Luiz Ruffato: Rutosti hevosia - kaksi kirjaa Brasiliasta

Odotellessani syksyllä ilmestyvää suomennosta brasiliaisen kirjailijan Daniel Galeran Hyöky-teoksesta luin pari kirjaa Brasiliasta. Brasilia kiinnostaa tietenkin senkin takia, että maassa kohtaavat parhaillaan maailman parhaat jalkapalloilijat. Kirjallisuutta fudis-maista -haasteestani puuttuu vielä muutamia maita, ja Brasilia on yksi lukemattomista, siispä luin nämä: 

Luiz Ruffaton Rutosti hevosia ( 2014, Into) on yhdenpäivänromaani São Paulon elämästä. Teoksessa on 69 pientä tarinaa eri henkilöiden elämästä. Osa tarinoista on kerrottu runomuotoisena, osa dialogina - joukossa on myös treffi-ilmoituksia ja kirje. 

São Paulo on Brasilian suurin kaupunki, jonka metropolialueella elää noin 20 miljoonaa ihmistä. Ihmisiä on tullut kaupunkiin Euroopasta, Aasiasta (mm. Japanista) ja Lähi-idästä. Kaupunki on rikas, sen rikkaat ihmiset elävät sähköaitojen takana, koska kaupungin rikollisuus on maailman huippua. Köyhyys on kaupungin alueella ongelma, mikä tietysti ruokkii rikollisuutta (tiedot kaupungista wikipedian kautta).

Ruffaton kirjassa nämä kaupungin eri puolet näkyvät tarinoissa: on henkilöitä, jotka ovat keskiluokkaisen hyvinvoivia ja tapaavat illalliskutsuilla, on rikkaita, jotka päivittelevät alueen rikollisuutta, mutta on myös paljon niitä, jotka elävät köyhyyden ja rikollisuuden keskellä. Ruffato itse on siirtolaisten lapsi, jonka italialainen isä toimi pop corn -myyjänä ja portugalilainen äiti pyykkärinä. Ruffato opiskeli itsensä journalistiksi yliopistosta, Ruffaton työläistausta kuitenkin on vaikuttanut hänen näkemykseensä maailmasta ja tarinoiden henkilöihin. 

Onhan kaikkea ollut mielessä mutta ei voimia ryhtyä mihinkään, vaikka ikävuosia ei kolmeakymmentä enemmän, suukin hampaaton vartalo luuta nahkaa silmät ulos pullistuneet kalpeanharmaa iho kuin paiseitten saaristo ja päässä  surisee kaiken aikaa. Täinmunat räsähtelevät lasten takkuisissa kuontaloissa rotat lisääntyvät hökkelin sisuksissa, lutikat kirput takertuvat sängynpeitteisiin lattianraoissa tappelevat torakat. 

- - 

Yksitoistavuotias on järkevä tyttö pitää huolta pienemmistään taluttaa köyhien ruokalaan soppaa syömään vie baptistien paikkaan peseytymään vaihtaa vaatteet ja pitää huolta muutenkin, reipas tyttö. Panee vielä nukkumaan kuiskuttaa keksittyjä juttuja tai tositapahtumiin joista joku on kertonut. Se tuntuu mukavalta: yön pimeydessä puristaa teddykarhua rojun keskellä, puhelee hennolla äänellä joka tunkeutuu äidin uniin, äiti vaikertaa vaimeasti huoneennurkassa, vain silmänvalkuaiset erottuvat riutuneesta tatuointien peittämästä ruumiista: hän on vain yksi monista, joita kukaan ei ole koskaan nähnyt ja joista kukaan ei ole koskaan kuullut. 

Välillä varsin inhorealistinen kirja tuo lukijan silmille ne ihmiset, jotka voi kuvitella asuvan Brasilian suurten kaupungin slummeissa ja talohökkeleissä. Katujen äänet, kaaos ja moninaisuus melkein läkähdyttävät lukijan: teksteissä ei välistä ole alkuja eikä loppuja, eikä välimerkkejäkään. Jouduin itse lukemaan tämän noin 150-sivuisen kirjan monessa osassa, sen verran voimakkaita kirjan tarinat ovat. Lukiessani kirjaa huomasin myös, miten paljon kivempaa on lukea keskiluokkaisten ihmisten turvallisen kuuloisista illallisista, joista Ruffato kertoo kirjan loppuosassa. Kirjan viimeinen tarina, ruokalista alkupaloineen oikein kruunaa kirjan sanoman: eriarvoisuus on repivää ja mitä siitä seuraa muuta kuin tyytymättömiä ihmisiä, jotka yrittävät poispääsyä köyhyydestä rikollisin keinoin. Kaikessa sekavuudessaan Ruffaton teos kertoo tarinansa hyvin. Sekä eriarvoisuus että kaupungin kaaottisuus tulevat esiin tässä teoksessa, jota ei voi oikein luokitella totunnaisin termein. 

