Lumi

Tällä viikolla harrastamme hiihtolomaa, talvilomaa - tai ehkä kaikken parhaiten lumilomaa. Lumen kanssa on ollut pakko tulla toimeen varsinkin viime vuosina, jolloin Etelä-Suomenkin talvet ovat muuttuneet kovin lumisiksi. Suhteeni lumeen oli lapsena paljon parempi: lumi oli jotain sellaista, jossa voi keksiä vaikka mitä tekemistä ja tietenkin sitä joka vuosi oli. Opiskeluvuosinani Lounais-Suomessa pääsin tottumaan talviin, joiden aikana loska ja pimeys olivat talven tunnusmerkit. Ehkä vieroittauduin lumesta sinä aikana, sillä monena vuonna aikuisiällä lumi on ollut jotain, joka on tehnyt elämästä vaikeampaa (taistelu auraamattomilla kävelyteillä lastenvaunujen kanssa) ja hitaampaa (auton kaivaminen esiin lumesta tai lumeen juuttuneen bussin odottelu). Vähitellen lumeen on kai kuitenkin pakko tottua uudelleen ja miettiä, miten lumen kanssa voisi tulla toimeen. 

Tällä viikolla yritän siis muokata omaa lumi-suhdettani paremmaksi: yritän keksiä, miten lumen kanssa voi elää irl, ja blogissani luen ja kirjoitan kirjoista, joissa aiheena on lumi. Tämä on myös salakavala juoni, jolla saan lumen sanomaan hyvästit, sillä jos elämässä jotain rakastaa, niin eihän se kauan vierellä viihdy... 

 

 Kävin siis loman ensimmäisenä virallisena lumipäivänä lainaamassa kirjastosta lumi-aiheisia kirjoja. Tai oikeastaan lumi-nimisiä kirjoja, sillä eihän siitä ole takeita, että kirja kertoo lumesta, vaikka sen nimessä olisi lumi. 

Ehdin jo lukeakin Maxence Ferminen teoksen Lumi (2005, Otava), jossa on lyhyitä lukuja ja sivujakin vain 109. Kevyttä luettavaa siis, mutta niin kuin lyhyt kirja usein on, oli tämäkin varsin painavaa tekstiä. 

Lumi kertoo Yuko Akitasta, jolla on kaksi intohimoa: haiku ja lumi. Yukon isä haluaa pojastaan joko papin tai sotilaan ja lähettää tämän kiipeämään vuorelle ja tekemään päätöksen urastaan. Yuko palaa vuorelta ja kertoo haluavansa runoilijaksi. Isänsä kauhuksi Yuko alkaa kirjoittaa runoja, runoja lumesta. Haikuja lumesta. Eletään vuotta 1885, ja Yukon tulevaisuuden näyttää muuttavan se, että keisarillisen palatsin runoilija rakastuu Yukon runoihin ja haluaa Yukon palatsiin runoilijaksi. 

Jonkun ajan päästä Yuko meneekin palatsiin, jossa sokea runoilija Soseki alkaa opettaa Yukolle runojen väriä. 

Sosekilla on oma tarinansa, jonka hän kertoo Yukolle. Tarina alkaa lumouksesta: naisesta, joka hurmasi Sosekin. Tämä on kirjan toinen osa. 

Kirjan kolmas osa kertoo siitä, miten Yuko kertoo nähneensä tuon naisen, nuorallatanssijan, joka putosi vaijerilta lumeen ja katosi: Yuko löysi tuon Lumikin tavoin lasisessa arkussa makaavan naisen.

Kirja on ranskalaisen kirjailijan, Maxence Ferminen (s. 1968) kirjoittama kirja, joka on käännetty 17 kielelle. Lumi on kuitenkin sekä ulkoasultaan että sisällöltään japanilaistyylinen teos, jossa mestari (Soseki) opettaa poikaa (Yuko) näkemään maailman ja kirjoittamaan runoja. Mitään coelhomaista näennäisviisautta tässä kirjassa ei kuitenkaan ole, vaan kyseessä on värien näkemisen opettelun lisäksi myös rakkaustarina: sekä mestarin että oppilaan. 

Miten teos sitten liittyy lumeen? 

Siten, että Yukon intohimo on lumi, tuo valkoinen ihme, josta hän kirjoittaa talvet haikuja. 

Lumella on viisi tunnusmerkkiä. 

Se on valkoista. 

Se kohmettaa maan ja suojelee sitä. 

Sen muoto vaihtelee. 

Sen pinta on liukas. 

Se muuttuu vedeksi. 

Yuko väittelee lumesta isänsä kanssa, joka näkee lumessa vain huonoja puolia. Yuko taas näkee lumessa vain hyviä puolia:

- Se on valkoista. Se on siis runoutta. Hyvin puhdasta runoutta. 

 
Se kohmettaa luonnon ja suojelee sitä. Se on siis maalaustaidetta. Talven hienointa taidetta.

 

Sen muoto vaihtelee. Se on siis kalligrafiaa. On olemassa kymmentuhatta tapaa kirjoittaa sana lumi. 

Sen pinta on liukas. Se on siis tanssia. Lumessa kulkiessaan jokainen ihminen voi kuvitella olevansa nuorallatanssija.

 

Se muuttuu vedeksi. Se on siis musiikkia. Keväällä se muuttaa joet ja kosket valkosävelisiksi sinfonioiksi. 

  

No niin, kyllähän tuo lumi alkoi vaikuttaa ihan mukavalta asialta. Ehkä sen kanssa voi elää. Varsinkin on hyvä, että lumi muuttuu lopulta vedeksi. Olen samaa mieltä, että sulavan lumen soittama sinfonia on yksi parhaista luonnonäänistä! 

Lumen lisäksi Ferminen kirjassa oli myös rakkautta, suutelemista ja naisen kauneuden ihailemista. 

Kirjan kuvaileminen ei anna sille oikeutta, koska koko kirja on kuin runo, kuten kansiliepeessäkin todetaan. Kaunis haiku-runo. 

Maxence Fermine: Lumi

2005, Otava 

alkuperäinen teos: Neige 1999

suomentanut Annikki Suni 

109 sivua 

Löysin ainakin kaksi kirjablogia, joissa kirja on myös luettu: 

Kaleidoscope

ja Kirjainten virrassa. 

Lumilomalle seuraavat mukaan ainakin nämä: