Maarit Korhonen: Koulun vika?

Maarit Korhonen: Koulun vika?
Into-kustannus 2012

Koulujen alussa kohua herättäneen ja uutiskynnyksen ylittänyt teos Koulun vika? oli lukulistallani, ja päätyi luettavaksi nyt, kun koulut taas purskuttavat eteenpäin tasaista tahtiaan. 

Koulun vika? on 30 vuotta opettajan töitä alakoulussa tehneen Maarit Korhosen puheenvuoro koulun nykytilanteesta ja muutoksesta, jonka hän on työnsä aikana huomannut. Yle uutisoi elokuun alussa koulujen tilannetta näin: Osa oppilaista hiihtää Aspenissa, osa ei saa kotona ruokaa. Samaa ajatusta tuo Korhonen esiin kirjassaan: häiriintyneet ja muitakin häiritsevät oppilaat tulevat ääripäiden vanhempien kotoa. Kun Jessica treenaa kuutena iltana viikossa ja saa kymppituloksista palkkioksi matkan New Yorkiin, Kari on välillä huostaanotettu, koska hänen äitinsä juo, eikä pysty huolehtimaan lapsestaan. Luokassa on Jessican ja Karin lisäksi maahanmuuttajia, jotka eivät osaa suomea ja juoksevat puolet tunneista toisten opettajien luokissa, pakolliset adhd-tapaukset ja sitten ovat ne muut, jotka eivät oikeastaan kiinnitä opettajan huomiota missään vaiheessa, koska he ovat keskivertoa. 

Olen monessa asiassa Korhosen kanssa samaa mieltä. En ole nähnyt koulumaailmaa 30 vuotta niin kuin kirjan kirjoittaja, mutta ehdin paljon vähemmässä ajassa tehdä samoja huomioita koulumaailmasta, oppilaista, vanhemmista ja opettajan työstä. Voin oman kokemukseni perusteella sanoa, että oppilaat ovat ihania, vanhemmat ovat suurimmaksi osaksi normaaleja ja koulussa on pääosin hauskaa. Koulumaailmassa on kuitenkin joka päivä niin paljon tapahtumia, että olin itse jokaisen yläasteella viettämäni opetuspäivän jälkeen kuin jyrän alle jäänyt. Koin turhauttavana sen, että klassinen tapaus, oppilaalla pahoja keskittymisvaikeuksia, mutta vanhemmat eivät halua myöntää asiaa, saa pilattua melkein jokaisen oppitunnin 20 muulta luokan oppilaalta. Korhonen alleviivaa, miten koulu on muuttunut vuosien aikana hillitömämmäksi kuin mitä se oli aiemmin. Omat kokemukset omista yläastevuosista kertovat kuitenkin, että oli meillä silloinkin aina se yksi häirikkö ja yksi, joka ei oppinut koskaan mitään, luokallamme. 

Korhosen ajatuksista voisin poimia tähän muutamia: 

- Nuorten käytöstavat ovat huonontuneet. Voi olla, mutta kuitenkin se aiempi hyväkäytöksinen sukupolvi on kasvattanut nykyiset nuoret. 

- Lapset joutuvat joka aamu menemään kouluun yksin ja pärjäämään aamupalan kanssa yksin. Oikeasti, en ymmärrä, eivätkö alakoululaisten vanhemmat voi käydä töissä? Kun itse aloitin koulun, vanhempani olivat normaaleja työssäkäyviä aikuisia ja lähteneet töihin useimmiten ennen kuin itse heräsin. Ekaluokalta asti tulin yksin kotiin ja nautin siitä, että sain olla yksin kotona iltapäivällä. Nykyisin iltapäiväkerho on pakollinen lisä, ellei halua saada paheksuntaa lapsen heitteillejätöstä. 

- Lapset eivät huomaa toisten ihonväriä tai erilaisuutta. Tämä on niin totta. Olen itse yrittänyt olla ärsyttävä kasvattaja, joka kirjan opettajan tavoin on yrittänyt keskustella siitä, miten toiset ovat erivärisiä jne. Lapseni eivät ole tajunneet, mistä puhun ja mitä yritän selittää. Lapsille ei ole erikoisia nimiä, kansallisuuksia jne. ennen kuin aikuiset opettavat arvonsa heille. 

- Lasten aikuiset ryyppäävät ja juhlivat ja jättävät lapsensa viikonloppuisin yksin. Aivan järkyttävää! En ymmärrä, miksi Suomessa ei keskustella kunnolla alkoholista ja sen aiheuttamista haitoista. Sama juttu kuin tuossa edellä: aikuiset opettavat lapsiaan esimerkillään elämään. Tiedän myös, että lähiöbaareissa istuvat perheenjäsenet sukupolvesta toiseen samoilla tuoleilla samoissa puuhissa ja pitävät sitä normaalina elämänä. 

- Lahjakkaat jäävät ilman heille kuuluvia vaikeampia tehtäviä ja mahdollisuuksia kehittyä tiedon tasolla eteenpäin. Minusta peruskoulun suurin ongelma on samalla sen hienoin idea: tasapäistäminen. Koulusta tulee helposti tylsä paikka monelle: kun toiset eivät opi, ja toiset kyllästyvät odottamaan hitaimpien opppimista, tai lähinnä kaikkea sitä häiriökäyttäytymistä, joka estää oppimisen. 

Korhosen esiintuomien asioiden valossa pidän kirjaa aika realistisena kuvauksena peruskoulun arjesta. Toki Korhonen tuo esiin ne ääripäät ja ongelmatapaukset, ja normaalisti pärjäävät jäävät huomiotta. Jotenkin se kuvastaa samalla peruskoulunkin arkea: ne hiljaisesti pärjäävät jäävät koulussakin huomiotta. 

