MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Liisa Karvinen: Riisiä tiskin alta - Tarinoita nousevan auringon maasta

Liisa Karvisen Riisiä tiskin alta - Tarinoita nousevan auringon maasta (2012, Gummerus) oli pakko hankkia heti, kun huomasin sen Maijan blogissa. Japani-tietämykseni on ollut paljon kirjojen varassa, olen tainnut jopa tenttiä Japanin historia -kurssin yliopistoaikoinani ja silloin tuli tutuksi tämä teos:


Muutoinkin olen listannut Japani-kuvaani kirjojen sivuilta:

Pilgrim Kumoi, Ruriko: Etäällä koittaa kevät
Sujata Massey: Rei Shimura -sarja
Haruki Murakami: Norwegian Wood
Junichiro Tanizaki: Avain
Banana Yoshimoto: NP, Kitchen




Japani on kiinnostanut pienesti senkin verran, että olen ajalla ennen lapsia hikoillut tatamilla suorittaakseni seuraavan vyön. Ja joitakin tuttuja on Japani lahjoittanut minulle, mutta jotenkin kuvani Japanista on aika yksinkertainen: riisiä, sushia ja hassuja asioita, joita japanilaiset harrastavat: valokuvaaminen joka paikassa, pitkät työpäivät ja jatkuva kumartaminen.

Täytyy sanoa, että Karvisen teos muutti kuvaani Japanista ja japanilaisista aika paljon. Siltihän kuvani on pitkälti nojatuolimatkailun kautta koettua ja rakennettua, mutta en ole ainakaan ihan heti matkustamassa Japaniin.

Karvinen on YLE Uutisten ulkomaantoimittaja ja uutisoinut monesti Japanista Suomeen. Karvinen on myös opiskellut japania ja valmistunut Helsingin yliopistosta pääaineena Japanin tutkimus. Karvisen tieto ja kokemus Japanista näkyy teoksessa. Paitsi historiaa, politiikkaa ja taloutta tässä teoksessa käsitellään myös tavallisia ihmisiä.

Teos itse asiassa kertoo Tokiosta ja esittelee Tokion niin, että kaupunkin on jaettu eri osiin. Näissä eri osissa Karvinen kertoo niistä asioista, jotka liittyvät kuhunkin kaupunginosaan. Teos alkaa niin, että siinä kuvaillaan keisarin palatsia ja tietysti samaan aikaan kerrotaan keisarin vallasta ja historiasta. "Palatsista itään" -luvussa siirrytään kuvailemaan työelämää, jossa tulee vahvasti ilmi naisten heikohko asema Japanin työelämässä, mikä liittyy Japanin historiaan ja myös siihen, miten työelämässä noustaan ylöspäin: liehittelemällä esimiestä ja pomoa työajan jälkeen. Nyky-Japanissa seurauksena on se, että naiset eivät halua naimisiin, eivätkä tehdä lapsia.

Kurinalainen ja kilpailuun keskittyvä työelämä ei sinällään tullut yllätyksenä kirjan mukana, mutta vapaa-ajonviettotavat kylläkin. Karvisen mukaan japanilaiset ovat kovaäänisiä ja nauravat paljon, nukkuvat mitä kummallisimmissa paikoissa ja juovat paljon! Enpä olisi ensimmäisenä ajatellut viileistä japanilaisista, että maassa otetaan viinaa (sakea) niin rankalla kädellä, että katukuvaan kuuluvat sammuneet. Tai että juopottelusta avoimesti kerrotaan, eikä reipasta juhlintaa pidetä mitenkään nolona asiana.

