3 x Keltainen kirjasto - Yiyun Li, Kim Echlin, Paul Auster & J.M. Coetzee

  

Harvemmin tapahtuu näin, että ehdin lukea kirjoja, mutta en kirjoittaa niistä. 

Kirjoista bloggaaminen eli niistä kirjoittaminen ja muiden kirjoitusten etsiminen ja niiden lukeminen on minulle melkein yhtä mukavaa kuin kirjojen lukeminen. 

Nyt kuitenkin olen pari-kolme viikkoa mennyt paikasta toiseen sellaista vauhtia, etten ole ehtinyt pysähtyä kirjoittamaan; lukemista en silti ole hirveän pitkäksi aikaa keskeyttänyt, vaan olen kulkenut olkapäät kuopalla, kirja(kasa)t käsilaukussa.

Tilanne on siis tämä: luettuja kirjoja on ainakin 5-6 odottamassa, että kirjoitan niistä kaikista, miten ihanaa luettavaa kirjat ovat olleet. Koska aloitettuja kirjojakin on taas melkein yhtä monta, teen nyt näin, että kirjoitan kolmesta kirjasta lyhyesti ja ytimekkäästi. Tämä kirjoitus ei ehkä tee oikeutta kirjoille, jotka ovat kaikki kolme olleet aivan erityisen hienoja lukukokemuksia. Kaikki kolme kirjaa kuuluvat Tammen Keltaisen kirjaston -kirjasarjaan, joka säilyy edelleen omissa lukukokemuksissani yhtenä parhaista kirjasarjoista näiden kirjojenkin lukemisen jälkeen.  

 

Kim Echlin: Kadonneet (2009, Tammi)

alkuperäinen teos: The Disappeared (2009) 

suomentanut Sirkka Aulanko 

278 sivua 

Täällä on aivan turvallista, ellei oteta huomioon maamiinoja tai kuun kraatterin kokoisia kuoppia tiessä tai romahtavia siltoja tai ihmisiä jotka katoavat - - 

Echlinin Kadonneet kertoo rakkaudesta, Kambodžasta, pakolaisuudesta, kaipuusta, hirmuvallasta, perheestä, perheen menetyksestä ja oikeastaan kaikesta, mikä elämässä on tärkeää. 

16-vuotias Anne elää Kanadan Montrealissa isänsä kanssa, kun tapaa Kambodžasta paenneen Sereyn. Annen isä ei koskaan hyväksy Sereytä, vaan suhtauttu nihkeästi vävyehdokkaaseen ja ensitapaamisella kysyy, milloin Serey palaa kotimaahansa. Isä pyytää tytärtään unohtamaan Sereyn, mutta eivät tyttäret isiään ole aiemminkaan totelleet. 

Ja sitten Serey kuitenkin palaa Kambodžaan, koska hän haluaa tietää, mitä hänen omille vanhemmilleen ja veljelleen tapahtui. 

Eräänä päivänä Anne näkee Sereyn televisiossa ja päättää lähteä Kambodžaan etsimään Sereytä. Vaikka aikaa heidän teinirakkauden ajasta on kulunut jo yli kymmenen vuotta. 

Anne näkee Kambodžan, joka on kärsinyt hirmuhallitsijastaan Pol Potista. 

Sihanoukin aikaan ihmiset tervehtivät toisiaan kysymällä "Kuinka monta lasta sinulla on?" Lon Nolin aikaan kysyttiin "Kuinka paljon ruokaa saat osuuskunnassasi?" Nyt me kysymme "Kuinka moni perheenjäsenistäsi on yhä elossa?" 

  

Ihmiset ovat kärsineet maassa paljon, myös Sereyn elämän ja perheen menetykset tulevat Kambodžassa eri tavalla esiin kuin Kanadassa. Serey on kotimaassaan eri ihminen kuin Montrealissa rokkibändissä ihastuttaneena muusikkona. Annen on vaikea käsittää, miten voisi jatkaakaan kevyttä elämää Kanadassa, kun hän näkee Kambodžassa niin paljon: 

Miksi toisten elämä on mukavaa ja toisten täynnä kauhuja? Minkä osan itsestämme me leikkaamme pois, että voimme jatkaa syömistä, kun toiset kuolevat nälkään? Jos naisia, lapsia ja vanhuksia murhattaisiin sadan kilometrin päässä kotoamme, emmekö rientäisi apuun? Miksi kovetamme sydämemme, kun välimatkaa on sadan asemesta kolmetuhatta kilometriä?

