Linn Ullmannin kirjoja olen tai en ole aiemmin lukenut. Ullman on minulle sellainen häälyväinen käsite: olen aikonut lukea Ullmannin kirjoja monta kertaa, mutta ehkä kirjat ovat kuitenkin palautuneet lukemattomina takaisin kirjastoon - omina kirjoina Ullmannia minulla ei taida olla.
Käsitykseni kirjailijasta on hieman häilyväinen. Samaa voisi sanoa Ullmannin kirjasta Aarteemme kallis (2012, WSOY), jonka nyt olen ainakin aivan varmasti lukenut. Kirjasta ovat kaikki pitäneet aivan vilpittömästi ja valitsinkin teoksen kirjaston pikalaina-hyllystä mukaani siksi, että muistan siitä kaikkien pitäneen.
Kirjavan kammarin Karoliina kirjoittaa, että hän suri kirjan äärellä hiljaa. P.S.Rakastan kirjoja -blogin Sara kirjoittaa:
Aarteemme kallis on huikean hieno kirja, joka moniulotteisuudessaan jää mieleen pitkäksi aikaa, ja johon on vaikeaa olla ihastumatta.
Kun aloin lukea kirjaa, minua häiritsi koko ajan ajatus, että minussa on varmasti lukijana jotain kamalan paljon väärää ja viallista, koska minä en tunne suurta ihastusta tätä kirjaa kohtaan. Minussa on jotain valtavan paljon väärää lukijaa, koska en osaa lukea perheromaaneja, sukupolviromaaneja, keskiluokkaisen perheen kuvauksia, joissa ihanaan elämään tulee säröjä: ihmisiä kuolee aivan läheltä, ja päivälliskutsut ovat siksi hieman vaivaantuneita.
Voisin toisaalta kirjoittaa saman kuin Sara blogissaan:
Perheenjäsenten on vaikeaa päästä lähelle toisiaan ja samoin käy
lukijalle, kukaan henkilöhahmoista ei päästä kunnolla lähelle itseään,
vaikka jokaisesta selviääkin paljon yksityiskohtia, menneisyyden palasia
ja muistoja romaanin edetessä.
Kirjassa on sinällään aivan kiinnostavia henkilöitä: Jon, joka kirjoittaa kirjaa, joka ei ota valmistuakseen ja sama Jon, joka heilastelee naisten kanssa; Jonkin vaimo Siri, joka pitää perhettään ja kahta ravintolaa pystyssä, joka rahoittaa perheen elämän, yrittää olla puuttumatta Jonin kirjaan, joka ei valmistu ja miettii koko ajan niitä toisia naisia, joita Jonilla on ollut, on ehkä ollut ja tulee ehkä oleman. Lisäksi ovat perheen lapset, Alma ja Liv, joista ensimmäinen alkaa huutaa äidilleen fuck you ja tapella ystäviensä kanssa. Sitten on vielä Jenny, Sirin äiti, joka viettää 75. syntymäpäiviään, jonka jälkeen hän alkaa vanhentua peruuttamattomasti. Ja sitten on vielä Sirin pikkuveli, joka sai elää neljä vuotta. Jenny, joka suree mennyttä, Alma, joka ei kerro kaikkea, Jon, josta en osannut päättää, jättääkö hän jotain olennaista kertomatta, Siri, joka ei saanut kokea täydellistä lapsuutta. Ja Mille, lastenhoitaja, joka katoaa Jennyn syntymäpäivillä.
Henkilöistä oli kiinnostavaa lukea, mutta en oikeastaan alkanut välittä kirjaa lukiessani yhdestäkään, paitsi ehkä vähän Almasta.
Kirjassa käsitellään pari vuotta perheen elämää, paljon menneisyyttä ja kuitenkin aika vähän mitään yhtä asiaa.
Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika K. kirjoittaa, miten piti teoksen toistorakenteesta ja siitä, että menneisyys kiertyy kirjassa spiraalimaisesti esiin.
