Aki Ollikainen: Musta satu
2015, Siltala
157 sivua
Odotin Aki Ollikaisen teokselta Musta satu (2015, Siltala) jotain tajunnan räjäyttävää lukukokemusta, koska muistan hänen Nälkävuosi-esikoisteoksensa kohdalla hehkutuksen. En ole itse lukenut Nälkävuotta, vaan oikaisin Musta satu -teokseen suoraan. Ehkä pitää palata lukemaan esikoisteos, sillä tämä teos ei kovin ihmeitä antanut.
Teoksessa eletään 30-luvun viinatrokareiden parissa. Elämä on juuri niin karua kuin voisi kuvitella. Entiset punakapinalliset ovat siirtyneet pimeisiin töihin, eikä alalla siedetä niitä, jotka vetävät välistä tai pettävät luottamuksen. Malmin Tattarisuolla elää samaan aikaan noitavoimiin uskovia, joita Noita-Kallio vie mystisiin menoihin, joissa tarvitaan ruumiilta irrotettuja ruumiinosia.
Toisaalta teoksessa eletään myös nykyaikaa, jossa mies haluaa tutkia menneisyyttä: mitä Tattarisuolla tapahtui ja mitä menneisyydessä ylipäätään tapahtui. Miehen perhe on juuri hajonnut ja mies on eksyksissä. Hän haaveilee kirjoittavansa Tattarisuon tapahtumista, mutta ei uskalla kurkistaa metsän taakse.
Teoksessa nousee esiin näkemys sukupolvien jatkumosta, joka tosin on hieman vääristynyt:
Niin edeltävät sukupolvet käänsivät seuraaville selkänsä. Ja minä seisoin jonon päässä, tuijotin isän niskaa ja isä papan niskaa. Pappa tuijotti tyhjyyteen, ehkä sieltä viimein piirtyivät esiin sotavuodet - -
Teoksen vahvuus on sukupolvien välisen yhteyden etsiminen ja hetkittäinen löytyminen esimerkiksi saunan rappusilla istuvien ukin ja pojanpojan keskusteluhetki - mutta toisaalta hetket rikkoutuvat, edellinen sillä, että pojan isä yrittää todistaa miehisyyttään ja elinvoimaisuuttaan liiallisesti. Siksi sekä nykyisyys että menneisyys ovat hirvittävän surullisia.
Teoksen lopussa tosin jonkinlainen rauha sukupolvien välille löytyy, vaikka samalla lopussakin näkyy, että tulevat sukupolvet maksavat edellisten sukupolvien laskut:
Mutta minua ei enää ole.
Minä olen vain tämä saari, tämä leppeä vilvoittava tuulenvire, tämä järvi, joka heijastaa auringonkilon - ja minä olen tuli, joka rakkaimpiani korventaa.
Olen yksi heistä, joihin Nälkävuosi teki mielettömän vaikutuksen. Hiukan ristiriitaisin mielin olen lukenut arvioita Mustasta sadusta, koska aihe kuulostaa karulta - mutta karuhan Nälkävuodenkin aihe oli. Sitaattisi ovat kuitenkin oivallisia. Kesäkirjapinosta löytyy tämäkin, joten taidanpa tarttua tähän pikapuoliin.
VastaaPoistaKyllä varmaan vielä tartun Nälkävuoteen, kun sitä on niin paljon kehuttu.
PoistaAihe oli karu, mutta en myöskään oikein innostunut oikein toteuttamistavasta tässä kirjassa. Lisäksi mulla oli koko ajan mielessä, että jossain kirjassa oli vasta vähän aikaa sitten sama salakuljetus-teema.
Odottelen arviotasi kirjasta!
Tästä arviostasi tuli heti mieleen Elmer Diktoniuksen kokeellinen romaani Janne Kuutio, joka kertoo 20-30-lukujen duunari-Jannesta ja työväestön kokemuksista sen ajan Suomessa/Helsingissä. Veikkaan, että Ollikainen on sen lukenut. Se on vaikuttava, suuri pieni kirja.
VastaaPoistaJanne Kuutio kuulostaa tutulta, en ole varma, olenko sen joskus lukenut opintoihin.... Mutta jonkun/ joitain kirjoja olen lukenut työväestön elämästä ja salakuljetuksesta - ehkä sen takia tämä ei nyt oikein iskenyt minuun, kun samaa aihetta on ollut niin paljon.
PoistaJuu ei kannata antaa vielä periksi Ollikaisen suhteen, sillä Nälkävuosi on yleisenkin, ei vain minun, mielipiteen, mukaan paljon huikeampi kuin tämä, vaikka itse tästäkin ihan pidin. Toisella lukukerralla tästä saisi varmaan vielä vähän enemmän irti.
VastaaPoistaEhdottomasti Nälkävuoteen tartun, olen sen jostin kirjahyllyynikin kantanut. Hyvä kuulla, että parempaa on luvassa!
PoistaLauraa mukaillen, Nälkävuosi oli parempi kuin tämä. Omalla kohdallani Nälkväuosi(kaan) ei kohonnut lemppariksi, mutta siinä on sellaista taituruutta, josta pidin. Tässä ei kaikki palat osuneet kohdilleen.
VastaaPoistaJoo, taituruus ei kyllä ollut tämän kirjan parhaita puolia. Tai sitten en vaan tajunnut sitä. Oikeasti jotkut tunnelmat jäivät elämään, niin kuin suo Tattarisuolla hieman karmivana ja Malmin hautausmaa, josta ruumiinosia kaivettiin. Pidän kuitenkin kirjasta, joka jää elämään mieleen, ja Ollikainen onnistui jättämään muistijäljen.
Poista