Kirja oli koko matkaltaan kamalan surullista luettavaa: Pol Potin tuhojen rinnalla kulki surullinen Annen ja Sereyn rakkaustarina, Sereyn perheen kammottavien tapahtumien rinnalla Annen etääntyminen omasta isästään. Jotenkin kirja oli jopa liiankin surullinen luettava ja koettava. Edes pientä toivonkipinää kaipasin tarinaan mukaan, mutta sitä ei tullut. Teksti oli kaunista ja dialogit upposivat tapahtumien ketjuun. Pidin kirjasta tyyliltään, mutta sitten taas en pitänyt, koska maailma alkoi vaikuttaa aivan liian kammottavalta paikalta... 

Kirjan on lukenut mm. Satu, joka jäi miettimään samaa pätkää kuin itsekin; Mimu koki, ettei ole kirjan luettuaan enää entisensä, Unni kirjoittaa, miten kirjassa moni on kadonnut, kukin eri tavalla ja Unnin kanssa olen aivan samaa mieltä; Katri löysi kirjasta julmuutta ja raakuutta. Kyllä, sitä tässä kirjassa oli.

Vaikka itse en löytänyt kirjasta juuri mitään mukavaa, niin hieman pureskeltuani voisin kirjoittaa, että tämän kirjan luettuaan saa kuitenkin pienen vihjeen siitä, miksi jostain paenneen ihmisen ei enää kannata palata paikkaan, josta on lähtenyt. Syy siihen, miksi on lähtenyt pois (tai Sereyn tapauksessa lähetetty), on useasti aivan tarpeeksi iso, ettei paluun mahdollisuutta ole.  

   

Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö
2012, Tammi
alkuperäinen teos: Gold Boy, Emerald Girl (2010) 
suomentanut Seppo Loponen
259 sivua 

Yiyun Litä olen halunnut lukea jo pitkän ajan, ja vihdoin sain avattua ensimmäisen Lin teoksen kannet. Seuraava odottaakin sitten jo kirjakasassa vuoroaan. 

Teoksessa on kahdeksan novellia, erimittaisia ja erityylisiä ja niin kuin novelleja peräjälkeen lukiessa usein käy, koin tätä kirjaa lukiessani epätasaisuutta. Osa novelleista upposi, osa taas tuntui työläältä lukea. 

Teoksen ensimmäisen novellin "Ystävällisyys" minäkertoja on 41-vuotias yksin elävä nainen, joka on vaihtanut uransa armeijassa matematiikan opettajaksi. Novellissa yllättävät henkilöt tulevat naisen elämän kannalta tärkeiksi, esimerkiksi lapsuudenaikainen naapuri, professori Shan on näyttänyt naiselle maailman, joka muuten olisi jäänyt tuntemattomaksi. Kirjallisuus on ollut hänen ystävänsä. Samoin novellissa saavat oman merkityksensä armeija-aikaiset toverit, vaikka hekin ovat naiselle jotenkin etäisiä, kuten hänen omat vanhempansakin. Jotenkin tässä novellissa on järkyttävän hieno tunnelma, joka purkaantuu aivan lopussa:

Hetkisen sydämeni suree ajan kulumista, vaikka se ei olekaan koskaan surrut vanhempieni tai professori Shanin tai luutnantti Wein kuolemaa.

Surullisen kaunis on myös novelli "Vankila", jossa Amerikkaan muuttaneet Yilan ja Luo toivovat menestystä ja kaikkein parasta tyttärelleen Jadelle. Jade kuitenkin kuolee onnettomuudessa, ja pariskunta päättää yrittää hankkia uuden lapsen, jolle voisivat tarjota hyvän elämän. Yilan matkustaa Kiinaan, jossa vuokraa naisen kohdun kantamaan heidän uutta lastaan. Samalla kun hän tutustuu paremmin naiseen, jonka vihdoin hyväksyy tähän osaan, hän tutustuu myös siihen, mitä äitiys merkitsee. Samoin kuin edellisessä novellissa, myös tämänkin novellin perimmäinen ajatus tulee esiin aivan sen lopussa:

Tämän hinnan naiset maksoivat äitiydestään, Yilan ajatteli, sen että rakkaus omaan lapseen teki kaikki muut maailmassa mahdollisiksi vihollisiksi. 

Novellikokoelmassa on myös novelleja pettävistä miehistä, ja pettäviä miehiä jahtaavista eläkeläisnaisista. Osa novelleista on sellaisia, jotka eivät kovinkaan paljon sytyttäneet. Sitten taas jotkut novellit innostavat ja niiden tunnelma ja tarina on pakahduttavan kaunis: esimerkiksi teoksen lopussa oleva novelli "Aika kiitää", jossa valokuva kertoo tarinaa, kun kuvassa olevan naisen pojantytär löytää kuvan ja haluaa laittaa sen esiin. Mitä tapahtui niille kolmelle tytölle, jotka ovat kuvassa onnellisia ja sydänystäviä. Miten ajan kiitäminen vaikutti heihin? 

