Mielikuvitukseni (liian) ahtaat rajat

Käsiini osui Salla Simukan Punainen kuin veri -teoksen jälkeen kaksi mielenkiintoista teosta, jotka simukkamaisesti ottavat tarinaansa mukaan sadun aineksia. Satu, fantasia ja mielikuvitusmaailma yhdistyvät teoksissa ihmissuhteisiin ja arkielämään. 

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi (2012, Atena kustannus Oy / The Girl With Glass Feet 2009) on ollut monessa kirjablogissa esiteltävänä, ja poimin kirjan mukaani paljon sen näkyvyyden nimissä. Odotin jotain yhtä kaunista tarinaa kuin kirjan kansikuvakin on. Teoksen alku olikin lupaava: valokuvaaja Midas Crook jahtaa metsässä valoa, mutta törmää tyttöön (Ida), jolla on aivan liian isot kengät ja joka kävelee omituisesti. Midakselle selviää, että Idan jalat ovat lasia, ja koko tyttö on muuttumassa lasiksi. Teoksessa liikutaan saarella, metsässä ja luonnossa, ja Shaw kuvaa luontoa yksityiskohtaisesti: 

- - yksi kuoriutuvista sudenkorennoista taivutti itsensä äkkiä kaksinkerroin taaksepäin toukkanahkansa päälle ja nykäisi takaruumiinsa ja jalkansa vapaiksi. Sen siivet liimantuivat kiinni selkään kuin ryppyinen paperi. Se roikkui hiljaa aloillaan syleillen ruttuista vanhaa nahkaansa toisten nymfien tehdessä samoin toisilla vihreillä varsilla. 

Huh! Lienee makuasia, pitääkö sudenkorennoista näin läheltä tarkasteltuna. Siis sen jälkeen, kun pari sivua ollaan jo ihasteltu kaikkea pientä luontomaista. Itse jaksoin edellisen kuvauksen jälkeen vielä 17 sivua eteenpäin, mutta sitten päätin, että luovutan. Sivulla 178 päätin, että tämä ei vain ole minun kirjani. En millään jaksa innostua lasiksi muuttavasta tytöstä, varsinkin kun kukaan kirjan henkilöhahmoista ei tullut kovin läheiseksi tuohon sivumäärään mennessä. 

Ehkä mielikuvitukseni on vain liian ahdas, mutta en jotenkin jaksanut innostua teoksen omituisesta saaresta, jossa kaikki on jotenkin omituista. Ehkä sudenkorennoista on jotain symbolista sanomaa, jota en myöskään aivan tajunnut.

Tykkääviä kirjoituksia löytyy blogimaailmasta: Emilieltä, Marjikselta, Anulta, Elma Ilonalta.

 

Toinen teos, jonka ajattelin olevan vähintään yhtä kaunis ja kiinnostava kuin kansikuvansa, oli Eowyn Ivey: The Snow Child (2012, Headline Review). Kirjassa eletään 1920-lukua Alaskassa. Vanheneva pariskunta on muuttanut uudelle seudulle, jossa he sinnittelevät aluksi vaimon leipomien ja miehen myymien piirakoiden ansiosta, myöhemmin miehen metsästämän hirven lihan ansiosta. Pariskunta elelee tyytyväisenä metsänreunassa, elämä ei ole hääviä, mutta he tulevat toimeen. Kirjaa aloitin lukea lumihaasteen innoittamana, ja lumi onkin merkittävä tekijä kirjassa. Kun jo kauan odotettu lumi alkaa sataa, pariskunta nuorenee ja alkaa tehdä pihaan lumiukkoa, jolle he laittavat punaisen pipon ja kaulaliinan. Mies ja nainen ovat kohtuullisen tyytyväisiä, mutta heitä seuraa joku lähtemätön suru, joka ilmenee suruksi menetettyä lasta ja sitä seurannutta lapsettomuutta kohtaan. 

Yöllä mies näkee puiden välissä vilahtavan tytön, joka on pukenut pipon ja kaulaliinan ylleen. Tyttö katoaa, mutta lumeen ovat jääneet tytön, ja ketun jäljet. Vanheneva nainen ajattelee tulleensa hulluksi ja näkevänsä tytön kaipuunsa takia, mutta muistelee lapsena lukeneensa kirjaa, jossa oli samankaltainen tyttö. Kyseessä on venäläinen satu, jossa tyttö liikkuu ketun kanssa, ja elää vain talvisin - keväisin tyttö sulaa kuten lumikin. 

Kirjan teksti oli kaunista, tunnelman luominen hienoa, ja pariskunta tuli eläväksi mieleeni. Jotenkin en kuitenkaan jaksanut lukea tätäkään kuin sivulle 144 asti. Mielessäni pyöri koko ajan se jouluaattona pyörivä animaatio, varsinkin, kun tässäkin kirjassa tyttö tunsi kovasti kuumuutta sisätiloissa. Odotin koko ajan, milloin tyttökin alkaa sulaa kevään lämmössä.... Voi tietysti olla, että tällä tarinalla on parempi loppu, mutta en kuitenkaan tuntenut kiinnostusta ottaa asiasta selvää. Koska jotenkin tylsänä keski-ikäistyvänä lukijana aloin kokea, että satuaikani on kuitenkin jo loppunut vuosi(kymmeni)ä sitten. Ehkä mielikuvitukseni on vain niin tyly ja tylsä, tai sitten uskon, että on vieläkin parempia kirjoja, joiden lukemiseen haluan enemmän aikaa. 

Kirjan ovat lukeneet Zephyr ja Raija, joiden mielestä tämä kirja sopisi hienosti suomennettavaksi ja suomalaiseen mieleen. Varmasti metsäinen, hiljainen, lumisateinen miljöö sopisikin vaatimattomine henkilöhahmoineen myös suomen kielellä luettavaksi. Elegia ihmetteli kovasti kirjan loppua, joten onni itselleni ehkä sitten kuitenkin, etten alkanut tahkota tätä loppuun... Siis sellaiselle, jonka mielikuvituksella on vielä vapaata aluetta temmeltää. Suloinen kirja tämä oli, ehdottomasti.