Pakko tunnustaa, että luin kirjaa jotenkin väärin. Mutta kun Jon toista vuotta huokailee, miten kirja nyt vain ei ota valmistuakseen ja kun Siri miettii jälleen kerran, että mitäköhän Jon nyt teki senkin naisen kanssa, aloin olla täynnä kirjan toistoa ja teki mieli huutaa. Ei innosta, vaan tuskasta. En pidä itseäni mitenkään erityisen epäempaattisena henkilönä, mutta tämä kirja ei onnistunut synnyttämään minussa minkäänlaista lämpimää tunnetta oikeastaan ketään muuta kuin Almaa kohtaan. Aivan kuin kirjassa elettäisiin 1800-luvun loppua ja avioero olisi häpeällinen ja mahdoton teko: miksi Siri jurnuttaa miehensä kanssa, kun hän ei ole taloudellisesti, fyysisesti eikä henkisestikään mitenkään kiinni Jonissa. Miksi Siri kiduttaa itseään, eikä päästä itseään etsimään onnea. Kirjassa pidetään onnellisen keskiluokkaisen perheen kulisseja ja päivälliskutsuja pystyssä vielä aivan lopussakin, kun Millen vanhemmat tulevat kylään.
Siri katsoi Almaa, hän katsoi Jonia ja Liviä ja hän katsoi noita kahta, jotka olivat tulleet heidän kotiinsa, ja hän näki että myös he olivat tulleet heidän kotiinsa, ja hän näki että myös he olivat ottaneet lautasilleen ruokaa, ja hän sanoi:
- Istutaan tässä kaikessa rauhassa ja syödään ensin vähän ja jutellaan sitten Millestä. Sopiiko teille? Niin, Siri sanoi ja laski kätensä pöydälle. - Niin, hän toisti. - Niin olisi varmaan paras.
Jotenkin en vain kykene lukemaan tätä kirjaa kuin ehkä vähän ironisena teoksena menneiden vuosituhansien keskiluokkaisten perheiden kuvauksiin. Välillä minulle tuli mieleeni Virginia Woolfin teokset, joissa ei päästä eteenpäin, vaan joissa ns. kelataan menneitä läkähtymiseen asti. Toisaalta kirjassa toistuva Krieg ist ein Jammer toi mieleeni Kunderan Olemisen sietämättömän teoksen sloganin Einmal ist Keinmal, mikä sai minut lukijana ähkimään vähän lisää. Siinä missä Kunderalla slogan kuuluu olennaisesti kirjan keskeiseen filosofiseen mietintään ja ihmissuhteiden kelaamiseen, Ullmannin teoksessa Krieg ist ein Jammer on puolihuolimattomasti heitetty ilmaisu (joka kuitenkin toistuu), eikä se oikein liity mitenkään ihmissuhteisiin.
On paljon, mitä minun piti kertoa sinulle. Krieg ist ein Jammer. Niin minun äitini aina sanoi. Tai ehkä se oli joku muu, ja sitten äiti toisteli sitä yhtä mittaa. Niin se taisikin olla. Jotkut sanat jäivät roikkumaan ja kaikki muu katoaa. Sen minä sanon sinulle että Krieg ist ein Jammer ja minä näen koko ajan äidin kasvot silmissäni.
Miten tosissaan voi ottaa toisaalta tuollaisen sloganin, joka ehkä olikin joku muu? En oikein ymmärtänyt tässäkään kohtaa, miten minun pitäisi lukea kirjaa? Haluaako Ullmann kirjoittaa kirjan, joka on kuin Olemisen sietmätön keveys, varsinkin kun hän leikkii myös näkökulmilla, joiden vaihtelu on olennainen osa Kunderan teosta. Esimerkiksi Sirin ja Jonin ensitapaaminen kerrotaan ensin Sirin näkökulmasta: häntä ärsyttää, miten Jon on sellainen mies, joka tietää vetävänsä kaikki naiset katseellaan lähelleen. Siri huomaa tämän ja kävelee tahallaan miehen ohi huomaamatta miehen katsetta. Kirjan puolivälissä tulee Jonin kuvaamana sama tapahtuma ja kyllä, juuri siihen Jon rakastui Sirissä, että tämä ei huomannut lainkaan tätä naistenmiestä, joka sai kenen tahansa huomaamaan itsensä. Kun vastikään luin Kunderan teoksen uudelleen ja rakastuin siihen uudelleen, on minun vaikea nähdä sitä samaa hienoutta tässä kirjassa, mikä oli Kunderalla.
Sama vika valtasi minut koko kirjan lukemisen ajan: en ymmärtänyt, mitä minun piti kirjasta löytää, miten se elää. Oliko kirjassa syvyyttä, jota en osannut kaivaa esiin, vai oliko tämä kirja sittenkin kevyempää luettavaa kuin ajattelin? Teoksen sietämätön keveys.....
