MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

maanantai 18. helmikuuta 2013

Jyrki Heino: Kellari


Ensiksikin varoituksen sana: rakastan Turkua. Sillä tavalla onnellisesti, koska tiedän, että en aio koskaan asua Turussa ja voin nostalgian vimmalla rakastaa kaikkea Turussa. Varsinkin niitä vanhoja rakennuksia ja kivisiä katuja, joita ei Helsingissä ole. (Rakastan muuten Helsinkiäkin, mutta eri tavalla kuin Turkua.) Minulle Turku on aina opiskelukaupunki, ja opiskeluaikoinani ehdin kävellä tarpeeksi monta kertaa Turun tuomiokirkon ohi ja kuvitella itseni niihin vanhoihin aikoihin, kun kadulla mentiin kävellen tai korkeintaan hevosvaunuilla. Tai yliopiston rakennusten nurkilla ehdin miettiä, miten kaikki muinaiset suomalaiset merkkihenkilöt kävelivät samoja katuja ja ajattelivat kaikkea filosofista ja vaikeaa, esimerkiksi Calonius, joka vilahtaa Heinon teoksessa.

Jyrki Heinon Kellari (2012, Schildts + Söderströms) on siis minunlaiselle lukijalle kuin mittatilaustyö, joka sai 1700-luvun Turun elämään. 

Turussa on pian kymmenentuhatta asukasta, joista kovin  monet ovat haluttomia noudattamaan lakeja tai tottelemaan määräyksiä. Rahvas on uppiniskaista, ja porvarit tappelevat keskenään pienistäkin asioista. Lisäksi väkijuomat maistuvat kaikille aivan liian hyvin. - - Holhoojahallituksen määräämä kahvikielto on entisestään lisännyt ihmisten halua rikkoa lakia

Hmmm.... ehkä minulla oli hieman liian hyvä kuva 1700-luvun Turusta? Heinon kirjassa eletään vuotta 1796, jolloin eletään poliittisesti Kustaa III:n murhan jälkimainingeissa, Ranskan vallankumouksen tuulet puhaltavat ja järisyttävät hentoisesti Suomen Turunkin ylippilaspiirejä. 

Turkua järisyttää myös sen nurkilta, Hirwisalosta, löytynyt vainaja. Tarkemmin ottaen eräästä hylätystä kellarista löytyy hieman jo rottien syömä kuollut mies, jonka veikkaillaan olevan eräs tyhjätaskuinen, naistennaurattaja kapteeni Fågelstierna.

Miehen kohtaloa astuvat selvittämään virkavallan edustaja, kaupunginviskaali John Appengren ja Yhdysvaltain vapaussodassa loukkaantunut luutnantti Carl Wennehielm, joka on aiemmin tutkinut poliittista vehkeilyä. Tässäkin tapauksessa epäillään olevan mukana joko salakauppaa (kahvintuontia!) tai poliittista juonittelua.


Tutkimukset edistyvät hitaalla vauhdilla, ja kirjan sivuilla ehditään kuvailla sekä Turun katuja että turkulaisia koteja. 

Wennehielmin sali oli sisustettu yksinkertaisesti ja käytännöllisesti. Sohva, kaksi nojatuolia ja pieni pöytä muodostivat seurusteluryhmän. Muut huonekalut oli aseteltu seinien viereen: pöytä, neljä tuolia, kirjoituslipasto ja kaksi kirjakaappia. Pöydän yläpuolelle oli ripustettu peili ja sen vierelle seinäkello. Huoneen nurkassa komeili kaakeliuuni. - - Mamselli oli halunnut lisätä tilan viihtyisyyttä sijoittamalla ikkunan läheisyyteen myrtin

Samaan aikaan kun luin Heinon Kellaria, ilmestyi Nytissä Sanna Kangasniemen kirjailija- ja lukijapiirejä kohauttanut kolumni, jossa toimittaja kirjoittaa mm. näin: 

Historialliset romaanit ovat esimerkiksi piinallisen täynnä kaikenlaisia outoja esineitä, joilla on oudot käyttötarkoitukset. On melkein jännittävää, miten monimutkaisia entisajan linnat ja elämät olivat – ottaen huomioon miten vähän tavaraa ihmisillä oli. Ja elinvuosia.

