen ja yksin jääminen, ja hän lähtee parantamaan omaa oloaan yksinäiselle saarelle, jossa hänestä pitää huolta vain naapuri-Tage ja tämän poika Henrik, joka yrittää ystävystyä Alvarin kanssa.
Minun lapsuuteni. Hontelo, pieni poika. Aina yksin. Tuolla hän käveli kotikortteliaan. Potkiskeli katua ja odotti isää, joka kuljetti hänet vieraisiin taloihin.
- -
Iltaisin saaren rantoja kulki näköiseni mies kirjenippu kädessään. Yksinäinen, laiha mies, hänen popliinitakkinsa hulmusi tuulessa kuin purje. Miehen päässä oli arpi, en tiennyt mutta tiesin. Käänsin katseeni pois ja join lasillisen konjakkia. Minä säälin heitä molempia. Nyt se oli sanottu.
Keski-ikäinen mies yrittää saada menneisyyttään ehjäksi ja todeksi, sillä hän ei tiedä, eikä halua tietää, mikä menneisyydessä on totta. Saaren hiljaisuudessa mies antaa mennisyydelle luvan tulla luokseen. Silti lukijalle jää pienoinen epäilys siitä, mikä todellakin oli totta, sillä miehellä on tapana valehdella ja kaunistella totuutta. Kun hän kirjoittaa vastauskirjeen äidilleen, hän kertoo, miten ihana lapsuus ja hyvä aikuisuus hänellä on. Lukija tietää, että näin ei todellisuudessa ollut.
Unohtaisin. Ja jos yhtään epäilisin, luulisin sitä vain väsymyksen tuomaksi harhaksi. Sitähän koko elämäni oli ollut.
Kaukosen kirjasta mieleeni tulivat Maarit Verrosen kirjat, joissa teemana on usein todellisuus ja tosi, sekä toden ja valheen rajojen ylittäminen. Verrosen henkilöt ovat myös usein yksinäisiä ja elävät muistoissaan ja ajatuksissaan aivan samoin kuin Kaukosen Alvar. Kirjalta jäin kaipaamaan ripausta sitä samaa mystisyyttä, jota oli Kaukosen aiemmissa kirjoissa, sekä jotain lihallisuutta päähenkilön hahmoon.
Toisten blogistien ajatuksia kävin lukemassa näissä blogeissa:
Eniten minua kiinnostaa tie,
Reader, why did I marry him?
Annelin kirjoissa.
Katja Kaukonen: Kohina
2014, WSOY
215 sivua
Pidin tästä kovasti juuri osin sen takia, että totuus jää suhteelliseksi käsitteeksi. En myöskään väsy toistamaan, että kirjan loppu on erityisen hieno.
VastaaPoistaPidin kirjasta erityisesti kirjan lopusta edellisen kirjoittajan eli Ompun tavoin. Kaukosen tyyli miellyttää. Arvostan tämän kirjan korkealle tämän vuoden kotimaisissa.
VastaaPoista