Chad Harbach: Pelin henki

Hän ei halunnut muuta kuin että mikään ei koskaan muuttuisi. Tai että asiat muuttuisivat vain oikealla tavalla,

paranisivat pikkuisen kerrallaan,

päivä kerrallaan,

ikuisesti.

 

 

 

 

Chad Harbachin Pelin henki (2013, Otava) tuli aivan yllättäen luettavakseni, sillä löysin tämän kevään uutukaiskirjan suloisesta ensimmäisestä kotikirjastostani.

 

Pelin henki oli USA:ssa ilmestymisvuonnaan 2011 sensaatio ja The New York Times nimesi kirjan yhdeksi vuoden parhaista kirjoista.

 

Kirja on kertomus baseball-joukkueesta ja sen pelaajista. Henry Skrimshander on lahjakas 17-vuotias poika, joka hennosta varrestaan huolimatta on luonnonlahjakkuus pesäpallokentällä. Hän pääsee opiskelemaan, ja pelaamaan baseballia, Westish Collegeen. Kirja on myös kertomus collegen elämästä: Henryn pelikaverit Mike Schwartz ja Owen Dunne ovat tärkeitä henkilöitä paitsi Henryn elämässä myös joukkueessa, ja tietenkin kirjan tarinassa. Owen Dunne, Henryn kämppis, on joukkueen julkihomo. Kirja on myös rakkaustarina, jossa rakastavaiset kohtaavat sattumalta ja joskus hieman ohimennen. Kirja on myös tarina nuorten miesten ystävyydestä, ja erityisesti siitä, mitä ystävyys kestää.

 

Miehet olivat aivan omituisia olentoja. He eivät harrastaneet enää kaksintaisteluja, jopa nyrkkitappelut olivat alkaneet vaikuttaa raakalaismaisilta, entisaikojen satunnainen väkivalta oli kanavoitu kokonaan eri instituutioihin, mutta he pitivät siitä että noudattivat ikivanhoja sääntöjään.

 

Kirjassa ei ole kovin ihmeellistä juonta: kasvavat nuoret miehet opiskelevat ja jännäävät baseball-matsejaan, vapaa-ajallaan he haaveilevat rakkauksista, erityisesti Henry on ujo ja arka, jota rakkauselämä tuntuu karttavan.

 

Koulun rehtori Affenlight, on myös tärkeä henkilö kirjassa, samoin hänen kotiin saapuva tuhlaajatyttärensä, Pella, joka on jättänyt aviomiehensä ja haluaa aloittaa elämänsä uudelleen, parannuttuaan masennuksestaan.

 

Baseball-kentällä sattuu ja tapahtuu: Owen loukkaantuu, Henry kohtaa krampin, kun collegen jälkeinen elämä ja mahdolliset jatko-opiskelustipendit tuntuvat ratkaisevan aivan liikaa tulevaisuudesta. Amerikkalainen systeemi tuntuu kirjaa lukiessa aika pelottavalta ja stressaavalta: miten elämän käy, jos mikään yliopisto ei huolikaan opiskelijaksi, tai jos ei ole tarpeeksi hyvä urheilija, että pääsisi urheilustipendin voimin opiskelemaan? Miten käy ystävyyden, jos ystävälle näyttää käyvän hyvin, mutta itsellä menee päin mäntyä? Kestääkö ystävyys?

 

Tämän kauden jälkeen ei ollut mitään. Ei baseballia eikä jalkapalloa. Ei lääkkeitä ei kämppää ei duunia. Ei ystäviä ei tyttöystävää. Ei mitään. Ja niin piti käydä kaikille heistä, ihan jokaiselle. - - Harpoonersin oli pakko kokea hänen laillaan, että häviö merkitsi kuolemaa.

 

Kirjan lukemisen jälkeen olen kovin hämmentynyt siitä, miten kirja olisi pitänyt lukea. Oliko kirja helppolukuinen, viihdyttäväkin tarina kasvukipuisista nuorista, henkilösuhteista, jotka muotoutuvat kirjan tarinan kuluessa eri tavoin? Vai oliko kirja jotain enemmän, mitä en huomannut? The New York Timesin arvion luettuani epäilen, että minulta jäi paljon huomaamatta, koska tunnen niin huonosti amerikkalaista kirjallisuutta. Olen päättänyt tänä vuonna tutustua hieman paremmin yhdysvaltalaiseen kirjallisuuteen, joten ehkä jossain vaiheessa myöhemmin sitten ymmärrän sen kaiken, mikä jäi nyt tajuamatta.

 

Vaikka kirjaa lukiessani olin koko ajan hieman epävarma siitä, miten kirjaa pitäisi lukea, en missään vaiheessa edes harkinnut, että jättäisin kirjan kesken, sillä Harbachin teksti on niin sujuvaa, henkilöhahmot suorastaan hyppäävät elämään mukaan: kirjaa oli pakko lukea eteenpäin, koska jännitti, miten henkilöhahmojen lopulta käy. Osa kohtaloista ja välinäytöksistä oli niin omituisia, että niissä kohdin oli pakko miettiä, että millä asialla tässä nyt leikitellään. Harmitti, että en tunnistanut kirjan leikkejä.

 

Vaikka kehuin Harbachin henkilöhahmojen elävyyttä, niin tarinan ainoa naishenkilö, Pella, jäi tosi omituiseksi hahmoksi. Siis, hän käyttäytyi niin kovin miesmäisesti monesti, esimerkiksi kun hän mietti omaa levinnyttä vartaloaan: Hän ui aikoinaan monta kilometriä putkeen, hänellä oli solakka vatsa ja vahvat kädet - mutta minkäs teet. Onhan se hienoa, että kirjallisuudessa on naishahmo, joka ei pidä päiväkirjaa painostaan, eikä niin välitä, kenen sängyssä nukkuu, mutta samalla jäin jotenkin miettimään hieman epäuskoisena tätä henkilöhahmoa.

 

 

Kirjassa baseball on vahvasti läsnä kirjan tarinassa, ja myös henkilösuhteissa, mutta baseball ei ole kirjan koko juoni ja merkitys. En osaa sanoa, miten lukija, joka ei kerta kaikkiaan pidä pesäpallosta, suhtautuu kirjan tarinaan, itse kun olen harrastanut lajia, vaikkakin kotimaisena versiona, aikoinani aika monta vuotta. Minusta baseballia ja joukkuemeininkiä ei kirjassa ollut kuitenkaan liikaa, koska minulle kirjasta ei jäänyt sellaista kuvaa, että tässä vain pelataan. Enemmänkin kirjasta jäi mielikuva ihmissuhteiden vyyhtenä.

 

Kirjasta en osaa oikeastaan tämän enempää kirjoittaa. Tästä tuli mieleeni David Nichollsin Kaikki peliin, jossa oli myös samantyylistä kasvukipuilua, paitsi että Harbach on kyllä Nichollsia taitavampi pitämään lukijan koukussa, eli rakentamaan henkilöhahmoja tarinaan, ja kuljettamaan tarinaa eteenpäin.

 

Chad Harbach: Pelin henki

2013, Otava

The Art of Fielding (2011)

suomentanut Tero Valkonen

468 sivua

 

Kannen kuva saa merkityksensä alkusanoissa:

 

Nyt ilo pintaan

Rohkeutta rintaan

Pojat, vastusta päin

Mailat koholla näin

 

ja varmaan kannessa on myös vihjaus Melvilleen, ainakin baseballin osuus on siinä pyyhitty pois.