Ja sinällään teos oli hyvä ja hieno kirja, se oli nopealukuinen dialogiensa ja lyhyiden lukujensa ansiosta. Kerronta oli kuin siveltimenvetoja sinne ja tänne. Lukijana olin vain täysin väärä, tai jotain. En ymmärtänyt, miten minun piti kirja lukea ja minulle jäi päällimmäisenä tunne, että luin iltapäivälehtien lööppien innoittamana kirjoitettua tarinaa. Kirjassa vähän niin kuin kurkistettiin, mitä raiskausten, murhien ja muiden yllättävien kuolemien aikaan tapahtuu ns. hyvissä perheissä. Kun täydellisen rauhallinen ja tasainen elämä vähän säröytyy. Kirjasta jäi mieleen myös se, että "meidän" hyvien perheiden lapsetkin voivat aivan yhtäkkiä muuttua aivan toisiksi, vaikka lapsille kuinka luettaisiin iltasatuja, kun lapset ovat pieniä. Toisaalta myös mieleeni jäi kohtaus, jossa Jon oli Alman kanssa kahvilla, hieman vaivaantuneena, koska tyttöhän saattaisi liikuttua ja kapsahtaa hänen kaulaansa. Siis, anteeksi? Miten joku vanhempi voi miettiä, miten noloa on lapsensa käyttäytyminen...
Minä en siis tajunnut tätä kirjaa, tai ehkä lähinnä sitä, miten se erottuu kaikista muista vinoon menneiden avioliittojen kertomuksista. En vain tajua, mutta otan vastuun tästä huonosta lukemisesta itselleni. Jotenkin olen vain niin väärä lukija tämän tyyliselle kirjalle. Sainpahan sen taas todistetuksi.
Koska aika moni tästä kirjasta on kuitenkin pitänyt, niin kehoitan lukemaan niitä toisia tekstejä tämän kirjan suhteen:
Ilselä, jonka tekstin luettuani tajusin, että se, etten pitänyt kirjasta mitenkään ihmeellisestä, johtuu siitä, että en pidä koirista. Jos kirjan Leopold olisi ollut kissa, ehkä olisin pitänyt kirjasta enemmän...
En voi sanoa, että muiden lukeminen olisi ollut väärää, omani oli. Enkä tiedä, että miten ja miksi.
Linn Ullmann: Aarteemme kallis
2012, WSOY - Aikamme kertojia
alkuperäinen teos: Det dyrebare (2011)
suomentanut Tarja Teva
Kiva että joku muukin koki tämän samalla tavalla. Minä luulin tätä dekkariksi kun mainostivat takakannessa sillä jännityksellä...
VastaaPoistaMinua oikeasti vaivasi se, että Millen kohtalo oli loppujen lopuksi ihan vaan sivujuonne perheen sotkuisessa elämässä. Melkein kuin koko tytöllä ei olisi ollut kauheasti väliä.
Aivan, olitkos säkin lukenut tämän.... Tosiaan Mille on jotenkin hirveän häiritsevä juttu tuossa perheen "idyllissä", ja kehtaakin sitten mennä katoamaan... Paljon närkästyttävämpää olivat kaikki tekstarit, joita Jon lähetteli kuin jonkun tytön kuolema.
PoistaMinä en ole lukenut tätä vielä. Mutta tykkään keskiluokan kuvauksista (toki myös työläis- ja yläluokkakirjoista) - ja koirista enemmän kuin kissoista. ;) Että ehkä luen.
VastaaPoistaNo joo, ei sinällään väliä, mikä luokka on kyseessä, paitsi päivälliskutsut mua jotenkin ärsyttää (jossain Shieldsissä oli samaa ärsytystä). Tai toisaalta joo, aika monessa näissä keskiluokkaelämän kuvauksessa en pääse jotenkin mukaan niihin elämää häiritseviin tekijöihin: joku juttu menneisyydessä, johon isoäiti liittyy, miehen kaksoiselämä ja naisen mietiskelyt. Jotenkin tuntuu, että asiat eivät vain ole oikeissa mittasuhteissa, kuten tuohon Norkulle kommentoin: pahempaa kuin jonkun katoaminen/ kuolema on miehen tekstarit.
PoistaUskomatonta, blogger on hävittänyt kommenttini jo toisen kerran tänään! Kiitti vaan blogger! Eli :) Kirjoitin, etten nyt muista kirjasta paljoakaan, ei sen niin suurta vaikutusta sitten lopunperin minuunkaan tehnyt. En himoitsi lukea lisää kirjailijalta ainakaan tähän saumaan.
