Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

 

 

Joulukuun 15. päivänä - -

alkoi lumisade.

Oli varhainen aamu ja lumihiutaleet leijuivat ikkunan editse, putoilivat ikkunalaudalle, laskeutuivat alas kadulle, jota peitti jo ohut harso. Näin kaupungin, joka muuttui hetki hetkeltä valkeammaksi, näin lähiöiden autiot katot ja betoniset parkkipaikat, kauppatorin ja meren reunalla keinuvan lipunmyyntikojun, aaltoihin sulavan lumen.

 

 

Joel Haahtelan Lumipäiväkirja (2008, Otava) on talvilomani lumikirjojen kolmas kirja. Haahtela on yksi suosikeistani, se suurin suosikkini, nykykotimaismieskirjailijoistamme, ja Haahtelan kaikki teokset, jotka olen tähän mennessä lukenut, ovat ihastuttaneet minua. En tiedä, oliko tällä kertaa jotenkin vaikea heti kirjan alusta asti saada lumisateista Helsinkiä mahtumaan maaseudulle lomanviettoon paenneeseen päähän, vai eikö saksalainen terrorismi ja 1960- ja -70-lukujen mielenosoitukset jaksaneet kiinnostaa, kun kevättalven aurinko kävi näyttäytymässä. Mutta Lumipäiväkirja ei nyt vain jotenkin huokailuttanut lukijaansa. Teos oli myös kovin erilainen kuin aiemmin lukemani haahtelat. Tämä oli vakavampi, poliittisempi kuin aiemmat haahtelani, ja kaiken kaikkiaan ryhdyin miettimään, että miksi vuonna 1972 syntynyt kirjailija haluaa jokaisessa kirjassa tarkkailla maailmaa vanhemman miehen näkökulmasta ja tarkkailla tämän vanhemman miehen muistoja.

 

Haahtela kuvaa teoksessa talvista Helsinkiä, sillä alkuosan tapahtumat eletään Suomen pääkaupungissa: oikeustieteen professori lukee aamiaspöydässä lehdestä saksalaisesta terroristista, joka on vapautettu. Terroristi oli miehen nuoruuden rakastettu Saksassa, jossa molemmat opiskelivat. Sigrid alkaa elää miehen muistoissa, varsinkin kun hän käy ullakolla tutkimassa vanhoja valokuvia ja kirjeitä Sigridiltä.

 

Miehen elämä on kuitenkin nyt miellyttävää: hän on naimisissa Erikan kanssa, heillä on aikuinen tytär Laura, joka on paranemassa masennuksesta ja hänen isänsä, vaikkakin vanhenee joka päivä, on vielä elossa. Näistä kaikista  henkilöistä miehen pitää pitää huolta.

 

Mies eksyilee Helsingin kaduilla ja muistoissa: kirjassa kerrotaan kaikenlaista mm. miehen isoisästä, jolle aika ja kellot olivat elämässä tärkeintä miehen vanhaan opiskelukaveriin Torstiin, jolle kaikki päinvastainen on tärkeää. Aika on yksi tärkeä teema kirjassa: mihin aika katoaa, ja mitä ajasta jää muistoihin? Teoksen mies on taitava katoamaan aikaan: kun hän ei muuta keksi, hän istahtaa katsomaan elokuvaa keskellä matkaa ja aikaa.

 

Lumi seuraa miehen ajatuksia: aluksi hiljaa satava lumi on lohdullista:

 

Se (lumi) tuntui olevan toisesta maailmasta, kaukaa unesta, vuosien takaa.

 

Kun ajatukset yhä enemmän kietoutuvat Sigridiin ja milloin mihinkin, alkaa kaupungissakin myrskytä:

 

Nostin kaulukset pystyyn, tuuli oli noussut. Kadut olivat tukossa, autot olivat peittyneet lumeen ja juuttuneet kiinni.

 

 

 

 Miehen muistot Sigridistä eivät jätä rauhaan, joten hän päättää tammikuussa Kööpenhaminaan suuntautuvalla työmatkalla eksyä Saksaan asti.

 

Kun lähdimme Helsingistä, kaupungissa oli hyvin kaunista; pimeä tuli vielä aikaisin, mutta päivisin kaikkialla loisti keskitalven kalvas valo.

 

Kun mies pääsee Saksaan, tuntuu, että koko maailma on lumessa, kirjan loppukohtausta ennustaa lumimyrsky:

 

- lumisade näytti sakenevan, ihmiset liukastelivat aseman edustalla. Lumihiutaleet kieppuivat pyörteinä ilmassa, välillä tuuli tarttui niihin ja ne näyttivät kohoavan takaisin taivaalle.

 

Mitä tapahtuu lopulta muistoille, kun mies istahtaa odottamaan Sigridiä saapuvaksi. Minkälaisen lopun muistot saavat? Pitääkö esiin pulpahtavat muistot aina jollain tavalla elää, ennen kuin niiltä saa rauhan?

 

Kyllä tämäkin kirja oli hieno ja sellainen, joka herätti ajatuksia: mitä menneisyydestä ja muistoista kannattaa haudata ja miten? Mutta mikään Iso Elämys Lumipäiväkirja ei nyt tällä kertaa minulle ollut.

 

Muita kirjablogisteja, jotka tämän ovat lukeneet:

 

Kirjava kammari,

P.S. Rakastan kirjoja,

Lumiomena,

Villasukka kirjahyllyssä,

joista pääsee taas seuraaviin lukeneisiin. 

 

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

2008, Otava

190 sivua

 

Lumipäiväkirjalla osallistun maakunta-haasteeseen, niin paljon tämä kirja kuvaa ihanaa pääkaupunkiamme ja mm. ratikoitamme.

 

********

 

Kun aloitin Haahtelan kirjan lukemisen, huomasin, että edellisestä kirjasta en muistanutkaan tarkastella lunta. Siksi Haahtelan kirjassa taas huomioin lumen ja sen muuttumisen niin tarkasti. Grönroosin teoksessa Lumen syli lumi on kirjan kuvaamaan aikaan liittyvä: kirjassa on talvi, lunta sataa ja lumessa Helmi hiihtää ja luistelee. Vanhoilla luistimilla, jouluksi hän toivoo uusia luistimia.

 

Myös Grönroosin kirjassa lumimyrsky ennustaa lopun tapahtumia tarinassa:

 

Aamulla hanget kukkivat ruskeina männynoksista ja kaarnanpaloista.

- Aika myräkän piti yöllä, Siiri-täti sanoi ja sytytti uuniin tulen.

 

 

Muuten kylmä ja lumi ei tuntunut haittaavan elämää, vaikka Helmin perhe elikin puulämmitteisessä talossa ja kävivät ulkohuussissa. Toisaalta, kirja oli suurimmaksi osaksi kirjoitettu Helmin, 7-vuotiaan näkökulmasta, ja ketäpä lasta lumi hidastaisi.