MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Kirjailija kuvassa


Perjantaina hämmästyin kovasti, kun luin ilmaisjakelulehti-Metroa. Viikonloppuliitteen (joka ei enää ole liite, joten mikäs se sitten onkaan) etusivulla oli iso juttu kirjailija Eeva Rohaksesta, jonka uusi teos Syvä pää on tullut kauppoihin.
Myönnän, että alkoi kiinnostaa, vaikka en ole lukenut Keltaiset tyypit -teostakaan. Samalla mietin, että miksi kaikki kirjailijat eivät näy samalla tavalla aikauslehtienkin kansissa? Tai ehkä kohta näkyvät. Ainakin Rohas voisi olla myös naistenlehden kannessa. 
Alanko olla niin vanha, että kaikki kirjailijattaret näyttävät kauniilta? Vai ovatko kaikki kirjailijattaret muuttuneet kauniimmiksi?

Edellisviikkojen MeNaiset (10/2012) kirjoittaa paitsi omakustannekirjallisuudesta myös Laura Gustafssonista. Olen alkanut lukea naistenlehtiä viime aikoina, koska alan olla siinä iässä, että tyyliblogit eivät näytä sitä tyyliä, johon itse voisin pukeutua. Vaikka useimmiten mietin puoli lehteä, että miten ripsien hoidosta voi saada kolmen sivun jutun ja 15 vinkkiä siitä, miten ripsensä saa näyttämään tuuheammilta, pidemmiltä ja taipuisimmilta, niin naistenlehdet ovat yllättäneet myös kirjallisuusaiheisilla jutuillaan ja myöskin jutuilla, jotka koskevat naisten elämää. Olen koukussa ainakin niinä viikkoina, jolloin lehti maksaa pari euroa.

Gustafsson paitsi kertoo elämästään myös kritisoi naisia siitä, että naiset eivät ole solidaarisia toisilleen: jos joku menestyy, niin ajatellaan, että se on jotenkin itseltä pois. Niinpä huomaan, että olen melkein astunut ansaan, kun Rohaksen kuvan nähdessäni ajattelin ehkä vähän pahasti, että pitääkö naisen olla myös kaunis päästäkseen kirjailijana pinnalle? Gustafsson muistuttaa, että on ihan ok, jos nainen on sekä kaunis että älykäs. Ja jos nainen on seksikäs, niin sekin on ihan ok.

Jos joku nainen on avoimen seksuaalinen, se otetaan henkilökohtaisena vittuiluna. Juuri naiset käyttävät tätä kontrollikeinona toisiaan vastaan.

Itse menen ehkä tästä jo vähän sekaisin: olenko minä salaa opetettu ajattelemaan niin, että naisena pitäisi pärjätä ilman ripsien pidennyksiä ja nytkö pitäisi ajatella, että on oikeastaan parempi, jos kaunis nainen saa menestyä, kun tähän asti se on ollut sallittua vain rumille. Ja sitten tulee sellainen olo, että onko sillä sitten aina merkitystä, että onko nainen kaunis vai eikö ole? Ehkä juuri siksi pidin Katja Ketun kolumnista Hesarissa:

Yrjönkadun uimahalli on lempipaikkani Helsingissä, keidas rumuuden keskellä. Joka puolelta kuuluu kikatusta, rupatusta ja polinaa. Altaassa lilluu kauniita vartaloita. Kaikenikäisiä, kokoisia, näköisiä.

Onneksi on vielä joku paikka, jolloin sillä ei ole mitään merkitystä, onko kaunis vai ruma.

No joo, pää menee sekaisin vähemmästäkin. Olen kuitenkin alkanut ymmärtää, että itseäni nuoremmat ajattelevat ihan eri tavalla. Juuri kun itse olen alkanut päästä tasolle, jossa osaan puhua edes hieman arvokkaasti ja ikääni kuuluvaan tapaan, paheksua jokaista v***u-sanaa, jonka kuulen, varsinkin nuorison suusta ja lasteni lähellä, niin luen Huorasadun, jonka jälkeen opin sanomaan, että älä vittuile mulle (ainakin hiljaa mielessäni, jos kukaan tuttu ei näe).