Vaikka teoksen novelleissa olikin sellaisia ei-aivan-kiinnostavia, teos pysyi kuitenkin kovasti plussan puolella, ja innolla odotan tarttumista Yiyun Lin uuteen teokseen. Enemmän kuin kiinalaisuutta tämä Yhdysvalloissa vuodesta 1996 opiskellut ja asunut kiinalainen kirjailijatar kirjoittaa ihmisistä ja heidän arjestaan ja arjen tragedioistaan.

Ehkä hieman yllättäen olen kovasti samaa mieltä kirjan lukeneen ja siitä kirjoittaneen Morren kanssa, joka on valinnut vieläpä samat novellitkin kirjoitukseensa; Valkoinen kirahvi on kirjoittanut teoksesta, ja myös kirjailijasta, hienon ja pitkän kirjoituksen; Sanna kirjoittaa Morren ja itseni tapaan siitä, että tämä kokoelma ei ollut kovin yhtenäinen. Moni muukin on varmasti kirjan lukenut, mutta tähän etsin googlehaun ensimmäisen sivun antamat linkit, kuten Echlinin kirjaankin.

   

Paul Auster & J.M. Coetzee: Tässä ja nyt - Kirjeitä ystävyydestä 2013, Tammi´

alkuperäinen teos: Here and Now - Letters 2008 - 2011 (2013)

suomentaneet Erkki Jukarainen ja Seppo Loponen

285 sivua

Paul Austerin ja J.M. Coetzeen kirjeenvaihtoa vuosilta 2008 - 2011. Ajatus kahden kirjailijan kirjeenvaihtoa sisältävän kirjan lukemisesta tuntui hieman hassulta, sillä en ole lukenut kummaltakaan kirjailijalta yhtä ainoaa teosta. Aloitin kuitenkin kirjan lukemisen, enkä aloitettuani malttanut lopettaa kirjaa kuin yhden yön unien ajaksi. Tämä kirja meni nyt tutustumisena kahteen kirjailijaan, joiden teoksia aion ehdottomasti lukea niin pian kuin mahdollista.

Auster ja Coetzee kirjoittavat kirjeitä, koska he ovat skeptisiä sähköpostia ja kännyköitä kohtaan. Sopiva välimuoto on kirjeiden lähettäminen faksilla. 

Urheilussa on voittajia ja siinä on häviäjiä: sitä vain ei viitsitä sanoa (onko se niin ilmeistä?), että häviäjiä on paljon enemmän kuin voittajia. (Johnin kirje 19.7.2010)

Kirjeitä on teoksessa joskus parin kuukauden välein, joskus tiheämmin. Kirjeissä kirjailijamiehet pohtivat urheilua (siksi kansi, jossa urheilijat) ja etenkin sitä, miten kaksi miestä, jotka ovat jo keski-iässä ja keski-iän ylittäneitä, jaksavat seurata urheilua. Urheilu palaa miesten kirjeisiin aika ajoin. Muita toistuvia aiheita kirjeissä ovat: politiikka, kapitalismin kriisi, kieli (/kielet) ja sen (/niiden) käyttö, kirjallisuuden ja kielen köyhtyminen:

Yksi on kuitenkin varmaa: tyhmyys on lisääntynyt kaikilla tahoilla. Jos lukee Amerikan sisällissodassa taistelleiden sotilaiden kirjeitä niin huomaa, että monet niistä ovat kirjallisempia, ytimekkäämpiä ja herkempiä kielen vivahteille kuin useimpien nykyajan englannin professorien kirjoitukset. (Paulin kirje, 23.10.2009)

Kahden kirjailijan ystävyys liikkuu mannerten välillä kirjeissä, mutta he myös tapaavat toisiaan  (viides tapaaminen on edessä 2,5 vuoden ystävyyden ajalla) ympäri maailmaa ja aina eri maassa. Välillä kirjeitä lukiessa pääsee aivan pienesti ärsyttämään näiden kahden kirjallisesti menestyneen miehen maailmantarkastelu, esimerkiksi kielen kohdalla, mutta kuitenkin, kirjassa on paljon ajatuksia, jotka herättelevät.

Afrikassa on jokseenkin mahdotonta olla intellektuelli äidinkielellään - - Intiassa ja Pakistanissa, missä englanti on piskuisen vähemmistön kotikieli, se on suurelta osin kirjallisuuden ja yksinomaan tieteen väline. (Johnin kirje 27.5.2009)

Kaiken kaikkiaan tämänkin kirjan lukeminen oli kiinnostava, innostava ja erittäin mukava lukukokemus. En kuitenkaan oikein löydä oikeita sanoja kuvailemaan kirjaa ja kirjeiden sisältöä. Kirjeissä kuitenkin oli viehättäviä ajatuskulkuja tärkeistä asioista, jotka ovat piilossa nykypäivän mediakeskeisessä keskutelukulttuurissa, jossa aiheet liikkuvat aina samojen aiheiden ympärillä.