Kaikkine ongelmineenkin pidän suomalaista peruskoulua suuressa arvossa. Tämä johtuu siitä, että olen ymmärtänyt, minkälaiset avaimet peruskoulu antaa sen käyneille: kaikki ne asiat, joita pidämme itsestäänselvinä, jäävät ilman peruskoulua oppimatta ja maailmankuva on kerta kaikkiaan niin toisenlainen, jos ei ole tieto- ja taitopohjaa, jonka peruskoulu rakentaa oppilaalle. Toisaalta toivon, että peruskoulun ongelmakohdista puhuttaisiin avoimesti ja mietittäisiin, voisiko koulu tehdä jotain niille ääripäille, jotka eivät hyödy koulusta niin paljon kuin voisivat?

Korhosen kirjassa tulee esiin myös ihanneoppilas, Mikko. Mikko oppii asiat nopeasti ja hän on kiinnostunut oppimisesta. Olen tavannut oman mikkoni koulumaailmassa ja aivan samoin kuin Korhosen kirjan Mikolla, minun mikollanikin oli taustalla perhe, joka oli oikealla tavalla kiinnostunut Mikon elämästä. Sen, jos minkä olen ymmärtänyt lasten ja nuorten elämästä,  että lapsi ja nuori pärjää elämässä kaikkein parhaiten, jos ja kun hänellä on taustajoukot, jotka tukevat lasta tai nuorta ja ovat kiinnostuneita tämän elämästä ja kehityksestä. Minulle tuli Korhosen kirjasta lopultakin positiivinen olo. Kai kirjasta voi alleviivata niitä ääritapauksia, koska niistä saa revittyä myyvimpiä otsikoita mediaan, tai sitten kirjasta voi korostaa sitä, että suurin osa lapsista on nitä tavallisia, joiden vanhemmat ovat aivan tavallisia, ja jotka pärjäävät.  

Sitten ne aivan tavalliset lapset. - - Tavarat olivat aina mukana, läksyt tehty, käytös hienoa ja vanhemmat kivoja. - - Heidän kohdallaan oli sielussa rauha, koska vanhemmat välittivät ja auttoivat juuri oikealla tavalla. Heidän tulevaisuutensa olisi juuri sellainen, millaiseksi he sen itse halusivat. 

Suurin asia, mikä jakaa peruskoululaisia ja myös ihmisiä muuten Suomessa, on huono-osaisuuden periytyminen. Ymmärrän täysin niitä vanhempia, jotka muuttavat pääkaupunkiseudulla hieman ennen lapsen koulunnalkua toiseen paikkaan. Joissain lähiöissä Helsingissä voi helposti tehdä johtopäätöksiä vanhempien elämäntilanteesta ja -tavoista. Vanhempana joutuu miettimään, että haluaako lapselleen luokkakavereiksi niitä, joiden vanhemmat todennäköisimmin näkee lähiöbaarissa kuin lapsensa kanssa pulkkamäessä. Itsekin jouduin miettimään, että haluanko lapseni kasvavan ympäristössä, jossa lähisiwan kaljanryöstäjät ovat arkipäivää, huumekuskit ajavat jalkakäytävillä tai huumekaupan päätyypit löytyvät naapuritaloista. Myönnän kyllä, että dramatisoin hieman, mutta toisaalta nuo kaikki asiat olivat viime vuonna lehtien otsikoissa tai silmieni edessä ja muokkasivat näkemystäni mm. lähiön koulusta ja sen mahdollisista ongelmista puhumattakaan vapaa-ajan vietosta koulun ulkopuolella. Myönnän, että olen yksi niistä, jotka ovat miettineet muuttoa juurikin lapsen koulun takia. En myöskään ollut lähiöni ainoa, joka nosti kytkintä, ehkä jopa samojen uutisten ja tapahtumien takia. 

Tästä asiasta saa esittää aivan vapaasti kritiikkiä, itse tein päätökseni piirun verran enemmän tunteen tasolla. Kun kaljanryöstäjää pelästyy tarpeeksi pahasti, on valmis luovuttamaan järjen äänelle. 

Korhosen kirja on puhututtanut myös täällä ja täällä.  

Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen

Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen
2012, Otava

Virpi Hämeen-Anttilan kirjat ovat olleet aina lukulistallani, kun uutuuskirjoja on kevääksi tai syksyksi listattu. Välillä teokset ovat olleet pettymyksiä, välillä (varsinkin siitä esikoisesta) olen taas pitänyt kovastikin. Siksi en oikein etukäteen osannut ajatella, minkälainen Tapetinvärinen mahtaa olla.

Tapetinvärinen alkaa siitä, kun kirjailija huomaa entisen luokkakaverinsa, Mimin, paistattelemassa naistenlehden jutussa Anna Hopea -nimisenä.  Kirjailija haluaa tavata Mimin, ainoan lapsuudenystävänsä. Anna Hopeaa /Mimiä on vaikea tavoittaa ja hän peruu kaikki sovitut treffit kahviloissa. Sen sijaan kirjailija tapaa monta Mimin ympärillä elävää henkilöä, jotka tuntuvat peittelevän Mimiä. 