 

Sitten taas, kun menee pari päivää, niin huomaan, että nyt ehkä sitten onkin muodikasta käyttää tiettyjä alatyylin sanoja. Myös teosten nimissä. Että en nyt sitten tiedä, mitä taas ajatella. Itse olen tottunut ajattelemaan, että tietyt sanat alistavat naisia ja kuuluvat ikään, jona ei oikein tiedä niiden sanojen merkityksiä. Mutta sitten toisaalta, ehkä tässäkin on kyse siitä, että naiset ottavat sanat takaisin itselleen. Myönnän, olen suorittanut naistutkimusta yliopistossa, mutta en mä silloinkaan tajunnut niitä teorioita.



Lopuksi vielä kerrottakoon miten naisten kirjoittaman kirjallisuuden lukeminen vaihtuu. No, miesten kirjoittaman kirjallisuuden lukemiseksi. Menin viime viikolla kuuntelemaan, kuinka kirjat ovat syntyneet -luentoa. Simo Hämäläisestä en nyt edes kunnolla muistanut, että mitä kirjoja herra onkaan kirjoittanut, mutta halusin kuulla Veronica Pimenoffin kertovan omista kirjoistaan. Koska odotukseni olivat edellämainitut, niin olin hieman pettynyt, että Pimenoff olikin sairas, ja hänen osuutensa illasta oli peruttu. Jäinkin sitten vain odottelemaan hetkeä, jolloin uskaltaisin karata koko illasta. 
Mutta, täytyy sanoa, että illan puhuja, Simo Hämäläinen, oli loistava puhuja ja piti otteessaan, enkä mä sitten mihinkään lähtenyt. Itse asiassa Hämäläinen sai minut niin pahasti pohjoiskarjalaisiin maisemiin, että seuraavana aamuna töissä puhuin, että siellä Helsingissä. Pari päivää on mennyt sen asian muistamisessa, että täällähän minä kuitenkin olen. Hämäläinen oli vakuuttava, sopivasti hauska ja tottunut puhuja, niin että eihän tuolta luennolta sitten olisi oikeastaan edes halunnut lähteä pois.

Mietinkin, että miten kirjailija oikein pääsee tarpeeksi lähelle lukijaa? Kertomalla naistenlehdessä sitä, miksi toimittaja kirjailijan sanoman muokkaa vai kertomalla itse sen, mitä haluaa. Jälkimmäinen sai minut rientämään ja hankkimaan kirjailijan kirjan, ensimmäinen toki tavoittaa suuremman yleisön kuin kourallisen kuulijoita.

Ja sitten vielä aloin tuntea suurta ahdistusta siitä, että miksi toiset pääsevät isosti ääneen ja toiset pienesti? Mietinkin, että pitäisikö blogissa kirjoittaakin mieluummin niistä, jotka eivät suuressa mediassa pääse esille kuin niistä, joista valtamedia kirjoittaa. Monesti nimittäin itsekin haluan lukea niitä kirjoja, joista "kaikki" puhuvat, että tietäisin, mistä kaikki puhuvat. Valitettavasti on tullut myös monia pettymyksiä isojen ja suosittujen suhteen. Joten nyt tasa-arvon päivänä julistankin teesikseni nostaa esiin niitä kirjailijoita, joita media ei rakasta, mutta joita itse rakastan.


Jossain vaiheessa, TBR-listan kirjojen ohella siis tulen lukemaan myös nämä kirjat:

11 kommenttia:

