Daniel Mason: Pianonvirittäjä

Daniel Masonin Pianonvirittäjä (2003, Tammi) oli minulla kirjastosta lainassa jo ennen joulua, ja muistin kirjan nyt, kun aloitin Aasia-haastettani - kävin hakemassa kirjan uudelleen lainaan. Teoksessa nimittäin seikkaillaan Burmassa (Myanmarissa). Burma oli brittiläisen kolonialismin vallan alla vuosina 1824-1885, joka aika tunnetaan kolmena sotana. Kirjassa eletään vuotta 1886, aikaa, jolloin brittiläiset ovat julistaneet maan olevan valloitettu. 

Edgar Drake kutsutaan keskelle Burman viidakkoa virittämään pianoa, jonka sotilaslääkäri Anthony Carroll on mukanaan sinne vienyt. Seudulla on levottomuutta, koska burmalaiset kapinalliset, dacoitit hyökkäilevät brittien kimppuun. Edgar toimii pianonvirittäjänä Lontoossa, hän on naimisissa, mutta avioparilla ei ole lapsia. Edgar tuntee kaipuuta jotain muuta kohtaan, ja koska hän ajattelee itäisistä ihmisistä pelkkää hyvää, päättää hän lähteä tälle järjettömälle matkalle läpi merten ja Intian. 

Kirjassa kuvataan paitsi matkaa myös Burmaa ja sen historiaa. Tohtori Carroll elää keskellä Shan-valtiota, joka on entisen (1500-luvulle asti jatkuneen) vallan jälkeen hajaantunut sirpaleisiksi ruhtinaskunniksi pitkin Burmaa ja dacoitit kiusaavat myös shaneja. 

Edgar näkee ja kokee matkallaan paljon, ja varsinkin Intian junista näkyvät maisemat ja asiat hurmaavat hänet, tiikerinmetsästys ikään kuin kuuluu kuvioon mukaan. Burmassa hän huomaa, että englantilaiset ovat tuoneet paitsi hallintonsa myös ilmapiirinsä maahan, sillä Burmassa englantilaiset tapaavat oikeastaan vain toisiaan: on upseereja, rouvia, giniä ja juoruja. 

Matka shan-valtioon on pitkä, vihdoin kirjan keskivaiheilla Edgar pääsee perille: 

Leiriä suojaavan harjanteen päällä he pysähtyivät. Alhaalla, koillisessa, levisi laaja laakso, joka oli täynnä pieniä bambukyliä. Etelässä pieni kukkulajono puski ylängön läpi kuin maasta paljastuneen luurangon selkänikamat. Kaukana siintäviä vuoria tuskin erotti auringon häikäisyltä. 

Ollaan 80 mailin päässä Siamista, joka on puskuri brittien ja ranskalaisten välissä, jotka ovat Mekongin alueella. Shan-valtiossa viljellään oopiumia, minkä takia britit eivät myöskään halua menettää otettaan maasta. 

Kirjassa kuvaillaan yllättävän vähän maisemia ja ihmisiä, mikä tietysti on tavallaan ymmärrettävää, koska kirjassa kuvataan 1800-luvun maailmaa. Ja tavallaan kirjassa on kuvattu tuon ajan maailmaa: Burmassa sairastetaan malariaa, ja tohtori Carroll tutkii malarian alkuperää, ja asiasta tulee esiin mielenkiintoisia näkökulmia, kuten että hindujen veda-kirjat ovat esittäneet malarian välittäjäksi sääskeä, burmalaisten antama nimi on lintukuume, kun taas eurooppalaiset pitävät taudin alkuperänä huonoa ilmaa. 

Kirjaa lukiessa minun oli vaikea päättää, pidänkö kirjasta vai en. Historiallisesta kirjasta odottaisin paljon vanhan ajan kuvaamista ja Aasiaan sijoittuvalta kirjalta juuri Aasian kuvaamista, varsinkin kun kirjailija itse on viettänyt aikaansa Myanmarin ja Thaimaan raja-alueilla (tutkien juuri malariaa). Jotenkin tuntuu, että kirjassa on ajateltu lukijaa liian hellästi: asioista on kyllä vähän kuvausta, mutta minusta olisi voinut olla enemmänkin. Ja toisaalta Burman historia on kirjoitettu hieman väsyttävästi kirjeiden muotoon. Ehkä tässä kirjassa on kiusana se, että aineksia olisi vaikka mihin, mutta toteutuksessa kirjailija ei ole kuitenkaan ollut kovin taitava. Tämän kirjan maisemat ja tunnelmat eivät jääneet elämään mieleen niin kuin kirjan alkua lukiessa etukäteen odotin. 

Alueen uskonto tulee esiin Edgarin tutustuttua tohtori Carrollin ystävään Khin Myoon:

Korokkeella oli kullattu Buddhan kuva joka oli ympäröity kynttilöin ja kukkasin. Sen silmät olivat tummat ja murheelliset ja se istui jalat ristissä, kämmenet auki sylissään. Missään ei näkynyt merkkiäkään ihmisistä. Nok Lek otti laukustaan pienen kukkaseppeleen ja laski sen alttarille. Hän polvistui, samoin Khyon Myo, ja molemmat kumarsivat syvään, niin että päät koskettivat viileitä lattialaattoja. 

Kirjassa Edgar Drake kokee paljon: tiikerinmetsästystä, malariaan sairastumisen, rauhanneuvotteluihin ja valtiollisin juonitteluihin osallistumista, niin ja tietysti sen pianonvirittämisenkin. Tapahtumia oli minun makuuni liikaa, liian hätäisesti kerrottuina ja liian vähän miljöön kuvailua. Vaikka toisaalta, sain tästä kirjasta tietoa Burmasta, siirtomaavallasta ja shan-kansasta. Oli tosi jännää lukea kaikista edellä mainituista, koska vaikka tiedän brittiläisten olleen kovasti Intian isäntänä, en ollut ajatellut, että brittejä oli muuallakin Aasiassa. Tämä kirja oli kiinnostava alku Aasian-matkalleni, ja koska löysin toisen kirjan, jossa seikkaillaan myös Burmassa, päätin lukea sen seuraavaksi. 

Daniel Mason: Pianonvirittäjä 

2003, Tammi

alkuperäinen teos: 

The Piano Tuner 2002

suomentanut Kaijamari Sivill