Kirjailija alkaa miettiä omaa lapsuuttaan, joka oli ankea, ja ainoaa ystäväänsä, Mimiä ja heidän yhtäläisyyksiään ja yhteisiä hetkiä. Kirjailija kohtaa oman lapsuutensa, kasvunsa teini-ikäiseksi, vanhempansa, jotka eivät tuntuneet välittävän hänen elämästään lainkaan, syömishäiriönsä, ulkonäköpaineensa, hiljaisuutensa ja kaiken sen, mikä on aiheuttanut traumoja ja pahaa mieltä kirjailijan elämässä. Hämeen-Anttilasta minulle on tullut kuva kirjailijasta, joka elää hieman syvemmällä tieteellisessä ja taiteellisessa maailmassa kuin normikadunkulkija ja lukija (joksi itseäni kutsun). Tässä teoksessa lennellään (kirjaimellisesti!) välillä muissa maailmoissa ja vaarana on, että lukija tipahtaa kyydistä. Itselleni tuli monesti sellainen olo, että roikuin vain vaivoin mukana, mutta kirjan loppua kohden pääsin takaisin turvallisempaan kyytiin mukaan, enkä ollut enää laidalla roikkumassa. Kun kirjailija muistelee syömishäiriötään, lukija kuljetetaan matkaan näin: 

Mimi oli houkuttelemassa minua Lootustensyöjien saarelle. 

Lootustensyöjistä kerrotaan Odysseiassa. 

He asuivat saaressa Afrikan rannikolla. Kun Odysseus purjehti harharetkillään ohi saaren, hän lähetti kolme miestään tutkimaan sitä. Saaren asukkaat olivat lempeitä ja hitaita ja uneliaita. - - He unohtivat menneisyytensä ja tulevaisuutensa eivätkä tahtoneet muuta kuin elää ihanalla saarella ja syödä lisää suloisen makeita lootuksia. 

Välillä minua harmitti todella paljon, että en tunne jotain tiettyä tarinaa, joka tekstissä mainittiin ja vaikka tunnistinkin Bulgakovin rivienväleistä, en aivan päässyt mukaan, koska en ole saanut bulgakoviani loppuun koskaan. Toimi tämä kirja näinkin, ettei kaikesta viitatusta ja vihjatusta ollut tietoa lukukokemustani laajentamassa. Lukiessa silti tuli välillä sellainen puolikylläinen olo, niin kuin Seija Vilénin Pohjan akkaa tai Katja Kaukosen Odelmaa lukiessani, kun en täysin tiennyt sitä kaikkea, mitä kirjailijan tutkimien taustojen ja tietojen takana on. 

Luulen, että kirjailijakin joutuu miettimään näitä asioita kirjoja kirjoittaessaan: kuinka helppo kirja pitäisi olla, kuinka vaikea se saa olla, ettei lukija luovuta kirjaa kesken. Mutta toisaalta, lukijakin voi päättää, mitä haluaa ymmärtää ja miten lukea kirjan: tällaista kirjaa lukiessa on hienoa se, että lukijat voivat lukea kirjansa hyvinkin eri tavalla. 

Hämeen-Anttilaa lukiessa tuli mieleeni myös, että tästä olisi voinut saada moneen suuntaan versoavan tekstin: Hämeen-Anttila jatkoi tekstiään lapsuuden tutkiskeluun, yhteiskuntateemaa sivuttiin ja minusta jälkimmäisestä olisi voinut kirjoittaa enemmänkin. 

Me olemme olleet niitä, joista ei jää historiaan merkkejä. Ei ole ollut kartanoita ja maita, jotka kirjattaisiin paikkakunnan arkistoihin. Ei ole ollut suvun kesämökkejä. Sukumme eivät ole pitäneet sukukokouksia. Köyhyys on ulottunut niin pitkälle, että sen takia olemme menettäneet senkin vähän, mikä on joskus ollut. Köyhän on vaikea hyötyä köyhän perinnöstä. Vaikka olisi tahtonut säilyttää jonkun tavaran tai huonekalun, se ei ole mahtunut ahtaisiin asuntoihimme. Vanhat kodit on ollut pakko myydä verojen takia. Viimeistään niistä on pitänyt luopua, kun on tullut ero tai sairaus, joka on romuttanut talouden. 

Yleinen pohdinta liittyy kirjailijan oman itsensä muistamiseen: koko kirjan läpi hän etsii ja kaipaa päiväkirjojaan, jotka ovat kuin köyhän omaisuus: kadonneet. 

Välillä kirja menee sellaiseksi kaaokseksi, että mietin jo, että mahtaako siihen tulla tolkkua ollenkaan. Lopussa tuli, ja kaikki mielessä itäneet kysymykset alkoivat saada vastauksia. Tätä lukiessa tuli hyvä olo: ymmärsin sittenkin, mistä tässä teoksessa on kyse. Lopulla kirjan uusille henkilöille, kuten taiteilija Chagallille ja puolalaiselle runoilijalle Miloszille vain antoi tilaa. 

Pidin: + + +½.

Tunnelmia kirjamessuilta ja kirjahankintoja

Kirjamessujen kahteen päivään mahtui myös muutama "harkittu" kirjaostos. Koska olen aika monet syksyn uutuudet jo lukenut syksyn kuluessa, keskityin muihin kirjoihin. Kateellisena seurasin touhua divari-puolella, jossa lappusten kanssa ihmiset etsivät aivan tiettyjä kirjoja. Pöh, itse en osaa kerätä joitain tiettyjä kirjoja, joten haahuilin paikalla ja palasin nopeasti pois. Mukaan tarttui sellaisia kirjoja, jotka ovat olleet jossain vaiheessa kotona luettavina (esim. kirjastosta), mutta joita en ole ehtinyt lukea loppuun asti. Siinä mielessä olen tyytyväinen hankintoihini. 

Lauantaina päivä alkoi WSOY:n järjestämällä blogistien aamiaisella, jossa mukana oli kirjojaan esittelemässä mainiolle yleisölle Seita Vuorela, Laura Lähteenmäki, Pekka Hiltunen ja blogi-Finlandian viime vuonna voittanut Katja Kettu. 