  1. Olipa hyvä postaus! Tuo naisten välinen solidaarisuus tai pikemminkin myytti solidaarittomuudesta on yksi teemoista myös omassa dekkarissa, niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin. Aiemmassa blogissani puhuttiin myös siitä, onko nainen naiselle susi. On olemassa jonkinlainen kollektiivinen myyttikin pyhästä sisaruudesta, joka estää naisia nousemasta syvistä riveistä esiin. Se, joka yrittää kampitetaan maahan. Itse ajattelen asiaa enemmän yksilöpsykologian kannalta. Naiset ovat herkemmin ksoketuksissa tunteisiinsa kuin miehet. Tämä on todistettu juttu eikä mitään sovinistista höpinää. Sen sijaan kaikki ihmiset kokevat negatiiviset tunteensa positiivisia voimakkaampina. Onko siis ihme, että negatiiviset tuntee huomioidaan myös kanssakäymisessä paremmin kuin positiiviset? Täytyy ottaa huomioon, että on aina helpompi samastua samaa sukupuolta olevaan ihmiseen. Kun tähän lisää negatiivisten tunteiden vallan positiivisiin nähden, onko enää ihme, jos nainen tunnistaa helpommin samastumiskohdettaan eli toista naista kohtaan tuntemansa negatiiviset tunteet?

    Saakohan sepustuksestani mitään selvää...

    VastaaPoista
  2. Mielenkiintoinen teksti.

    Tuota mediassa esillä oloa olen minäkin pohtinut. Mutta taidan jatkaa sekalaista linjaani jatkossakin, koska aina joskus sitä haluaa tietää mistä kaikki muut puhuvat. Ja on niitä vähemmälle jääneita tapauksiakin kiva suitsuttaa, kertoa omista löydöistä ja toivoa että joku muukin uskaltautuisi kokeilemaan. Sarjakuvia esimerkiksi on kiva esitellä, koska niiden tekijät tuntuvat pääsevän heikosti esille ja silti esimerkiksi Tietäväinen tekee upeaa jälkeä!

    VastaaPoista
  3. Vera, mä muistan nyt lukeneeni jostain juuri tuosta, miten naisille se on kovempi pala, että joku toinen nousee ylemmäksi - työelämässä johtajaksi ja varmaan myös niin, että saa julkisuutta ja kuuluisuutta. Miehet ovat paremmin tottuneet siihen, että toiset nousevat toisia ylemmäksi, kun ovat jo lapsina leikkineet ja kisanneet sellaisia leikkejä, joissa toiset voittaa ja toiset häviää.

    Voisko se olla niin yksinkertaista?

    Mutta joo, kiinnostavaa sitten päästä lukemaan, että miten käsittelet asiaa. Yksilöpsykologiaa en ehkä nyt niin hyvin tunne ja tiedä. Mutta itse sanoisin, että aika usein peilaan itseäni toisiin naisiin ja vertaan. Siis mitä joku toinen on saavuttanut ja mitä itse en. Ja harvemmin näen tosiaan ne positiiviset asiat, jotka elämässäni on. Välillä pitää ihan muistuttaa itseään, että elän omaa elämääni enkä kenenkään toisen. Kai tääkin liittyy yksilöpsykaan?

    Norkku, mä olen nyt ihan tietoisesti jättänyt hankkimatta ja lukematta sellaiset kirjat, jotka pyörii paljon ympäriinsä, koska tiedän, että en niistä innostu. Vaikka tekisi mieli tietää, että mitä kirjat pitävät sisällään. Kaikkeen ei vain riitä aika. Olen uskaltanut jättää myös kesken sellaisia kirjoja, joita jotkut muut hehkuttavat. En jaksa lukea loppuun, enkä halua kitistä negatiiviseen sävyyn näin keväänkin lähestyessä.... Yritän rohkeammin lukea sitä, mikä oikeasti kiinnostaa. Tietäväinen on tosiaan tullut tutuksi blogien kautta ja yksi teos odottelee pöydällä, pari sivua olen lukenut...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, nyt tuosta sai käsityksen, että olen kirjoittanut jonkun filosofis-psykologisen järkäleen :D Ihan dekkari se vain on, jossa vain käsitellään tätäkin parissa sivulauseessa. Pakko varoittaa, ettet vain tartu kirjaan ihan väärin odotuksin.