Kirjaa lukiessa ymmärsin harrastamieni japanilaislajien luonnetta paremmin: olin tahtomattani solahtanut japanilaiseen tiukan hierarkian maailmaan, kun kumarsin kunnioittavasta mustavöistä senseitäni. Japanilaisten intensiivinen lukuharrastas teki vaikutuksen. Kaikkein parasta kirjassa, vaikka pidinkin kovasti myös historia- ja politiikkaosuuksista, oli tavallisten ihmisten kuvaus:

Jokaista seuruetta yhdistää iloisuus. Joskus aikanaan juuri junalaiturilla retkeilijöitä katsoessani havahduin siihen, miten paljon japanilaiset nauravat. He kertovat juttuja, läimäyttelevät toisiaan olalle ja nauravat. Junassa jatketaan pulisemista, vertaillaan eväsrasian herkkuja, juodaan jääteetä ja nauretaan. - - Eikä hyväntuulisuus rajoitu retkeläisiin, vaan yhtä lailla näkee nauravia naisporukoita lounaalla, kikattavia koululaisryhmiä junassa tai asiakkaan kanssa iloisesti jutustelevia pikkupuodin kauppiaita.


Aivan kaikki Japanista lukemani ei tehnyt vaikutusta: hyvä veli -järjestelemä, korruptio, nuiva suhtautuminen ulkomaalaisiin, silmien sulkeminen asunnottomien ja burakulaisten asemasta, kova kilpailu koulumaailmassa, itsemurhaluvut jne. - Japanissa tuntuu olevan paljon asioita, jotka kaipaavat huomiota ja ratkaisua.

Välillä Japani tuntui kovin aasialaiselta maalta, välillä kovin länsimaiselta, välillä kovin omalaatuiselta - ja totta varmaan onkin, että Japani on kaikkea näitä. 

Kirja on ehdottmasti lukemisen ja tutustumisen arvoinen, todellakin taidolla ja tietämyksellä tehty. Ainoa, mitä kaipasin kirjaan, oli sellaisen normaalin japanilaisen kertomus: missä hän asuu, mitä harrastaa, mitä lapset tekevät vapaa-ajalla, vai onko vapaa-aikaa olemassakaan kovan kilpailun jälkeen? Siis vielä enemmän kuin mitä kirjassa oli. Teoksessa esiteltiin lähinnä teatterit ja ruokapaikat, nähtävyydet ja muut asiat, joita varmasti keski-ikäinen ihminen haluaa tietää ja kuulla, mutta miten japanilaiset oikeastaan elävät, jäi hieman epämääräiseksi. Eihän sitä tietysti voi tyhjentävästi kertoa, ja ehkä olen vain liian utelias, blogimaailman nielaisema lukija...

***

Tässä vielä pari mielikuviini vaikuttanutta pätkää, teoksessakin mainittu Lost in Translation -filmi ja Geishan muistelmat.



Ja jos ja kun Japani-aihe innostaa eteenpäin, Karvinen mainitsee kirjassaan vielä nämäkin teokset:

Yasunari Kawabata: Lumen maa
Shusaku Endo: Verraton hölmö
Junichito Tanizaki: Makiokan sisarukset.

8 kommenttia:

  1. Mua ihan jännitti, että tykkäsitkö tästä vai et :) onneksi pidit!
    Tuollainen tavallisen japanilaisen kertomus olisi tosiaan ollut mielenkiintoinen, mutta ehkä se ei tämän kirjan rakenteeseen olisi sopinut.

    Minäkin pistin muistiin Karvisen mainitsemia kirjoja ja kiinnostuin erityisesti siitä, johon oli koottu japanilaisia kauhukeetomuksia. Mutta nimeä en juuri nyt saa päähäni...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, pidin kyllä.
      Ajattelin vähän siihen tyyliin, että mitä ns. normaali japanilainen harrastaa, tuskin sentään sumopainia, mikä esiteltiin kirjassa. Vähän niin kuin suomen kansallisurheilu on sauvakävely ja jääkiekko. Missä asuvat rikkaat ja missä köyhät, montako autoa on perheessä jne....