Seita Vuorela ja Laura Lähteenmäki ovat kirjoittaneet nuortenkirjoja, joita aivan varmasti tarvitaan. Hyviä ja kiinnostavia, jotta nuoret innostuisivat edelleen lukemaan muutakin kuin fb-päivityksiä (sama ongelma varmaan aikuisten puolellakin on olemassa). Seita on aiemmin kirjoittanut sukunimellä Parkkola, mutta sukunimen vaihdos ei varmaankaan siinä mielessä haittaa, koska itse tunnistan kirjailijan Turun-vuosiltanikin samaksi henkilöksi etunimen perusteella. Seita kertoi, että idea ja alku hänen uusimpaan teokseensa syntyi leirintäalueella, jossa erilaiset ja eritaustaiset ihmiset tuntuvat kohtaavan toisensa. Teoksessa realismi kohtaa fantasian: Turussa tapahtuneet surulliset tapahtumat ovat vaikuttaneet kirjan syntyyn ja toisaalta teoksessa on viitteitä kansanperinteestä ja saduista. Seita Vuorelaa olen halunnut lukea ikuisuuden, ehkä nyt vihdoin innostun toteuttamaan lukusuunnitelmani. 

Laura Lähteenmäki on myös kirjoittanut nuorille ja hänen uusimpansa North end -teoksensa sain mukaani. Lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia vaikuttaa tällaisena lokakuisena pakkasaamuna ehkä hieman liiankin pelottavan todelliselta ja läheiseltä aiheelta, mutta ehkä kirjaan ei ole vaikea päästä sisään... North End - Niskaan putoava taivas -teos aloittaa uuden nuortenkirjasarjan, johon on tietenkin tulossa jatkoa. 

Sekä Lähteenmäen että Vuorelan aiemmat nuortenkirjat ovat olleet Finlandia Junior -palkintoehdokkaina. 

Paikalla oli myös Katja Kettu kertomassa Pimppini on valloillaan -antologiasta. Teos onkin ollut sen verran esillä vaikka missä, että tyydyn vain kommentoimaan, että Kettu vaikutti sympaattiselta sen verran kuin ehti itseään ja ajatuksiaan tuoda esiin ja mieleeni jäi se, miten kirjan nimi on ollut kansanlaulun sanoitusta: olimmeko rääväsuisempia aiemmin, kun itse joudun kakistelemaan tällaisten sanojen ja ajatusten kanssa kovastikin...

Mukana oli myös Pekka Hiltunen, josta en onnistunut saaman itseäni tyydyttävää valokuvaa aikaiseksi (Kirsiltä voi käydä katsomassa), mutta joka oli myöskin miellyttävän oloinen kirjaiija. Olin kyllä aivan oikea kohderyhmä kuulemaan Hiltusen teoksesta, koska Sysipimeä ei kuulu aivan siihen kirjallisuuteen, jota normaalisti lukisin. Nyt kun sain kirjan, niin aion sen tietenkin lukea, voisin myös etsiä käsiini Vilpittömästi sinun -teoksen, joka on kahminut koko joukon palkintoja. 

Sysipimeä on jatko-osa Studio-sarjalle, jonka Vilpittömästi sinun -teos aloitti. Sysipimeä-teoksessa on luvassa paitsi jännitystä myös ystävyyssuhteita, koska teoksessa seikkailee kaksi suomalaista naista. Vahvat, suomalaiset naiset ovat kiehtoneet Hiltusta: täytyykin lukea kirjaa hieman sillä silmällä, että miten kirjassa kuvataan naisia ja ystävyyttä. Kirjoittaessani tuli mieleeni Poplaarin herättämä keskustelu naisten ja miesten kirjoista, johon itse kommentoin, että mieskirjailija ei osaa kovin hyvin kuvata naisten maailmaa. Katsotaan, muuttaako tämä kirja mielipidettäni. Lisäksi kirjassa on tarjolla brittiläistä pop-kulttuuria, nettirikoksia ja viharikoksia seksuaalivähemmistöjä kohtaan.

Sitten kirjamessujen kirjaostoksiini. Tähän mennessä paras kirjahankinta on ollut Junior Chef -teos, jonka kanssa samaan pakettiin kuului kokkihattu ja esiliina. Olen etsinytkin tällaista kirjaa, jonka avulla voisin muiluttaa osan kotitöistä perheen pienimmille (jotka, omaksi ja lapsityövoiman käytön puolustukseksi, ovat hinkuneet mukaan keittiöpuuhiin jo jonkin aikaa). Kirjassa kerrotaan kuvien kanssa, miten ruokaa saadaan aikaiseksi ja tämä onkin kierosti suunniteltu niin, että uunivuokaan sekoitetaan keitetyt pastat ja valmiit kananpalat. Pöh, äiti ei siis pääse kokonaan pois keittiöstä, mutta ensikertalaiskokeille tämä työnjako on sopiva, ei siis liian vaikeaa. Ekaluokkalainen lukee ohjeet, viisivuotias sotkee raaka-aineet ja keittiön ja äiti esitöiden jälkeen siivoaa keittiön.  

Ensimmäisen kirjamessupäivän aikana taisin hairahtua tilaamaan Erään Lehden. Kaupanpäällisiksi kirjamessujen henkeen tuli Carpleanin pokkari. Toista Lehteä en tilannut, mutta ostin Paperittomat-teoksen, joka on ollut minulla joskus lainassa kirjastosta.

Likellä pysähdyin euron kirjojen pöytään. 

Raj Kamal Jhan Jos korkealla pelottaa -teos tuli aivan harkitusti mukaan lisäksi Intia-kirjastooni, muut kuulostivat ihan ookoolta. 

Steve Sem-Sandberg: Täältä Yhteismaalle

Dubravka Ugresic: Kiputilahallitus

Laura Restrepo: Houre.

Tulevaisuuden nähtäväksi jää, kannattiko ostaa eurolla. 

