"Minä rakastan sinua", sanon enkä tarkoita sitä.
Se on niin helppo sanoa.
"Minäkin rakastan sinua", hän kuiskaa eikä hänkään tarkoita sitä.
- -
Ja pohjaan asti me menemmekin, emme syvyyksiin,
sillä hänessä ei ole syvyyttä.
Jostain syystä luulin aloittaessani, että Anne Swärdin kirja Viimeiseen hengenvetoon (Otava 2011) olisi dekkari. En tiedä, mistä moinen kuva oli tullut mieleeni, sillä myös kirjan takakansi lupaa kirjan olevan kirja rakkaudesta, joka raivoaa kuin metsäpalo. Ja kävi minullekin selväksi, että tässä kirjassa kirjoitetaan rakkaudesta. Ei kuitenkaan ihan perinteisemmällä tavalla.
Metsäpalossa kirjan päähenkilö Lo ja outo poika, Unkarista muuttanut Lukas, kohtaavat. Tuli ja tulipalot ovat kirjassa vahvasti mukana, niissä suurissa käännekohdissa, joissa Lukasta kuvataan henkilönä.
Lo tuntee aina pienoisen tulenhajun Lukasin lähellä, muihinkin ihmisiin Lo tutustuu aina hajujen ja tuoksujen perusteella.
Lo on 7-vuotias tyttö ja Lukas 13-vuotias poika, kun he tapaavat ensimmäisen kerran. Kaksi yksinäistä pienessä kylässä pitävät pintansa kaikkia muita vastaan. Lo elää ison perheensä (johon kuuluu molemmat isovanhemmat) kanssa, Lukas vain isänsä, erakon, kanssa.
Lo ja Lukas osaavat kuitenkin kommunikoida vain toistensa kanssa:
Lo on perheessä aina hienoisesti ulkopuolinen, Lukasin isä ei ole opetellut ruotsia, eikä Lukas osaa unkaria, koska isä ei puhu hänen kanssaan kuin nyrkein. Lo ja Lukas pitävät pintansa siihen asti, kunnes Lostakin tulee nainen, tai ainakin melkein.
He käyvät yhdessä viettämässä Lon syntymäpäiviä Kööpenhaminassa tivolissa, jonne Lo on aina halunnut päästä.
Lukasin suunnitelmissa on ehkä myös jotain muuta nyt, kun Lo ei ole enää lapsi.
Suunnitelmat tässä kirjassa eivät kuitenkaan pääse toteutumaan helposti.
Kirja toi mieleeni David Foenkinosin teoksen Nainen, jonka nimi on Nathalie, koska molemmissa kirjoissa kirjoitetaan rakkaudesta ja suhteesta, joka on läsnä, mutta kuitenkin poissa. Ja myös siksi, että molemmissa kirjoissa viitataan elokuviin, Swärdin kirjassa Godardin Viimeiseen hengenvetoon: Sanotaan että tytöt jotka menevät sänkyyn kaikkien kanssa eivät halua mennä sänkyyn sen ainoan kanssa joka heitä rakastaa. Koko kirjan ajan minua lukijana häiritsi tietenkin se, että en ole nähnyt elokuvaa ja siksi jäin miettimään ja ihmettelemään, että mikä kaikki oli suoraa lainausta elokuvasta, mikä viittausta siihen.
Swärdin kerronta on kaunista, ja pitää otteessaan.
Kirjan tarina alkaa loppupuolella olla hieman liiankin lentävää, kun Lo lähtee etsimään itseään maailmalle (tekstini alun lainaus).
Vaikka maailmalla tapahtuu paljon, on kerronta näistä tapahtumista nopeasti ohi. Tärkeää on se, mitä paluun jälkeen tapahtuu.
Swärdin kerronta ei etene kronologisesti, vaan se kiertää nykyhetkestä menneisyyteen. Tapahtumissa siirrytään nopeasti eteen- ja taaksepäin.
Ja käyttääkö Swärd aivan samoja kappaleita palatessaan taas samaan aikaan - en jaksanut tarkistaa, mutta tuntui, että luin samaa kohtaa uudelleen.
(Tai ehkä olin etukäteen käynyt kurkkimassa kohdan.)