      Luin sen kirjan kauhukertomuksen, jossa kasvot olivat muuttuneet ja valo sammui, mutta enpä nyt laittanut merkille, että siitä oli kokoelmakin tehty. Olen vähän allerginen kauhulle =)

      Poista
  2. Sumopainista puheenollen: Zinaida Lindénin kirjeromaanissa "Kirjeitä Japanista" on toinen kirjeenvaihtotovereista juuri uransa päättänyt sumopainija! Lindén on suomenruotsalaistunut (kirjoittaa siis ruotsiksi Suomessa) venäläinen, joka on asunut myös Japanissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. joo, ihan totta! Luinkin kirjan kesällä (http://marinkirjablogi.blogspot.com/2011/07/zinaida-linden-kirjeita-japanista.html), mutta en tiedä, miksi ei tullut mieleen nyt. Pidin kyllä Lindénin tekstistä.

      Poista
  3. Tämä on hieman noloa myöntää, sillä olen opiskellut japania, mutta lukenut ainoastaan Tanizakin Avaimen verran japanilaista kirjallisuutta! Ainakin tämä postaus herätti harkitsemaan seuraavia luettavia. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkään en ole ihan äsken lukenut japanilaisia. Tai no, Murakami. Yleensä jotenkin ajattelen, että ne kirjat on niin kamalan outoja, että en jaksa aloittaa.. Mutta noita viimeisiä voisin jossain vaiheessa kaivaa esiin.

      Poista
  4. Kauhukirjoista Lafcadio Hearnin kokoama Kwaidan on varmaan tunnetuin ja suomennettukin.
    Karvisen kirjaa en ole lukenut kuten en juuri muitakaan asiatekstiesityksiä mutta kirjoja, sarjakuvia ja vähän leffojakin on tullut napsittua (ja siis muitakin kuin niitä samurai- ja taistelurobotti-juttuja), ja parikin kaveria on opiskellut tai aktiivisesti harrastanut japanin kieltä ja kulttuuria niin sieltä on myös tullut sekalaista tietoa...
    Mukaanlukien tuo viinan vetäminen, ilmeisesti hyvin yleistä että työpäivä jatkuu baarien puolelle, ja kun japanilaiset eivät yleensä alkoholia kovin hyvin kestä niin umpitunnelissa oleminen lienee ihan tyypillistä. Ja juu, rasismi, hyvä veli -verkosto, silmänpalvonta ja niin edelleen...minkä johdosta olen ihan mielelläni asumatta siellä vaikka paljon on myös kaunista ja hyvää.

    Tuota Endon kirjaa en ole lukenut, mutta Kawabata on mainio ja Tanizaki vielä parempi (ja Makiokan sisaruksia suosittelen myös niille joiden mielestä saman kirjailijan Avain oli liian ahdistava, inhottava tms.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lafcadio Hearnin Kwaidan on se teos, joka on mainittu myös tässä teoksessa!

      Joo, Karvisen kirjassa oli mainittu tuo aasialaisten onneton viinapää, ja meilläkin ollaan päästy toteamaan että harjoituskaan ei tee mestaria tässä asiassa.... Sitä myös Karvinen korosti, että vaikka känniläisiä näkyy, niin kukaan ei örvellä niin että pitäisi pelätä. Olisipa sellainen päivä kiva viettää, että ratikassa ei näkisi kännihullua, joka alkaa meuhkata...

      Mulla myös on yksi kaveri asunut Japanissa, ja maa tuntui tosi oudoilta hänen juttujen jälkeen. Aika leppeästihän Karvinen käsitteli maata, eikä ihan oudoimpia asioita sieltä. Mutta se on tosi jännää, että ystäväni, joka asuu Suomessa ja on siis lähtöisin Japanista, on niin suomalainen, tai ehkä "suomettunut". En koskaan muista hänen juuriaan...

      Maailma alkaa olla aika pieni ja meillä kaikilla oma japanimme elämässä =D

      Poista