Likeltä pääsinkin niin kauas kuin viereiselle pöydälle, Minervalta ostin kolme kirjaa kympillä:

Liu Xiaobo - Vangittu rauhannobelisti

Megan K. Stack: Kaikki tässä kylässä valehtelevat

ja 

Ameneh Bahrami: Silmä silmästä. 

Nämä kaikki ovat olleet lainassa, joten ostokset olivat hyvät omalla kohdallani. 

Jossain divariosaston reunamilla löysin pöydän, jossa oli kirjoja vitosella: 

Sergei Lukjanenko: Yöpartio (juurikin mulla lainassa)

ja Pankaj Mishra: Buddhan jalanjäljillä (no siksi, kun tässä on se Buddha).

Divari-puolella tosiaan olin hieman eksynyt muiden määrätietoisempien tiellä. Ostin sitten vähän randomilla lisää Keltaista kirjastoa, jota ajattelin hieman keräillä ja 

Chang-rae Lee: Ilmassa tuli vastaan.

No siis tällainen pino siitä tuli.

Kirjamessuihin liittyvästi (vähäsen): sain eilen mukaani näytenumeron Siitä Eräästä Lehdestä, jossa on myös viikon tv-ohjelmatiedot ja huomasin, että tänään MTV3:lla esitetään Marigold-leffa klo 14.45-17. Olen joskus katsonut leffan, ja se on ihan hauska ja siinä on palanen Bollywoodia, nimittäin leffassa on mukana Salman Khan, joka opettaa Bollywood-leffaan mukaan hinkuavaa Marigoldia, Intiaan eksynyttä länsimaista b-luokan näyttelijätärtä, tanssimaan. Salman Khan on muiden Khanien tapaan supertähti Intiassa, elokuva ei ehkä ole mikään maailmoja mullistava elämys, paitsi tanssiosuudeltaan (jos siis tykkää Bollywoodin loistosta). 

Tunnelmia kirjamessuilta

Kaksi viimeistä päivää on mennyt hurjaa vauhtia, olen päässyt viettämään niitä niin hyvään seuraan. Tarjolla on ollut, mistä valita seuransa: 

Kyseessä on tietysti Helsingin kirjamessut. Tänä vuonna pääsin jopa kahtena päivänä mukaan. Eilinen meni täyspökerryksissä ja sain kannettua kotiin kassillisen (no, ehkä pari) kirjoja. Olisin halunnut käydä jo torstaina kuuntelemassa paria kirjailijaa, mutta päätin kuitenkin uhrata aikani ja ajatukseni päivä- ja palkkatyölleni. Sainpa nauttia sitten paremmin nämä kaksi päivää. 

Perjantaina en jotenkin osannut keskittyä kirjailijoihin, mutta havaitsin, että heitäkin oli paikalla. 

Miehet puhuivat naisista....

... ja naiset puhuivat kirjoista.

Joitakin kirjailijoita olin varautunut kuuntelemaan, koska en ole aiemmin kuullut tai nähnyt heitä. Osan onnistuinkin näkemään, osaa taas vain ohimennen. 

Tänään eli lauantaina en halunnut enää lisätä kirjapinoihin korkeutta (se Mt. Everest löytyy omasta takaa), joten keskityin kuuntelemaan aivan vain parilla lavalla esiintyviä kirjailijoita. Se olikin hyvin toimiva suunnitelma (ja toteutus), koska en lyhyellä matkallani huomannut, että olisi ollut kovin paljon ruuhkaa. Varmaan oli, mutta se haittasi vain niitä, jotka halusivat ostella kirjoja ja juosta ympäriinsä. 

Kuunnellessani mietin, että jotkut kirjailijat ovat hyviä esiintyjiä, esim. Sirpa Kähkösen Kuopio-kommentit saivat yleisön taputtamaan. Myös minut, vaikka en (aivan) savolainen olekaan. Toiset taas kuluttivat puolituntisensa heikosti ja vähän ihmettelin huonoa antia. 

Joitakin kirjailijoita halusin ihan pikaisestikin nähdä. Kuten olen joskus aiemmin maininnut, musta on kiinnostavaa kuulla, mitä kirjan taustalla on ja vahingosta viisastuneena olen tullut uteliaaksi myös sen suhteen, että miltä kirjailija näyttää. Mia Vänskän kirja odottaa lukupinossa, joten kuuntelin ihan pikaisesti vain, mitä kirja pitää sisällään. Sofi Oksasen bongasin Akateemisen tentattavana, ja nauliuduin kuuntelemaan, mistä Oksanen on materiaalinsa hankkinut. Kiinnostavaa kerta kaikkiaan! Myös Oksasen kirja odottaa lukupinossani. Ja se kiinnostaa enemmän nyt, kun olen siitä kuullut kaikkea kivaa. 

Riikka Ala-Harja keräsi yleisöä paljon ympärilleen, mutta yleisön kiinnostuksesta erästä tiettyä asiaa kohtaan huolimatta keskustelu pyöri Normandiassa ja maihinnousussa. 

Inna Patrakova oli viimeisin kirjailija, jota jäin kuuntelemaan, koska olin juuri eilen saanut loppuun hänen kirjansa Kultahammas (katso edellinen postaukseni). 

Muita kiinnostavia kirjailijoita oli toki kasapäin muitakin, esim. Juha Vakkurin Afrikka-kokemukset olivat varsin kiinnostavia ja aionkin hankkia Vakkurin paksun ja isokokoisen teoksen jossain vaiheessa kirjahyllyäni kaunistamaan. 

Ehkä suurin yleisö (jossa itse olin mukana) oli kerääntynyt presidentti Tarja Halosen ympärille. Ehdin kuuntelemaan vain osan haastattelusta, mutta kyllä täytyy sanoa, että pidän edelleen Halosen tyylistä puhua ja olla läsnä tilanteessa. 