      Ja kyllä, naisille on tosi luontaista verrata itseään toisiin naisiin. Varmaan miehillekin, mutta koska kilpailuviettiä pidetään perusmiehisenä ominaisuutena, naisten on "pakko" piilottaa se joksikin muuksi. Oma näkemykseni on, että evoluutiossa miesten ja naisten roolien erottaminen oli tärkeää. Miehet metsästivät, naiset hoitivat luolassa sosiaalisia suhteita myös siltä varalta, että saisivat sitten suojaa muulta yhteisöltä, jos mies ei palaisikaan metsästysreissulta. Tämä korostaa tuota pyhän sisaruuden teoriaa: naisten on pidettävä yhtä "vaatimattomuudessaan", ja kun joku hylkää naisen evoluution asettaman roolin yhteisöllisyyden "harmaassa massassa", se särähtää vielä nykyäänkin. Kuka tahansa itseään korostava nainenhan yrittää selvästikin pedata itseleen paikkaa klaanijohtajan naisena...? ;)

      Hm... tekee aivan mieli lukea Luolakarhun klaania... :D

      Poista
    2. Vera, mä en ihan ajatellutkaan tätä evoluution näkökulmasta =) Mutta ymmärsin nyt tuon sun pointin. Sehän on selvää, että miehille on ollut vain hyötyä, jos joku mies on muita parempi metsästäjä tms. Tai nykyisin keskushyökkääjä joukkupelissä.

      Tartun joka tapauksessa kirjaan, ja etsin sivulauseet =)

      Ja joo, tuo Luolakarhun klaani pitäisikin lukea nyt uudesta näkökulmasta...

      Poista
  4. Hurjan mielenkiintoinen kirjoitus! Kiva saada katsaus tällaisiin kirjallisiin lehtijuttuihin ja tapahtumiin. Simo Hämäläinen on minulle ihan tuntematon nimi, mutta hauskaa että löysit tällä tavalla uuden kirjailijatuttavuuden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Simo Hämäläinen oli hieno puhuja, ja vaikka luulen, että olen joskus pakkolukenut kätkäläiseni, niin sai innostumaan lukemaan teokset. Palaan sitten myöhemmin kertomaan, että miksi =)

      Poista
  5. Kiintoisa teksti!

    Mua vaan aina pikkusen nyppii, kun naisia niputetaan "ei-solidaarisiksi" tai "kateellisiksi". Ihan samalla tavalla miehet ovat toisilleen kateellisia, mutta aivan niin kuin se kuuluisi vain naisille ja aivan niin kuin se ei olisi hyväksyttävää, tai kateellinen ei saisi olla, ainakaan jos on nainen. Taisin olla minä Veran blogissakin huutamassa tuosta nainen naiselle susi -asiasta isoimpaan ääneen ;-D...

    Mut tuo oli vain detalji.

    Kyllä kirjailijat ovat kaunistuneet - kaikki ihmiset ovat kaunistuneet. Ainakin jos lehtikuvia uskoo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hahaha! Tuo on hyvä pointti, että varsinkin lehtikuvissa kaikki ovat kaunistuneet =)

      Pitää käydä lukemassa sun huutosi Veralta myös. Mitenhän tuo on, onko se sittenkin vaan yksi alistamisen keino, että sanotaan naisten olevan kateellisia ja miehet tsemppaa toisiaan.

      Mutta onhan se kateellisuus aika pahasta, koska se syö omaa energiaa ja estää näkemästä omat hyvät asiat. Miksi pitää aina verrata elämäänsä toisiin?

      Poista
  6. Mä itse tykkään siitä, että blogeissa esitellään monenlaisia kirjoja. Välillä tuntuu, että kaikki bloggaajat lukee samoja kirjoja, just niitä mitkä on näkyvillä mediassakin ja sitten monia hyviä tuntemattomampia kirjoja saattaa mennä ohi huomaamatta. Mun mielestä se onkin tärkeää nostaa joskus blogeissa esille myös niitä kirjoja, jotka ei sitä näkyvyyttä muualla saa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. joo, se pitäisi olla ehkä vähän taiteilua tuossa välillä. Koska olisi kiva, että joku vierailisi blogissa, ja niillä julkkiskirjailijoilla vierailijoita taas saa lukemaan blogia. Sitten salakavalasti iskeä muiden kirjoilla.

      Poista