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia

2014, Into

Eles eram muitos cavalos

suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä 

159 sivua 

Kuvat ovat maantiedon kirjastani, jonka painoksesta vuodelta 1985 opimme, että Brasilia tuottaa kahvia ja jalkapalloilijoita, mutta kuvien perusteella maassa on myös paljon köyhyyttä. Ruffaton kirja antaa ikään kuin äänen näille kuvien lapsille ja ihmisille, ja elämän hökkeleihin, joita jo 30 vuotta sitten oli oppikirjojamme kuvittamassa. Tilanne ei varmaankaan ole mitenkään uusi, eriarvoisuus on maassa pysynyt ennallaan kaikki nämä vuodet. Se, mikä on muuttunut, on maan väkiluku. Koulun maantieto 7 kertoo Brasilian väkiluvuksi 130 miljoonaa. Wikipedian mukaan väkiluku on vuonna 2010 201 miljoonaa. 

Toinen kirja, joka sattui helmetin avulla tarttumaan mukaan kirjastosta ja kertomaan Brasiliasta, on Santeri Ivalon Hellettä (2013, Savukeidas), joka on alun perin julkaistu vuonna 1930. Kirja kertoo Ivalon matkasta Brasiliaan. Matka laivalla kestää kauan ja Brasilia on melkoisen tuntematon maa. Kirjassa Brasiliaa tarkastellaan journalistin innolla, Ivalo toimi mm. Päivälehden päätoimittajana, ja myöhemmin HS:n toimittajana.  

Brasilian maantiede, kuumuus, rannat ja meri tulevat tutuiksi samoin kuin Brasilian vientituotteet. Ivalo kertoo, kuinka hän polttaa ihonsa ja kuinka hän käy tutustumassa kahviviljelyihin. Kirjan nimi Hellettä ei ole sattumaa, sillä Ivalon kirjasta jää erityisesti mieleen se, miten kuumuus vaikuttaa kirjoittajaan: kaikki, kuten kirjoittaminenkin, on melkein mahdotonta kuumuudessa. 

Armas aurinko, joka täällä paisteellaan hedelmöittää maat ja panee kaiken kukoistamaan, se sisältää tietysti siunauksen täällä niin kuin muuallakin. Mutta ettei tämä armoitettu tropiikki kävisi aivan ylivoimaiseksi maapallon muiden osain rinnalla eikä vetäisi luokseen kaikkia ihmisiä kiertotähtemme muista seuduista, on tuohon siunaukseen kytketty samaisen auringon aiheuttama kuumuus eräänlaiseksi jalkaraudaksi, joka estää hellemaan väestön lentämästä kovin paljon muita korkeammaksi ja häikäisemästä loistonaan kaikkien muiden maanosien kalpeampia valoja. Liikakuumuus on täkäläisen kukoistavan ruusun pistävä okanen, joka alituisesti haavoittaen herpaisee ja lamauttaa ylen upean kehityksen. 

Ivalo tutustuu Brasiliassa Rio de Janeiroon, maan (nykyisin) toiseksin suurimpaan kaupunkiin, ja kaupungin lähimaastoon ja vuoriin. Ivalo miettii myös, minkälainen henkilö lähtee siirtolaiseksi uuteen maailmaan ja tulee siihen tulokseen, että jotenkin omassa elämässään omassa maassaan epäonnistumisia kokenut, joka etsii uutta elämää uudella mantereella. 

Löysin kiinnostavan jutun Brasiliasta: Brasiliaan perustettiin suomalaissiirtokunta vuonna 1929, joka oli hippimäinen paikka, jossa tarkoituksena oli olla kasvissyöjiä ja siveellisiä. Lisää täällä. En tiedä, vierailiko Ivalo juuri tässä yhteisössä, kun hän matkusti Brasiliassa. Ivalon teos antaa mielenkiintoisen lisän kuvaan historiaan ja ihmisten lähtöihin toiselle puolelle maapalloa, eikä kirjanen kovin iso ollut lukea. Jatkanen Brasiliaan tutustumista vielä Jorge Amadon kirjojen kautta, sekä tietysti Neymarin maaleja odottaen! 

Santeri Ivalo: Hellettä 

2013, Savukeidas

alun perin 1930

127 sivua

Kirjallisuutta fudis-maista, maa Brasilia.