Hienoja päiviä ovat olleet nämä kaksi, ja niihin on mahtunut paljon muutakin. 

Mutta tämä nyt näin ensikokemuksina kirjamessujen annista. 

Inna Patrakova: Kultahammas

Inna Patrakova: Kultahammas
Zolotoi zub, suomentanut Eero Balk
Helsinki-kirjat 2012
167 sivua
Arvioni: + + + +

Inna Patrakova on siitä kummallinen kirjailija, että en oikein tiedä, pidänkö hänen kirjoistaan vai enkö pidä, mutta olen silti lukenut hänen kaikki teoksensa. Jollain tavalla tiedän jo mitä saan kirjasta: hauskan, kevyen ja viihteellisen pläjäyksen venäläisyyttä ja kaikkea sitä, mikä suomalaiset ja venäläiset erottaa toisistaan. Siis stereotyypioiden tasolla. Syvällistä Patrakovan teoksista ei saa millään. Vai olisiko kevyen alla kuitenkin pienesti syvällisyyttä ihan vain sillä, että Suomessa saa kirjoittaa venäläisistä ja venäläisyydestä?

Kultahammas on minusta melkeinpä parhainta Patrakovaa, jonka olen lukenut. Ehkä siksi, että tässä teoksessa tarinaa ei ole yritettykään pitkittää, vaan 167 sivua on aivan hyvin riittänyt tuomaan esiin kaiken sen, minkä Patrakova pn halunnut kertoa. 

Teoksessa kerrotaa kahdesta päivästä venäläisen matkaoppaan näkökulmasta. Vuoden 1997 vapunaattona ja vappupäivänä bussilastillinen venäläisiä matkustaa Suomeen, ja Helsingin, Serenan ja Tampereen kautta oppaan täytyy saada sama porukka takaisin Venäjän-maalle. Se ei olekaan helppoa, sillä joukko venäläisiä osaa kadota, eksyä, olla myöhässä ja aiheuttaa kaikenlaista kaaosta ja harmaita hiuksia oppaallensa. Kirjan tarina ja samalla huumori rakentuu sille kaaokselle ja kohellukselle, jota ryhmäläiset aiheuttavat ja joka on välillä ennakolta arvattavissa ja tietysti kovin stereotypinen. Jos lukija kaipaa jotain uutta ja syvällistä tekstiä, tämä ei ole oikea kirja siihen hetkeen. Hieman tämän kirjan kanssa liikuin itsekin rajalla: välillä kaiken ennakoitavuus ärsytti, mutta sitten taas en voinut välttyä hekotuskohtauksilta lukiessani kirjaa. Arvioni plussat ovat siis kovasti jälkimmäisen seurausta. Lisäksi täytyy vielä sanoa, että lukuhetkeni oli mitä täydellisin tähän kirjaan: erikoisen kiireisen, kiukkuisen, ja paljon tööttäävän bussikuskin kyydissä, jossa voin aistia myös kirjan oppaan tuntemuksia kahden hieman holtittoman kuskin kyyditettävänä. Puhumattakaan siitä, että kun voi lukea huumoriteoksen myöhästyvistä ihmisistä, niin jaksaa ehkä oikeassakin elämässä kohdata samoja asioita. 

Venäläiset oppaat ilmoittavat kokoontumisajan aina kaksikymmentä minuuttia todellista aikaisemmaksi. Määräaikana paikalla seisoo yleensä yksi täsmällinen ja kurinalainen pariskunta, joka on tuomittu viettämään suuri osa matkasta toisia odotellen. 

Kaiken lisäksi nämä toiset katsovat heitä vallan karsaasti. Hehän ovat niin tylsiä. Vain tylsä ihminen viitsii tulla oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Kuinka porvarillista herätä ajoissa ja vain seisoskella! Oikein ällöttää. Ei semmoinen ole imhimillistä. 

Välipalana, työmatkalle sopiva, hauska ja hyväntuulinen kuvaisivat tätä kirjaa. Muuten, jos aiemmissa Patrakovan teoksissa naurettiin suomalaisille, niin tässä nauretaan myös erityisen paljon venäläisille. 

Muita Patrakovan teoksia ja minun kirjoituksia niistä: 

Tulkki, 

Naapurit. 

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa - Italia 3/3

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa (2012. Gummerus)

Vera Vala on käynyt blogimaailmassa tutuksi Vera(n) Italia -blogista. Kun sai Valan blogin kautta tietooni, että blogisti julkaisee esikoisdekkarinsa loppukesästä, listasin kirjan ehdottomasti luettavien listaan. Blogin kirjoittaminen on nykymaailmassa varsin vetovoimainen keino kiinnittää huomiota tekemisiinsä, ja itse olen viihtynyt Veran esittelemässä Italiassa erinomaisen hyvin. Siispä osasin odottaa kirjaltakin erityisesti Italiaa ja maan kuvailua. Valpas lukijani onkin ehkä huomannut, että olen lukenut Italiasta viime aikoina useammankin kirjan voimalla: 

Aloitin Italia-kierrokseni Gianrico Carofiglion dekkarista, jossa seikkailtiin Barissa. Kirja oli kuitenkin varsin karsittu, mitä tuli miljöön kuvaukseen. Jatkoin Italiaan tutustumistani Musta, kaunis ja kaupan -teoksen parissa, jossa kerrottiin, kuinka Afrikasta paremman elämän toivossa lähtevät nuoret naiset joutuvat ihmiskaupan ja prostituution uhreiksi Italiassa. Murhia, pahoinpitelyjä ja korruptiota oli Italiani ollut täynnä näiden kirjojen jälkeen. En voi tosin sanoa, että olisin kovin paljon muuta odottanutkaan, kun kirjavalintani oli moinen: dekkari ja prostituutiota käsittelevä elämäkerrallinen teos. Vera Valan dekkari ei varmaankaan toisi kovin paljon iloa ja onnellisuutta Italiaani, onhan tässäkin kirjassa keskiössä dekkareiden tapaan murha, jota yksityisetsivä Arianna de Bellis kutsutaan tutkimaan. 