Pidin kirjailijan äänestä, siitä tuli mieleeni hieman norjalaisen Herbjorg Wassmon Dinan kirja. Sekä tarinassa että päähenkilössä oli samanlaista voimaa - ja mystisyyttä.
Pidinkö kirjasta?
Kyllä. Aivan varmasti.
Suosittelenko?
Kyllä. Aivan yhtä varmasti.
Muistelen tarinaa jonka kuulin radiosta kauan sitten, mies ja nainen, mullistava rakastuminen, olosuhteiden pakosta heidän oli erottava. Miehen piti matkustaa toiselle puolelle maapalloa, mutta heti kun hän olisi asettunut aloileen - - hän kirjoittaisi naiselle. Niin hän oli sanonut. Nainen odotti. Ja odotti. Ei kirjettä. - - Naisen kuoleman jälkeen sukulaiset - - repivät eteisen korkkimaton irti. Siellä oli kuori. Kiilautuneena reunan alle huolimattoman kirjeenkantajan jäljiltä. Viisikymmentä vuotta oli kulunut ja nyt, naisen kuoltua, kaikki oli peruuttamattomasti liian myöhäistä. - - Jos.
Tämä on myös kirja, josta ei voi hirveästi kirjoittaa paljastamatta liikaa.
Muualla ovat kirjoittaneet ainakin:
Ilse,
Susa.
Nyt kun sanoit, Swärdin kerronta tuo mieleen upean Wassmon Dinan!!
VastaaPoistaTämän minäkin haluan lukea. Kiitos kirjoutksestasi, palaan siihen tarkemmin kun olen itse lukenut kirjan;)
VastaaPoistaOlen lukenut tästä kirjasta paljon ja mm. juuri Hesarin, Susan ja Ilsen kirjoitukset saivat minut jo kiinnostumaan kirjasta, jonka uutuuskatalogien perusteella olisin varmaan ohittanut. Ja nyt sinä kirjoitit niin hyvin, että tähän(kin!) on jossain vaiheessa pakko tarttua.
VastaaPoistaMinä en ole lukenut Dinan kirjaa enkä myöskään nähnyt tuota elokuvaa, eli en osannut verrata toiseen teokseen enkä ajatella leffaakaan. :)
VastaaPoistaKuitenkaan kumpikaan näistä ei haitannut minun lukukokemustani. Jotenkin Swärdin teksti vei mennessään niin lujaa, että minustakin oli tärkeää olla paljastamatta liikaa, vaikka helppoa se olisi olut. Kirjassa on niin paljon ristiriitoja, vastakohtia, mustuutta ja muistelua, että siitä jäi pysyvä jälki.
Ja kiitos linkityksestä!
Katja ja Sanna: Suosittelen kyllä!
VastaaPoistaSusa: en tiedä, miten näin voimakkaasti kirjoitetaan, enkä tiedä miten Wassmo sen tekee, mutta jotain samaa niissä oli. Pohjoismainen tyyli?
Ilse: Tämä on kai joku opiskelujen jälkeinen traumatila. Opettaja istuu olkapäällä ja vikisee, että huomaathan miten tuota elokuvaa käytetään tässä... huomaan, mutta en huomaa, kun en tunne leffaa. Youtubesta kävin katsomassa sitten joitain pieniä pätkiä.
Mutta toimi tämä näinkin tarpeeksi mahtavasti.
Ahaa! Kiitos Mari A. Tämä kirja oli aika hyvässä alessa Kirjakerhossa ja mietinkin, tarttuako kirjaan. Hipistlin sitä jo kaupassa käydessäni, mutta vielä maltoin mieleni. Onko kirja siis sellainen, jonka haluaa omaan hyllyyn? Lukeahan tämä täytyy nyt ilman muuta!
VastaaPoistaValkoinen kirahvi: minusta tämä ja Foenkinosin Nainen... ovat olleet tämän vuoden parhaat kirjat, jotka itse voisin hankkia kirjahyllyyni ja joihin tarttuisin sen jälkeen, kun olisin nähnyt kaikki elokuvat, jotka kirjoissa mainitaan.
VastaaPoistaJa tämä siis ihan subjektiivinen mielipiteeni.