MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Nais Mason: Toivo / Fabio Geda: Krokotiilimeri

Kun kasasin pari päivää sitten luettavia kirjoja, ajattelin että masennun näiden alle täysin. Miten väärässä sitten olinkaan! Aiheethan kirjoissa ovat aika raadollisia, mutta näissä kaikissa on kuitenkin positiivinen syke, joka jäi kirjat luettuani elämään mieleen.

***

Nais Masonin Toivo (2012, Gummerus, suom. Mervi Osaka alkuperäinen teos Meine Kraft ist die Hoffnung) kertoo kenialaisesta Nais-nimisestä naisesta. Tai aluksi nuoresta tytöstä, joka syntyy Keniassa, käy asumassa USA:ssa ja palaa Keniaan, johon Naisin julma isä pakottaa tyttönsä muuttamaan. Amerikkalaistunut teinityttö ei ole sopeutua elämään, mutta tapaa sitten mukavia poikia. Ja vaikka hän joutuukin välillä vaikeuksiin, koska hän ei ole ihan kuin muut, vaan hieman muita vapaampi tyttö, niin Mais kohtaa Muugin, kivan pojan, jonka kanssa menee naimisiin.

Kaikki on hyvin: Maisilla on oma pieni perhe ja rakastava mies. Kunnes mies alkaa hakata vaimoaan, raiskata tätä mielin määrin ja lopulta mies alkaa käydä baareissa ja vieraissa naisissa. Jopa lääkäri varoittaa heitä ensimmäisen sukupuolitaudin jälkeen, että hi-virus on vakava sairaus ja voi tarttua, jos viettää samanlaista elämää. Tätähän mies ei usko, vaan seurauksena on pian se, että Nais huomaa olevansa hiv-positiivinen. Mies kuolee pian, yhteisö saa tietää asiasta ja Nais saa potkut työstään.

Miten tällainen tarina voisi olla positiivinen, voi joku kysyä tässä vaiheessa. Siksi, että tästä tarina oikeastaan vasta alkaa (ja tuo edellinen oli muuten takakannessa, en siis pilannut kirjan lukemista juonen kertomisella): Nais alkaa ottaa elämäänsä omiin käsiinsä. Aluksi Nais keksii, miten saa toimeentulonsa yh-äitinä, hän alkaa auttaa muita hiv-viruksen saaneita ja ajautuu järjestöihin, joiden kautta alkaa luoda uraansa. Sillä tästä isän ja aviomiehensä nyrkin tiellä olleesta afrikkalaisesta naisesta kasvaa uranainen, joka aloittaa yliopisto-opinnot 37-vuotiaana.

Naisilla on kaksi asiaa, joita hän ajaa elämässään: naisten kohtaama väkivalta ja hiv. Usein nämä yhdistyvät: väkivaltainen mies kohtelee naista välinpitämättömästi, eikä tällaista miestä kiinnosta, mitä seuraamuksia hänen käyttäytymisestään seuraa.

Kyselytutkimuksissa runsaat 80 prosenttia kaikista naisista ja tytöistä ilmoittaa kokeneensa jo lapsuudesta väkivaltaa. Nähtävästi lähes puolella kaikista kenialaisnaisista on miesystävä tai aviomies, joka hakkaa häntä.

Masonin kirjaa lukiessa pääsee kurkistamaan tahtomattaan väkivaltaiseen maailmaan: moni nainen ei edes tiedä, että väkivalta on laissa kiellettyä, kuten ei tunnu tietävän edes poliisi. Sukulaisten tavoin poliisi nimittäin kehoittaa Naisia tottelemaan miestään, niin tämä ei enää hakkaa Naisia.  

Teoksen esipuheessa Elina Hirvonen kertoo, kuinka Masonin teos on tärkeä siksi, että harvoin afrikkalainen nainen pääsee kertomaan eurooppalaisessa kirjallisuudessa elämästään itse; usein afrikkalaiset nähdään uhreina, mutta Masonin kirjassa nainen nähdään toimijana, joka haluaa auttaa paitsi itseään myös muita.