Kirjan miljöö on Tolfan kylä, jota kuvaillaan kirjassa ansiokkaasti ja yksi Vera Valan kirjan huippukohdista onkin miljöökuvaus. Tunnustan tässä vaiheessa, että aika usein luen dekkareita juurikin niiden kiinnostavan miljöökuvauksen takia. Toinen syy, miksi luen dekkareita, on niiden tapa ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Tätä jälkimmäistä osuutta Valan kirjassa ei kovinkaan paljon ollut. Kirja nojasi paljon dekkarin perinteiseen juoneen: tapahtuu murha, jonka tekijää etsivä etsii ja tunnustelee. Etsivä, Arianna haastattelee eri henkilöitä, jotka kaikki kuuluvat murhatun Lily Montgomeryn uuteen sukuun (amerikkalainen Lily on mennyt naimisiin hotellinomistajan pojan kanssa). Oletuksena on, että joku lipsauttaa jossain vaiheessa jotain, josta selviää kuka murhaaja on. Tai sitten etsivä saa apua odottamattomalta taholta. Ja jossain vaiheessa tutkimuksiaan Arianna tietysti kohtaa vaaroja, kun joku yrittää saada hänet pois kuvioista. Syyllinen epäilemättä, mutta kuka hän on? 

Valan kirjan alku oli vauhdikas, kuvaileva ja juoni kulki kauniisti eteenpäin. Kirjassa tutustuttiin italialaisten seuraelämään, herkullisiin ruokiin, vahvaan sukuun, Tolfan nähtävyyksiin, sukelluksen ihmeelliseen maailmaan. Keskivaiheilla jouduin vetämään henkeä kirjan suhteen, koska juoni tuntui pysähtyvän, välillä se meni jopa takapakkia ja mietin, että hetkinen, enkös juuri lukenut samat sanat aiemmin. En siis aivan pitänyt siitä, että melkein samanlaisia tapahtumia kerrottiin kahteen kertaan, vaikka ymmärrän, että  tapahtumat tarvitsivat toisiaan siksi, että ne tulisivat ymmärretyksi. Välillä kirjassa oli kovasti samantyylistä selittelyn makua kuin Karoliina Timosen esikoisessa, josta kirjoitin hieman aiemmin. Ehkä tämä on jotenkin esikoiskirjaan liittyvä asia? Toinen asia, joka askarrutti mieltäni oli se, että kirjan tyyli toi mieleeni kovastikin chick lit -tyylisen teoksen. Arianna miettii aika ajoin, että kenet komistuksen hän valitsisi ja murhaajan selviämisen sijasta lukijana aloinkin miettiä, että kuka on se oikea Ariannalle... 

Mielenkiintoista kirjassa oli sen sijaan Ariannan menneisyyden paljastuminen. Olin vähän yllättynyt, että asia ei saanut sen suurempaa tilaa ja huomiota kirjassa, mutta luulen, että menneisyydestä vihjailu on keino saada lukija kiinnostuneeksi seuraavasta Valan kirjasta, jossa menneisyys saa suuremman merkityksen.

Pidin kirjasta ja se oli miellyttävää luettavaa. Luulen, että Carofiglion yhteiskunnallisuus ja Valan Italian-kuvaus yhdistettynä loisi sellaisen superteoksen, joka saisi minulta täyden kympin. 

Tällä kertaa arvioni: + + +.

Muita arvioita löytyy täältä. 

Juhlahumua - arvonta suoritettu!

Nyt on juhlallinen arvonta suoritettu 

ja arpakäsi valitsi tällä kertaa voittajiksi 

Katrin ja

Katjan Lumiomena-blogista. 

Laittakaapas s.postia osoitteseen

mariankirjablogi@yahoo.fi 

ja kertokaa mitkä viisi kirjaa haluat. 

Se, joka ehtii eka, saa varmasti valintansa. 

Ps. kuvat kierrätyskamaa.

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys /A Visit from the Goom Squad 2010
2012, Tammi
Suomentanut Heikki Karjalainen
Pulitzer-palkinto
Tammen keltainen kirjasto
Arvioni: 3½/5

Jennifer Eganin Aika suuri hämäys ei ole sellainen kirja, jonka itsekään odottaisin lukevani, koska se etukäteen ajateltuna vaikutti periamerikkalaiselta kirjalta ja minä en ole amerikkalaisen kirjallisuuden ystävä. Aika suuri hämäys olikin juuri sitä, minkä olen itse mieltänyt amerikkalaiseen kirjallisuuteen kuuluvaksi: henkilöhahmoja, jotka keskustelevat ja kohtaavat erilaisissa elämänvaihessa. Juonta Eganin kirjassa ei sen varsinaisessa merkityksessä ole, vaan kirja koostuu erilaisista tilanteista, joissa henkilöhahmot ovat toistensa kanssa tekemisissä. Henkilöitä tässä kirjassa on paljon ja jotkut henkilöistä kohtaavat toisensa aika ajoin kirjan ja elämän edetessä. Kirja ei etene kronologisesti, vaan siinä liikutaan nykyisyyden lisäksi sekä menneessä että tulevaisuudessa (aikajana ylettyy 1970-luvulta 2020-luvulle). Henkilöhahmot liittyvät löyhästi rock(/punk)-bändiin ja kirjan keskeisiin hahmoihin, Sashaan ja Bennieen, joista jälkimmäinen on myöhemmin musiikkituottaja ja Sasha hänen apulainen. Miljöökin vaihtelee niin, että välillä käväistään Afrikan savannilla, välillä Italiassa, loppuosa hengaillaan USA:ssa.