Ihan pienesti ymmärrän Kangasniemen yrityksen olla hauska, sillä tällaisessa historiallisessa romaanissa kyllä törmää kaikkeen edellä mainittuihin asioihin: Heinonkin kirjassa oli paljon asioita, joita piti googlailla, sekä esineitä että ammattinimikkeitä, esim. mikä ihme on kaupunginviskaali? Lisäksi täytyi etsiä netin avulla, missä on Hirvensalo, entäs Mätäjärvi; onneksi Aninkaisenmäen vielä muistin omilta Turku-vuosiltani. Ja niin, elinvuosien vähyys: kirjaa lukiessa huolestutti, miten nelikymppinen oli kirjassa jo ikäloppu, ja miten monta henkilöä kirjassa kohtasi yllättävän poismenon (esim. perheiden lapsista noin puolet kuolivat kulkutauteihin). 

Mutta siis, tietenkin minusta on aivan mahtavaa, että Turku alkaa elää, vaikka asunnossa onkin vähän tavaroita. Heinon kirjassa on kaikenlaisia eritaustaisia henkilöitä: verkakauppias Berglund (niin, mikäs se verka olikaan), porvari Malm, ylioppilaita, suutari, mamselli (no, tämähän on selvä asia, mamselleja on joka paikassa), joiden elämään kurkistetaan tutkimusten yhteydessä.

Nykypäivään Heino tuo kirjan paikkapaikoin vihjaamalla, miten Turussa kaikki tappelevat keskenään ja uudet asiat ja niiden ratkaisut vaativat aikaa: Ratkaisua oli etsitty jo vuosia, kaupungin tavan mukaan pitkään, hartaasti ja riidellen

Nykyaikaisempien etsivien tavoin Wennehielm on varsinainen herkkusuu, joka tilailee Ranskasta asti keittokirjoja, ja joka mamsellinsa kanssa taikoo mitä herkullisimpia aterioita, joita kutsutaan ystäviä syömään. Mamsellin juttusista:

Kalastajat toimittivat tuoreita ahvenia, jotka jo fileerasin. Paistan kalat voissa ja laitan mukaan valkosipulia ja timjamia. Seipelliltä onnistuin saamaan sitruunan, joten voin puristaa siitä mehua sekaan. En kyllä vieläkään ymmärrä, miksi luutnantti vaatii valkosipulia ruokaan. Minun nuoruudessani kynsilaukalla hoidettiin haavoja, mutta ei sitä kukaan syönyt. Ja tuo luutnantin yrttien käyttö ruoassa. Yrtithän ovat lääkkeitä. 

Kuten näistä parista esimerkistä tulee esiin, Heino kirjoittaa 1700-luvun lopun esineellisen ja aineellisen kulttuurin esiin tavalla, josta tällainen entinen kansatieteilijä huokaillen nauttii. Siis mukavampi menneestä on lukea dekkarin sivuilta kuin kuivahkon tenttikirjan sivuilta. Ruoan lisäksi Wennehielm on kiinnostunut, mitä Turun kulttuurielämä tarjoaa ja minkälaista kirjallisuutta kirjoitetaan, Ranskasta alkaen. 



 Fågelstiernan murhaksi luokitellun kohtalon tutkimus on kirjassa kaiken kuvailun vieressä kulkeva juoni, joka omaksi onnekseni unohtuu aika ajoin, kun seurataan ylioppilaiden illanviettoa, tai kun kuvaillaan, miten viestit kulkevat talosta toiseen, tai miten ihmiset liikkuvat paikasta toiseen, ja sitä, miten lähestyvät kesämarkkinat saavat ihmiset kauempaakin liikkeelle. 

Tutkimuksista sen verran, että Wennehielm kirjoittaa surman mahdolliset syyt esiin: "salakuljetus", "vallankumous" ja "ylhäisaateli". Näillä oletuksilla miehet kuulustelevat ihmisiä kartanonherroista suutarinpoikiin ja tietysti sekä murhaaja että murhan motiivi selviävät Wennehielmin terävän älyn avulla. Syyllinen viedään Turun linnaan.


Kirjassa pidin aivan erityisen paljon siitä, että siinä ei ollut kiire mihinkään. Miljöön kuvailua ja henkilöiden tapaamisia oli kuvailtu tarpeeksi, ja sillä tavalla sopivasti, että en ainakaan itse päässyt kyllästymään. Ilmeisesti Turku inspiroi myös muitakin kuin oikeita kansantutkijoita kuvittelemaan kaduille ihmisiä ja taloihin esineitä, sillä Heino on yllättäen päiväammatiltaan biokemian professori. 

