Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä (2014, Siltala) tuli luettavakseni kirjaston pikalainahyllystä. Kirja kertoo rakkaudesta, rakkauden toiveesta ja kaikesta siitä, mitä rakastunut henkilö kohtaa halussaan tulla rakastetuksi ja löytää sielunkumppaninsa. 

Tarina on yksinkertainen, henkilöitä on vain kaksi: Ester Nilsson, joka kirjoittaa esseitä ja juttuja lehtiin. Ester pitää esitelmän taiteilija Hugo Raskista, jolloin nämä kaksi henkilöä kohtaavat ja tuntevat sielujen sympatiaa -ajattelee ainakin Ester. Ester ja Hugo tutustuvat ja Esterin tunne siitä, että tämä on nyt sitä Suurta Rakkautta, syvenee. 

Rakastetusta puhuu kaikkien kanssa ennen kuin ymmärtää, mihin tunne johtaa. Sitten yhtäkkiä ei enää puhukaan. Silloin jää on jo ohut ja liukas. Silloin tajuaa, että jokainen sana uhkaa paljastaa rakastumisen. On yhtä vaikeaa teeskennellä välinpitämätöntä kuin näytellä luontevaa, ja pohjimmiltaan ne ovat sama asia.

Kirja etenee rakastumisen kaavan mukaan, tunnetta seuraa rakastuneen dialogia ja tapahtumia, joissa Ester ja Hugo syövät, kokeilevat jäätä ja rakastuvat. 

Hugo on taiteilija, ja hänen elämänsä ei kovinkaan kaavamaista. Ester ajattelee synkästi, että jotain outoa Hugon matkoissa toisaalle on, mutta epäilyt jäävät toiveiden alle. Ester on loistava ruokkimaan omia haaveitaan - aivan kuten kuka tahansa rakastunut on. 

Miksei hän ollut jo oppinut, että tekstiviesti johon ei tullut vastausta aiheutti joka kerta saman pohjattoman ahdistuksen, ja ainoa keino välttää se oli jättää viesti lähettämättä? Se oli Toivon vika, Toivo vaimensi häpeän ja ahdistuksen muiston ja sai hänet uskomaan, että kaikki oli nyt toisin. 

Kirja on raikas siitä huolimatta, että varmaankaan kuluneempaa aihetta ei ole kuin rakastuminen. Kirja on kesäisen raikas, ja oikeastaan aivan täydellinen kesäkirja. Maailmantuskaa tässä kirjassa on juuri sen verran kuin yksi rakastunut tai rakkauteen pettynyt ihminen voi kantaa. Anderssonin kieli on kaunista ja surullisenkin hetken kohdalla iloista. Sitä paitsi, Toivo on kirjan merkittävin henkilö, aivan ihastuttava ja ihastuttavan raivostuttava. 

Toivo on ihmisruumiissa asuva loiseläin, joka elää täydellisessä symbioosissa ihmissydämen kanssa. Ei riitä, että Toivon pukaa pakkopaitaan ja telkeää pimeään loukkoon. Myöskään nälkäkuuri ei auta, loista ei voi tuomita vedelle ja leivälle. Ravinnonsaanti on tyrehdytettävä tyystin. Jos Toivo pystyy hankkimaan jostain happea, se hankkii sitä. Happea on väärin suunnatussa adjektiivissa, ajattelemattomassa adverbissä, hyvittelevässä myötätunnon eleessä, vartalon liikkeessä, hymyssä, silmän pilkahduksessa. 

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - romaani rakkaudesta

2014, Siltala

Egenmäktigt förfarande - en roman om kärlek 

suomentanut Sanna Manninen

214 sivua

Kirjaa on luettu paljon blogimaailmassa, linkitän tässä pari: 

Kirsin kirjanurkka, 

Rakkaudesta kirjoihin