Rebecca Wells: Jumalaiset jajasiskot

En ymmärtänyt silloin, että äitini eli maailmassa, joka ei voinut tai ei tahtonut myöntää hänen säteilyään, hänen vetovoimaansa - ei ainakaan siinä määrin kuin hän kaipasi. Niinpä hän loi oman aurinkokuntansa toisten jajojen kanssa ja eli sen kiertoradalla nin täysillä kuin pystyi. 

Rebecca Wellsin Jumalaiset jajasiskot on tammikuisen teemani viimeinen kirja. Tammikuussa päätin siis lukea uudelleen niitä kirjoja, jotka ovat joskus tehneet minuun erityisen hyvän vaikutuksen. Jumalaiset jajasiskot -teoksen lukuhetken muistan aivan erityisen hyvin: luin sen mökillä keskisessä Suomessa eräänä kesänä, joka oli oikein sateinen ja nihkeä. Olin hieman huonoa mökkiseuraa, sillä hautauduin tämän teoksen pariin suojaan sadekeliltä. Kas, kun minua ei haittaa, jos ulkona sataa, jos mukana on erityisen hyvä ja kiinnostava jaja-kirja. Lukiessani nyt kirjaa minua ihmetytti, että kirjan kertoja Sidda elää kovin samoissa tunnelmissa: hänkin on matkustanut mökille, ja ulkona sataa. 

Ei sataa ripsonut, ei tullut ämmiä taivaalta, ei vihmonut. Tihuutti. Jos Sidda olisi keksinyt tuolle kosteudelle tihutusta ponnettomamman ilmauksen, hän olisi käyttänyt sitä.

Ei ihme, että olen päässyt tunnelmaan mukaan. Sidda on erään jajasiskon tytär ja kirjassa seurataan hänen tutustumismatkaansa jajasiskoihin. Siddaa on haastateltu valtakunnalliseen lehteen, jossa hän on mennyt möläyttämään, että hänen äitinsä antoi lapsilleen selkään. Ruumiillisen rangaistuksen käyttö saa äidin näyttämään hirviöltä, joten äiti katkaisee välinsä tyttäreensä. Sidda taas ei kestä välirikkoa äitiinsä: hän lähtee mökille miettimään tilannetta. Uudet työkuviot ja lähestyvät häät poikaystävä-Connorin kanssa myös ahdistavat Siddaa. Hän haluaa tehdä tilinsä selviksi menneisyyden kanssa, ja menneisyyden ehkä tärkein asia ovat jajasiskot. Sidda saa äidiltään leikekirjan, johon on koottu kaikkea mahdollista jajojen elämästä. 

Muistan kirjasta paitsi sen jättämän fiiliksen myös jajasiskot: nuo neljä naista, jotka aina pitivät toistensa puolta, eivätkä jättäneet ketään pulaan. Jajasiskot olivat niin täysin yhtä, etteivät edes siskojen aviomiehet olleet niin kovin tärkeitä. Muistelin kirjasta ihaillen tuota sisarellista lujuutta, ja kirjan alkuosa onkin paljon entisaikojen kuvausta. Eletään toisen maailmansodan aattoa, ja Siddan äiti, Vivi, elää ystäviensä kanssa lapsuuttaan, joka vaihtuu nuoruuteen. Lapsuuden kaikkein voimakkain elämys on Tuulen viemää -elokuvan ensi-ilta, jota tytöt menevät katsomaan heidän mustan palvelijansa kanssa. Nuoruuden myötä Vivi alkaa haaveilla Rhett Butlerin sijaan ystävänsä veljestä, Jackista. Vivi ui ja paljon ystäviensä kanssa. Kun he saavat vuorollaan lapsia, ottavat he lapset mukaan joenrannalle. Nämä ovat ne asiat, joita muistan kirjasta: leppoisaa oleskelua, yhdessä ystävien ja lasten ja ystävien lasten kanssa. 

Mikä minut yllätti kirjaa lukiessani oli se, että jajasiskojen elämä ei ollutkaan leppoisaa, vaan pinnan alle (ja minulta unohduksiin) on jäänyt paljon asioita: Vivin vanhempien suhtautuminen tyttärensä rakkauteen; Vivin ongelmallinen suhde alkoholiin; rakkauden menetys; äitiytensä alle pusertuminen. En lainkaan muistanut, että tässä kirjassa olisi jotain muutakin kuin leppoista kesäpäivää. 

Mutta sitten tulivat ne neljä otusta, jotka olivat minusta riippuvaisia. Ne eivät lähteneet minnekään. Niitä ei voinut palauttaa siitä hyvästä että niille tuli tämän tästä keuhkoputkentulehdus. Minä en suunnitellut sitä kaikkea. En suunnitellut sitäkään, että niin ei kävisi. Minä vain ajauduin äitikerhoon kuin vene ilman peräsintä. Minä en tiennyt miltä äitiys haisee. 

Luin kirjaa kovin eri tavalla kuin aiemmalla lukukerralla, jolloin elin itse vaihetta, jossa mietin vanhoja ystävyyksiä ja mietin kirjan Siddan tavoin suhteeni tulevaisuutta silloiseen poikaystävääni. Naisten välinen ystävyys tuntui voimakkaalta edellisellä lukukerralla, mutta nyt, kahden lapsen äitinä, koin Vivin äitiyden ajan ajatukset paljon voimakkaammiksi. Samalla mietin, että onko lukeminen näin kiinni omassa elämäntilanteessa: kiinnittyykö huomio aina siihen, mikä on itseään lähinnä?

Huomasin tällä lukukerralla, että kirjassa on todella paljon kaikkea, mihin lukiessa tarttua. Lukukerta ei ollut samanlainen kuin aiemmin, mutta olin iloinen, että luin kirjan uudelleen, koska en osannut odottaa, että kirja olisi niin monipuolinen. Kirjassa voimakkaimpana asiana nousi esiin Siddan ja tämän äidin, Vivin suhde. 

En mitenkään voi käsittää, että muistin kirjasta vain sen toisen puolen: iloisuuden ja ystävyyden paksun siteen, vaikka kirjassa selvästi on kyse paljosta muustakin: 

Sidda otti suurennuslasin taas käteensä ja tutki valokuvasta äitinsä silmiä. Milloin asiat menivät hullusti? Mikä sai aikaan paradoksin Vivi täynnä valoa, Vivi täynnä pimeyttä? 

Sillä jokaisen sellaisen taianomaisen episodin vastineeksi löytyi aivan yhtä monta hirvittävää cocktailtaukoa, jolloin Vivin mallasviski veden kera vei hänet kauas lasten luota, vaikkei hän kenties lähtenyt kotoa minnekään. 

Rebecca Wells: Jumalaiset jajasiskot 

1999 Gummerus (toinen painos)

alkuperäinen teos: 

Divine Secrets of the Ya-Ya Sisterhood (1996)

suomentanut Marja Helanen-Ahtola

(kirjan kannen oranssi ale-hintalappu pitäisi kiskoa pois, mutta sekin muistuttaa minua ajasta, jolloin kirjan sai alekorista 10 m a r k a l l a.)

Lisäksi jajasiskoja on luettu ainakin: 

Lukemisen kartasto -blogissa

Vauhkon blogissa

Jenni Lilyssa ka myös

Kirjavan kammarin Karoliina nimeää kirjan hyvän tuulen kirjaksi.