Virve Sammalkorpi: Yhtä matkaa

Virve Sammalkorpi on vanha tuttavani, sillä graduani väänsin kirjailijan teoksen Sinkkuleikki (1999) ympärille.

Gradusta ei tullut kovinkaan hulppeaa menestystä, koska tein sitä ensin suurella innolla valmistuakseni ja sitten vähemmän innokkaasti muutaman työvuoden ja parin lapsen jälkeen nostaakseni palkkaa töissä (kandista maisterin palkkaan oli yllättävän iso ero =).

Teokseen ja kirjailijan tyyliin olin kuitenkin ihastunut ja Sinkkuleikki on nimensä mukaisesti tarina sinkusta ja leikistä olla sinkku. 

Siinä on sellaista viihteelle ominaista keveyttä, ja myös viihteelle ominaista ironiaa, joka pursuaa vähän suuntaan jos toiseenkin. 

Lisäksi kieli on sujuvaa ja lentävää. Kirja oli muuten myös Hesarin esikoiskirjailijapalkinnon saajaehdokas vuonna -99. 

Sammalkorven seuraava kirja Paula ja Klaus oli myös suosikkini, siinä kuvataan erästä pariskuntaa, joka yrittää olla muita parempi: ostaa ruokansa aina ja vain Stockan herkusta ja lukee kirjat aina alkuperäiskielellä. 

Ironia on miellyttävä vieras myös tässä kirjassa, ja vaikka se onkin viihdettä parhaimmillaan, myös liian jupit ihmiset saavat huutia. 

Loput kirjailijan kirjoista eivät ole olleet niin mieleeni, niissä on ehkä liikaa etsitty omaa tyyliä (löytämättä sitä), eivätkä ne ole sellaista iloittelua kuin nämä kaksi ensimmäistä. 

Ne eivät ole olleet niin ehjiä kokonaisuuksia, että olisin niistä innostunut. 

Mutta tartuin kuitenkin kirjastossa pitkästä aikaa kirjaan 

Yhtä matkaa (Gummerus 2004), joka on jostain syystä jäänyt välistä lukematta. 

Tässä kirjassa päähenkilöinä ovat Kirsikka ja Hanna, äiti ja tytär.

Vaikkakin roolit ovat kääntyneet: Kirsikka haluaa juhlia joka viikonloppu ja 16-vuotias tytär joutuu pitämään silmällä äitiään. 

Hannan isä on jäänyt kiertämään maailmaa, jonne jäi jo silloin, kun Kirsikka huomasi olevansa raskaana. 

Kirsikan oma äitisuhde on myös mutkikas. Hanna ottaa salaa yhteyttä isoäitiinsä ja huomaa pian, miksi Kirsikka ei ole ylpeä omasta äidistään: tämä on alkoholisti. 

Kirsikkakin on joutunut pitämään huolta omasta äidistään. 

Kirsikka on päättänyt, että hän ei jää valittamaan elämäänsä, vaan tekee siitä hauskan matkan. Vaikka ilman Hannan isää. 

Hanna inhoaa omaa perhettään, koska se ei ole hänen mielestään oikea  perhe; 

oikean perheen äiti tekisi oikeaa ruokaa ja leipoisi pullaa lauantaisin, 

oikean perheen isän kanssa voisi ja joutuisi riitelemään kaikesta. 

Hanna tapaa oikean perheen naapurin Valtterin luona. 

Valtteri tappelee isänsä kanssa ja hänen äitinsä tekee ruokaa, eikä vain lämmitä eineksiä mikrossa niin kuin Kirsikka. 

Hanna kuitenkin kokee kolauksen ajatuksissaan, kun hän huomaa, että tämä täydellinen perhe haluaisi elää (joskus) niin kuin Kirsikka: 

lähteä yhtäkkiä matkalle Thaimaahan, niin kuin Kirsikka. 

Myöskin isoäiti tuottaa Hannalle karvaan pettymyksen, kun Hanna ilmestyy varoittamatta ovelle ja isoäiti avaa oven päiväkännissä. 

Hanna paheksuu kaikkea äidissään: sitä, miten Kirsikka elää liian kevyesti ja sitä, miten hän rakastuu vähän väliä ja sitä, että mikään suhde ei äidillä kestä. Ja sitä, että joka viikonloppu juhlitaan. 

Kirja rakentuukin niin, että siinä kerrotaan vain viikonlopuista (seitsemästä) ja niiden tapahtumista. 

Hanna rakastuu naapurin Valtteriin, mutta huomaa pian, että rakkauselämä onkin yllättävän helppoa sotkea. 

Tykkään Sammalkorven kielestä vieläkin, siinä on ilottelua kielellä, jonka muistinkin siinä olevan. Kirsikan ja tämän äidin jälleennäkeminen on jäätävä, mutta kuitenkin kotoinen: 

- Entä miesasiat? 

- Jäissä. Entä sinulla?

- Mullan alla. 

- Ai? Sepä ikävää. 

- Niin on. 

Keskustelu kulki kuin kiväärituli, mutta Hanna oli kuulevinaan lämpöä töksähtelevien lauseiden takana. Se oli aurinko, joka valaisi risukon.   

Pidin myös tarinasta ja sen kuljetuksesta. En yleensä kiinnitä huomiota realismiin kirjoissa, mutta hieman havahduin tässä kirjassa kuitenkin, kun 16-vuotias lampsi Alkoon ostamaan konjakkipulloa, eikä tytöllä ollut mitään ongelmia sen saamiseen kassalta. Toki voisi miettiä, miten moni 16-vuotias siivoaa kotona, kun äiti ei viitsi ja kuinka moni teini olisi niin kiltti kuin Hanna.

Kuitenkin, äiti-tytär-suhteet olivat kirjan kantava teema, samoin se, minkälainen on täydellinen perhe.

Vaikka ulkopuolisesta juuri se naapurin perhe on paras ja oma maailman huonoin perhe, on todennäköistä, että myös siitä naapurista tuntuu samalta.

Ja vaikka oma äiti onkin maailman kauhein, niin se on kuitenkin se rakkain kaikkine vikoineen päivineen.

Joskus voi mennä vain hetki jos toinekin sen tajuamiseen.

Vaikka kirja siis on viihteellisen oloinen, ei se estä sitä, että kirjassa voi oikeasti käsitellä jotain oikeaa teemaa.

Tämä ei tietenkään ole ensimmäinen kirja, jossa käsitellään äiti-tytär-suhdetta, mutta sitä käsitellään mukavasti ja mukaansatempaavasti.

Yksi asia, jota jäin miettimään, on se, että mitä sitten tapahtui itse kirjailijalle?

Netissä on kirjailijan omat sivut,

mutta sielläkään ei ole päivityksiä.

Uusia kirjoja ei ole tullut vuoden 2006 jälkeen.