Myös Mason korostaa kirjassaan sitä, että länsimaissa afrikkalaiset on totuttu (vai haluttu?) näkemään "eletään päivä kerrallaan" -ihmisinä, Mason muistuttaa, että eivät kaikki suinkaan olen tällaisia. Masonilla itsellään on tulevaisuuteen tähtäävä suunnitelma: hän haluaa elää pidempään ja hän haluaa nähdä lastensa kasvavan. Niinpä hän lähtee USA:han, jossa hänen on mahdollista saada kalliimpia ja parempia lääkkeitä kuin mitä hän olisi Keniassa saanut. Saatuaan lääkkeitä Mason saa ikään kuin uuden elämän. Tai ainakin tosi monta vuotta pidemmän kuin hän olisi Afrikassa saanut.

Kuinka ihminen voi olla Yhdysvalloissa niin paljon arvokkaampi kuin Afrikassa? Miksei aids-potilailla ole Keniassa samoja mahdollisuuksia?  Se on kyllä räikeä vääryys!

Mason onkin työskennellyt mm. Unicefilla ja AIDS-järjestöissä ja yrittänyt saada afrikkalaisille halvempia hiv-lääkkeitä, joilla hi-viruksen kantajien elämä pidentyisi. Yhtä tärkeä työ on ollut myös informaation antaminen asiasta, joka Masonin sairastumisen aikaan yritettiin vaieta kokonaan. Miten kukaan voi suojautua aidsilta, jos ei tiedä taudista tai kondomeista mitään?

Miksi tämä teos kannattaisi lukea?
Koska se ei todellakaan ole tuhannes kurjuus-kertomus kolmannen maailman ihmisten elämästä, vaan inspiroiva tarina naisesta, joka otti elämänsä haltuunsa, eikä suostunut luovuttamaan! Tällainen tarina voi inspiroida paljon ja auttaa laittamaan oman elämänsä ongelmat oikeisiin suhteisiin. Sitä paitsi, ongelmat voi voittaa, jos aloittaa niiden kanssa taistelemisen. Vaikka heti.



Koska Nais Mason ei saanut minua masentumaan, vaan päinvastoin iloiseksi, aloitin Fabio Gedan Krokotiilimeri (2012, Otava, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä, alkuperäinen teos Nel mare ci sono i coccodrilli) -teoksen heti perään. Teoksen kerrotaan olevan tositarina afgaanipojan Enaiatollah Akbarin elämästä. Tarina syntyi, kun kirjailija keskusteli afgaanipojan kanssa tämän matkasta Afganistanista Italiaan.

Totta vai tarua, on mahdotonta arvioida teoksesta, mutta tarina on ainakin vetävä. Minä-muodossa kerrotaan, kuinka noin kymmenenvuotias poika jää yksin Pakistaniin, mukanaan vain äitinsä kolme elämänohjetta. Poika matkaa Pakistanista Iranin kautta Turkkiin. Hän työskentelee rakennuksilla, katukauppiaana ja milloin minäkin, Turkkiin hän päättää lähteä kyllästyttyään iranilaispoliisien ratsioihin. Matka ei ole helppo, vaan matkalla täytyy ylittää Iranin ja Turkin välinen vuori, jonka yli kävelemiseen menee noin kuukausi. Matkalla laittomat rajanylittäjät paitsi näkevät jäätyneitä ryhmiä myös hukkaavat matkatovereitaan vuorelle. Vuorten jälkeen ihmiset sullotaan kuormurin kyytiin, jonka sisällä ei voi  kunnolla hengittää.

Enaiat on hazara eli kuuluu mongoliväestöstä tai Tsingis-kaanin sotureista syntynsä saaneeseen kansanryhmään, joka ei sopinut muiden afganistanilaisten joukkoon. Kun talebanit antoivat partansa kasvaa, hazarat erottuivat joukosta paitsi kasvonpiirteidensä myös huonon karvankasvunsa takia. Enaiat haluaakin korostaa keskusteluissaan, että talebanit eivät ole sama asia kuin afgaanit.