Kirjassa henkilöitä oli aika paljon, ja ilman kirjassa ollutta henkilöluetteloa olisin ollut hukassa, listaan piti palata vähän väliä tarkistamaan nimet ja tittelit. Henkilöiden dialogiin Heino oli valinnut kirjakielen, mitä mietin hieman. Mutta ehkä turkulainen kieli olisi ollut liian haastavaa, ainakin luettavaksi.

Kaunis ja idyllinen mennyt-Turku-kuvani sai pienen kolauksen, kun kesäistä Turkua kuvailtiin kirjassa paitsi kukkien tuoksuilla myös jätevesien iloilla. 

Aukeamassa olevat syreeninkukat täyttivät pihan huumaavalla tuoksulla. Kaupungin kortteleissa ei kesä paljon muita hyviä hajuja mukanaan tuonut. Ulkokäymälät ja jätevedet saattoivat lämpimällä säällä löyhkätä pahasti. Paikka paikoin syreenien kukat ja pihojen tunkiot loivat hajuyhdistelmän, joka toi mieleen kölninvedellä sivellyn sian

Hmm... ehkä poistan tuon lainauksen ainakin mielestäni, ja Turku tuoksuu muistoissani enemmän syreeneiltä kuin miltään muulta. 

Jyrki Heino: Kellari 
2012, Schildts + Söderströms
287 sivua 

Kirja on luettu myös täällä: 

 
 
 
 


15 kommenttia:

  1. Ah, Kellari! Mainio kirja. Ihana Wennehielm! Pidin myös verkkaisuudesta ja kuvailusta paljon. Tosin sitten loppuratkaisut heitettiin kehiin muun kirjan tahtiin nähden aikamoisella rytinällä. Toivon, että seikkailut saavat jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, sehän oli kun Wennehielm sai nukuttua, niin heti alkoi aivot raksuttaa ;) ja syyllinen selvisi...

      Samoin, tätä Turkua lisää, tosin aika nopsaan tulee Turun palo, että pitää samoihin vuosiin mahtua ne loputkin kirjat.

      Kävin lisäämässä noita blogilinkkejä tekstiin, aamulla oli vähän kiire.

      Poista
    2. Eikö siihen Turun paloon ole tästä vielä 30 vuotta? Ehtii siinä aika monta arvoitusta ratkaista, ja ehkä Wennehielmin kelpaakin siihen mennessä siirtyä eläkkeelle...

      Poista
    3. Niin, siis mietin, että haluaako kirjailija jatkossa pysyä tuolla samalla aikakaudella, vai kuvata Turun historiaa pidemmällä aikavälillä, esim. toisen päähenkilön kanssa.

      Ihan olen tuota historiaa jossain vaiheessa päässyt oppimaan ja kävellyt tarpeeksi monta kertaa Turun palon syttymispaikan ohi, että olen huomioinut, milloin se palo syttyi.

      Poista
    4. Ehkä tämäkin tuli huonosti ilmaistua, mutta mietin sitä, että olisiko ollut kiinnostavampaa lukea Turun historiasta eri aikakausiin tapahtuvia kohtauksia. Siis olettaen, että kirjoja tulee enemmän. Jos ensimmäinen teos olisi ollut vaikka 100 vuotta aiemmin, niin kirjoissa voisi käsitellä eri päähenkilöiden kautta eri aikakausia.

      Jos kirjasarja jatkuu, ja päähenkilönä on sama Wennehiela ja Turkukin palaa kohta, niin ei tässä hirveän monta erilaista Turkua ehdi näkyä.

      Tämä nyt vähän spekulaationa, eikä kirjaan liittyvänä oikeastaan, mutta tarkennuksena tuohon heittoon, että Turun palo tulee pian. Pian on siis vähän suhteellinen käsite.

      Poista
  2. Hei, lähetän sinulle blogihaasteen: http://reissaustajaruokaa.wordpress.com/2013/02/18/vastaus-haasteeseen-kahdeksan-satunnaista-asiaa/

    Jos haluat vaikka lähestyä kahdeksaa satunnaista asiaa itsestäsi esimerkiksi kirjojen kautta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kivaa! Kiitos!

      Palaan asiaan tuonnempana =)

      Poista
  3. Tämä on kiinnostanut minua kovasti ilmestymisestään asti, kerran sen kirjastosta kotiutinkin mutten ehtinytkään lukea. Nyt alkoi heti tehdä mieli yrittää uudelleen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritä yritä! Tämä kirja imais kyllä ainakin mut mukaansa. Voi johtua tuosta Turku-rakkaudestakin osin.