VastaaPoistaNo tässä oli vähän sellaista höttöisyyttä, että eipä paljon jäänyt mieleen, vaikka olikin sitä toistoa. ts. toisto ei juurikaan tehnyt toivottua vaikutusta.
PoistaMari, minulle tämä kirja oli huikea positiivinen yllätys. En osannut odottaa mitään, yhtikäs mitään, sillä en ollut aiemmin lukenut Ullmania, mutta huojahdin hänen pelottavasta kyvystään luoda karaktäärejä, luoda atmosfääriä. Hän on jollakin tavalla pelottava kirjailija, vahva ja taidokas, mutta samalla ihailen hänen lahjakkuuttaan.
VastaaPoistaLuon suurella innolla kirjoja perheen ja sukujen dynamiikasta, myös mielten sekasortoisuudeta, mutta melkein monen muun ylitse menevät perheen/sukujen naissukupuolten suhteet sekä mehiläiskuningattaret, naiset, jotka ovat kuten Jenny...tai Vieraan lapsen Daphne.
Aivan varmasti luen tästä lähin kaiken, mitä Ullmanilta suomennetaan! Ja olen kaikkien eläinten puolesta, mutta koirat ovat osa minua, ovat aina olleet ja tulevat olemaan. En kuitenkaan tässä mitenkään keskittynyt koiraan, sillä kolmen sukupolven naisten tarina vei ja tuntui.
Joo, Jennyssä oli potentiaalia, mutta hahmona jäi jotenkin kovin etäiseksi. Alman lisäksi toinen suosikkini oli vanha rouva. Mutta kumpikaan ei ollut niin kovin vahva ja voimakas hahmo, että olisin huokaillut ihastuksesta. Minusta tässä kirjassa oli sellaista ärsyttävää jahkailua, niin kuin Woolfin teoksissa, mutta muut ajatelmat eivät olleet yhtä taidokkaita. Ts. dialogit jne. jättivät mut ihan vain odottamaan, että milloin jotain merkittävää kirjoittuu mukaan.
PoistaKoira-juttu oli tuohon Ilselän Minnan tekstiin heitto... ja olihan se koira ihan merkittävä perheenjäsen ;) Ja aikamoinen keskiluokkaisen perheen symboli...
Olipa kiinnostava kirjoitus, ja kutkuttavasti vielä kirjasta, jota en ole vielä lukenut mutta jonka aion lähiaikoina lukea (kirja on jo lainattu kirjastosta). Itse asiassa luin jo vähän alkua muutama päivä sitten, ja tunnelmasta ja tapahtumista tuli mieleen Monika Fagerholmin kirjat (Amerikkalainen tyttö ja Lola ylöalaisin).
VastaaPoistaOih, kerro mulle sitten, jos ja kun pidät, että mitä mä missasin =) Fagerholmiakaan en ole lukenut, uskallankohan nyt sitten tarttuakaan...
PoistaMinä ymmärrän kyllä hyvin sen, että tämä kirja aiheuttaa kuvailemiasi fiiliksiä. Omanikin olivat varsin vaihtelevat. Toisaalta pidin, mutta kaikesta en. Takakansiteksti ainakin harhautti odotukset vääriksi!
VastaaPoistaMulla on se vika, että en juuri lue takakansitekstejä, joten niiden tekstien puolesta ei ollut odotuksia. Mulle jäi kuitenkin monista blogeista sellainen kuva, että tämä olisi jotenkin voimakas kirja. Voi olla, että luin jotenkin väärin nekin =) Eikä tässä nyt mitään hätää ole, vaikka en löytänytkään sen suurempia juttuja kirjasta ;)
PoistaIhana tuo sinun viimeinen lauseesi. Sinun on pakko lukea eräs kevään kirja. Saan blogiteksti nettiin tänään / huomenna. Keksit, mitä tarkoitan. Ihan kansia katsomalla.
VastaaPoistaNo joo. Linn Ullmann ei ole suosikkini. Luin kirjan Annamin haasteeseen. Siri ja Leopold olivat kirjan parhaat asiat. Jon ja hänen tyhjän paperin ongelma ja naiset ärsyttivät. Saamaton mies. Luin pariskunnan kirjat peräkkäin ja en niin ymmärtänyt "samaa" lainausta. Maailmassa riittää puutarhoja.