Istanbuliin päästyään Enaiat huomaa, että elämä on kovin toisenlaista kuin aiemmissa maissa, joissa hän eli: hanttihommia ei saa ja toisten afgaanien luokse ei pääse asumaan, koska kaikki toiset elävät puistoissa, ilman asuntoa. Vaikka matka on surullinen: monet ystävät eivät koskaan pääse määränpäähänsä, tarina on paikoin myös hauska. Esimerkiksi silloin, kun porukka afgaaneja lähtee Turkista Kreikkaan. Sisämaan asukkaina he eivät ole koskaan nähneet merta, uineet tai soutaneet. Kumivene alla kiertää ympyrää ennen kuin he oppivat soutamistekniikan. Samoin silloin lukijaa huvittaa, kun pojille selviää, miksi kumivenepaketin mukana on tullut myös teippiä: kun vene pompsahtaa rantakiviin. Hysterisen hauskaa on myös seurata, miten pojat juoksevat kalsareisillaan pitkin Kreikan rantoja ja kohkaavat edestakaisin. Hysteerisen, koska tarina on juuri niillä main aika kamalakin.

Välillä Enaiat kohtaa auttavaisia ihmisiä, myös Euroopan puolella.

Solkkasimme parhaamme mukaan englanniksi, ja kun toinen miehistä kertoi olevansa ranskalainen, minä sanoin: Zidane. Kun toinen sitten ilmoitti olevansa brasilialainen, minä sanoin: Ronaldinho. En tiennyt heidän kotimaistaan mitään muuta kuin nuo nimet, mutta halusin tehdä selväksi, että pidin niitä arvossa. He kysyivät minulta, mistä olin kotoisin. Sanoin tulevani Afganistanista. He sanoivat: Taleban, taleban. Siinä olikin kaikki, mitä he tiesivät minun kotimaastani.

Olenko joskus maininnut, että jalkapallo on tärkein urheilulaji maailmassa? Jalkapallon kieltä puhuvat kaikki.

Enaiat siis pääsee Italiaan, ja yksi asia pisti silmiini erityisesti. Nuoreksi mieheksi kasvanut poika aloittaa Italiassa toisen asteen koulutuksen opiskeltuaan puoli vuotta (!) kieltä. Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten oppilaitoksessa tulee ongelmia, koska miehen opinnot ovat hieman vajavaiset. Hän kun ei ole käynyt koulua sen jälkeen, kun hänen opettajansa ammuttiin koulunpihaan Afganistanissa. Mutta puoli vuotta ja sen jälkeen opiskelemaan kouluun, voitaisiin ilmeisesti Suomessa ottaa mallia Etelä-Euroopasta.

No jaa, itse kirjasta. Se oli Masonin teoksen tyyliin nopealukuinen (vajaa 200 sivua, Masonin teoksessa reilut 200 sivua) ja lopultakin aika viihdyttävä. Alku tässä kirjassa vaikutti sellaiselta olen-joskus-tämän-saman-tarinan-kuullut-kirjalta, mutta vuorten jälkeen kirjassa tuli huumori mukaan. Vaikka matka oli karmea, se vaikutti tarinassa poikien retkeltä läpi viidakon. Välillä aloin pohtia, että mikä tarinasta mahtaa ja voi olla totta, mutta luovutin kuitenkin ja annoin tarina viedä.

Miksi tämäkin teos pitäisi lukea?
Koska se kertoo yhden tarinan niistä ihmisistä, jotka pyrkivät meidän rakentamien rajojen yli. Jokainen voi miettiä, onko tulija elintasopakolainen, joka on turistimatkalla hyvien tukien perässä.
En lukisi teosta kovinkaan otsa kurtussa -meiningillä, sillä tarina kantaa ja on kerrottu mieleenpainuvalla tyylillä, ja on nimeonmaan tarina.  

5 kommenttia:

  1. Totta: "jalkapallo on tärkein urheilulaji maailmassa? Jalkapallon kieltä puhuvat kaikki" ja jalkapallo antaa monelle myös länsimaissa mahdollisuuden sosiaaliseen kohoamiseen.

    VastaaPoista
  2. Jalkapallon säännöt on kyllä sellaiset, ettei voi tulla väärinymmärryksiä. Sitten kun naamat kohtaavat ja eleet alkavat paljastaa ajatuksia, niin tulee väärinymmärryksiä =)

    VastaaPoista
  3. Kyllä Suomessakin on pakolaisia, jotka puolen vuoden kieliopintojen jälkeen aloittavat ammatilliset opinnot. Toisilla vain on kielipäätä. T. Mamuope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    2. =)

      Joo, voi ollakin.

      Aika usein kielitaitovaatimus ammattiopintoihin on vain suurempi kuin tuosta kirjasta antoi ymmärtää Enaiatin kielitaidoksi.

      Poista