      Poista
  4. Sinä olit selvästi tykännyt enemmän kuin minä. Minä kun turhauduin puolikuoliaaksi tämän kanssa koska kerronta oli mielestäni niin puisevaa, ja vihaan sitä kun historiallisten romaanien kirjoittajat tunkevat kerronnan lomaan hirveästi luennoivia faktapläjäyksiä sen sijaan että sulattaisivat historialliset tiedot elävästi tapahtumiin ja dialogiin, eivätkä laittaisi mukaan kaikkea tietämäänsä vaan sen, mikä on tarinan ja henkilöiden kannalta tärkeää ja sopii luontevasti mukaan. Tarkennuksena siis että rakastan historiallisia romaaneja, minulla siis ei ole kangasniemimäisiä ongelmia siinä että historiaa mukana esiintyy; minulla vain on laatuvaatimukset siinä miten sen tulisi olla kerronnassa mukana. No, hiljenen jo tässä sillä laajempi vuodatus löytyy kohta omasta blogistani. ;-)

    Mutta halusin oikeastaan vain sen sanoa, että minusta olisi hyvin kummallista yrittää tällaisessa kirjassa kirjoittaa dialogia Turun murteelle, sillä ensinnäkään meillä ei ole mitään keinoa tietää kuulostiko se tuohon aikaan siltä miltä nykyään tai lähimenneisyydessämme, ja miltä se sitten kuulosti, puhenäytteitä 1700-luvun ihmisiltä kun on säilynyt vähänlaisesti. ;-) Ja toiseksi suurin osa henkilöistähän puhuu todellisuudessa keskenään ruotsia. Kirjakieli on minusta yleensä hyvä valinta historiallisten romaanien dialogiin. Mutta tässä tapauksessa olisin kyllä kaivannut enemmän persoonallisuutta ja tyylieroja eri hahmojen puhetapoihin.

    Siitä kyllä tykkäsin että tässä oli arkielämää kuvattu hyvin aidosti, ja ihmisille ehkä tosiaan tulee todenmukaisempi kuva entisaikojen elämästä, jos jaksavat tämän lukea...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meitä lukoijoita on aivan varmasti erilaisia, itselleni ei tullut missään mielessä vastaan puisevaa tekstiä. Heinon kirjaa voisin verrata vaikka vähän aikaa sitten lukemaani Tarquin Hallin Vishnu Purin dekkarikirjaan, jossa tyyli oli myös aika verkkaista, ja rikostutkimusten ohella kuvailtiin Intiaa lukijalle. Itselleni ei missään vaiheessa tullut mieleen, että tässä syötettäisiin historiallisia faktoja, koska jotenkin olin kai oikeanlainen lukija: minusta oli älyttömään kiinnostavaa lukea kaikkia ne "pakkosyöttöfaktat". Voi tietysti olla, että en kovinkaan paljon lue historiallisia teoksia, jolloin tämä kirja toimi minulle, ja ehkä se oli myös minunlaiselle lukijalle suunnattu...

      Dekkareilta sinällään odotan myös tietynlaista viihdyttävyyttä, ja kyllä minä viihdyinkin tämän kirjan parissa.

      Ilmaisin varmaan tuon kielijutun huonosti, eli tietysti alun perin ruotsinkielisiä hahmoja, joita tässä kirjassa oli, ei kannata kirjoita turkulaiseen dialogiin =). Mutta vivahteikkuutta ja persoonallisuutta hahmoihin varmasti olisi saanut sillä, että selvästi suomalainen ja hieman alempisäätyinen henkilöhahmo voisi puhua turkua. Itse uskon, että puheen aitous ei olisi ongelma, sillä suomen kielen kieliopithan on kirjoitettu turun puheen avulla, 1700-luvun lopusta ei ole pitkä aika 1800-lukuun, jolloin murteita on systemaattisesti tutkittu. No, ehkä se puhuttu kieli on siinä ehtinyt muuttua kovasti, mutta historiallisen romaanin kohdalla tuskin voi miettiä muutenkaan, että mikä varmasti piti paikkansa, varsinkin kun kyseessä on romaani.

      Poista
    2. Ja siis korjaan vielä, että varmasti historiallisessa romaanissa on monta asiaa, joiden paikkansapitävyys nimenomaan tekee siitä historiallisen romaanin, mutta henkilöiden ajatuksia ja niiden ilmaisua on varmaan vaikea todistella oikeaksi ja vääräksi.

      Poista
    3. Minusta olisi ollut kiinnostavaa lukea ne samat faktat historiankirjasta, mutta historialliselta romaanilta taas odotan toista. Jos pystyn mitenkään havainnollistamaan mitä tarkoitan: minä pidin kovastikin niistä kohdista, joissa luutnantti keskusteli emännöitsijänsä kanssa ruoanlaitosta, koska siinä tuli elävästi esille millaista ruoanlaittokulttuuri oli silloin, ja samalla tuotiin henkilöiden luonnetta, asemaa jne. esille. Sen sijaan en nauttinut siitä, että vähän joka välissä kun törmättiin johonkin nykylukijalle uuteen asiaan, luutnantin piti pohtia sitä asiaa ja sen taustoja, vaikka todellisuudessa se olisi hänen kokemuksessaan ihan itsestäänselvä, koska se oli luonnollinen osa hänen maailmaansa. Vaatii taitoa ilmaista nykylukijalle ne asiat joita hän ei todennäköisesti voi tietää, niin että niiden kertominen on kuitenkin romaanin itsensä maailmassa luontevaa - mutta taitoa minä julkaistuilta kirjailijoilta odotankin. :-) Lisäksi voisi mielestäni enemmän käyttää harkintaa sen suhteen onko aivan kaikkea pakko kertoa, jos se ei luontevasti kerrontaan sujahda.

      Itse en ylipäätään tykkää liiasta puhekielen käyttämisestä romaaneissa, koska sitä ei kuitenkaan koskaan saada kuulostamaan siltä kuin se oikeasti kuulostaa (ja tässä tapauksessa ei voida edes tietää varmasti miltä se on silloin oikeasti kuulostanut), ja koska liian pitkälle vietynä se tulee käsittämättömäksi niille lukijoille jotka eivät tunne sitä murretta. Taisin myös teininä saada yliannostuksen sen aikaisia nuortenkirjoja, joissa aina joku stadissa asuva kundi tai gimma kertoi mä-muodossa kuinka mä sitten lintsasin koulusta ja maikka kertoi mutsille ja faijalle jne. Itse olen kotoisin ihan muualta Suomesta, joten sellainen ei todellakaan tuntunut siltä että nyt puhutaan kirjassa minun omalla kielelläni, vaan kirjakieli olisi ollut minulle tutumpaa. Sen jäljiltä olen yleensä sitä mieltä että kirjakieli sopii romaaneihin paremmin kuin liika puhekielisyys, vaikka riippuu tietysti kirjasta, henkilöstä, tyyleistä jne. Sen sijaan kyllä eri yhteiskuntaluokkien, alueiden ym. puhetyylejä voisi joillain hienovaraisemmilla keinoilla jäljiltellä, vaikka tuoda murteen rytmiä ja yksittäisiä murresanoja muuten yleiskieliseen puheeseen. Ja ehkä sellaisilla ratkaisuilla tässäkin olisi saatu kirjoitustyyliin sitä minun kaipaamaani elävyyttä ja persoonallisuutta. Nyt kaikkien henkilöiden puheenparret olivat vähän liian samankaltaisia.

      Poista
    4. Kaunokirjallinen maailma nyt kuitenkin on aina kirjailija luoma maailma, eikä siinä aina pidäkään pyrkiä autenttisuuteen, esim. kielen suhteen. Itse olen aina pitänyt esim. Tuntemattoman eri henkilöiden eri murteista. Kirjailijalla toki on aina intentionsa, joka voi olla esim. kirjan liittäminen johonkin tiettyyn alueeseen tai yhteisöön, ja silloin tuntuisi kummalta, jos kirjassa olisikin käytössä puhekieli. Heikki Turusen romaaneissa olen ehdottomasti pitänyt puhekielen valinnasta dialogissa, ja niellyt myös pohjanmaalaisen murteen käytön toisissa kirjoissa. Ihmiset nyt vain puhuvat eri tavalla eri osissa Suomea, ja musta se on yksi asia, mikä voi hyvin näkyä kaunokirjallisuudessa.

      Historialliseen osuuteen ei ole sen enempää lisättävää: musta se toimi kirjassa, esikoiskirjailija voi varmasti parantaa vielä kirjoittamaansa toisessa teoksessa. Siitä olen nimittäin aivan totaalisen eri mieltä, että tämä olisi ollut huonoa tekstiä lukea tai jotenkin erityisen huono kirjana. Oikeastaan olen aika päinvastaista mieltä asiasta.

      Poista
    5. tuntuisi kummalta, jos kirjassa olisikin käytössä puhekieli -> siis jos käytössä olisi kirjakieli

      Poista