Henkilöistä erityisesti Sasha jäi mieleeni, koska hän oli mukana monessa eri luvussa, voisiko sanoa tarinassa. Sasha kuvataan parantumattomana kleptomaanina, ensitreffeillä, Bennien apulaisena, nuorena eksyneenä tyttönä Italiassa, äitinä ja vaimona, aina eri näkökulmista käsin. 

Kirjassa henkilöhahmot kasvavat sekavista punk- ja pilvenpolttelupiireistä kuka mihinkin suuntaan: kun yksi joutuu vankilaan, toinen jatkaa yliopistoon, kolmas kuvittelee selviävänsä joen virtauksista, neljäs lähtee pakoon elämää toisaalle, jne. Tästä kirjasta on vaikeaa kirjoittaa, koska se ei ollut yhtenäinen tarina. Lukijan tehtäväksi jää koota palapeli, joka koostuu erilaisista tarinoista, ja rakentaa henkilöhahmojen elämät. Keskiössä on amerikkalainen ihminen, hänen kasvunsa, ja toisaalta voi tätä kirjaa ajatella globaalistikin, facebookin ja muiden some-sovellusten aikakauden näyttäjänä: miten ihmisiin vaikuttaa se, että kukaan menneisyydestä ei enää jää menneisyyteen, vaan on löydettävissä ja palaa elämään netin välityksellä. 

Parnasson arvostelussa oli paljon sitä samaa, kuin mitä kävin itse läpi lukiessani (varsinkin alkuhämmästys), Hesari hypetti kirjaa kovin, samoin Kirjavan kammarin Karoliina, jonka tekstistä pääsee myös kätevästi muiden kirjoituksiin: kannattaa lukea nekin, sillä tämä kirja on tainnut hämmentää niin paljon, että osa on hämmentyneen ihastunut ja osa hieman närkästynyt hämmennyksestään. 

Aloitan tällä kirjalla tutustumiseni erilaisiin kirjallisuuspalkittuihin kirjoihin ja myös Tammen Keltaisen kirjaston lukemisen. 

Tulossa pian...

Luen usein, melkein aina, 

useampaa kirjaa yhtä aikaa. 

Tällä hetkellä kesken ovat: 

Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

ja 

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys, 

joka Hesarin arvostelussa jo povattiin vuoden parhaaksi käännösromaaniksi. 

Huomenna alkaa taas työmatkailu, joten se tietää joka päivä 

ihanaa lukurauhaa!

Ja myöhemmin ensi viikolla tulossa nämä kirjat myös blogiin. 

Esa Salminen & Saeed Warsame: Mohammed, suomalainen

Esa Salmisen ja Saeed Warsamen yhteistyönä kirjoitettu teos Mohammed, suomalainen (2012, Johnny Kniga) kiinnosti minua heti, kun huomasin kirjan ilmestyneen. Olen jossain vaiheessa kritisoinut sitä, että Suomessa puhutaan maahanmuuttajista, mutta itse maahanmuuttajat eivät osallistu tähän keskusteluun. Mohammed, suomalainen on mielestäni enemmän kuin kaivattu lisä keskusteluun, joka ei oikein ole tuntunut etenevän Suomessa. 

Kaunokirjallisesti teos ei ole kummoinenkaan, vaan kirjassa seurataan kolmen eri somaliataustaisen henkilön elämää Suomessa kronologisesti töyssyistä iloihin. Lopussa kirjassa on pienoinen nousu ja yllätysmomentti ja toki ihmisten kohtalot aiheuttavat surua, ja no, ehkä myös kiukkua. 

Kirjan henkilöt ovat Mohammed, joka on koulutettu ja hyvin menestyneen perheen poika. Hänellä on somalialainen tausta ja hän tietää oikeat tarinat, miten päästä Suomeen. Lool on maalaiskylän nuori tyttö, joka perheen toiveesta lähetetään Suomeen. Samoin kirjan kolmas päähenkilö, Zabra on lähetetty Eurooppaan paremman tulevaisuuden toivossa. 

Kirja osoittaa henkilöiden kertomuksilla, että maailma ei ole oikeudenmukainen paikka. Se, joka tietää, miten maailma (tässä tapauksessa maahanmuuttovirasto) toimii, pärjää systeemissä ja se, joka ei osaa tehdä systeemin vaatimalla tavalla, ei pärjää. Lukijan sympatiat tässä kirjassa saadaan kovasti niiden heikoimpien puolelle ja henkilöiden kohtalot surettavat. 

Toisaalta teoksesta jää myös ristiriitainen olo. Ne, jotka pärjäävät ja saavat oleskelulupansa, pysyvät muutenkin Suomen yhteiskunnassa kiinni: oppivat kielen ja pääsevät jatko-opintoihin ja muutenkin elämäänsä kiinni.

"Minä olen muslimi, tietenkin. Minut on kasvatettu niin, että toisia ihmisiä pitäisi kunnioittaa ja jättää heidät rauhaan. Minusta teillä on mennyt sekaisin uskonto ja kulttuuri. Kotoutumisen pitäisi olla teille etu. Teidän pitäisi tehdä kovasti töitä, että saavuttaisitte edes tämän suomalaisen yhteiskunnan alhaisimman tason. Ero on niin iso. Puhumattakaan huipputasosta. Teidän pitäisi tehdä hurjasti töitä eikä istua kahviloissa ja kerhoissa puhumassa paskaa."

Teoksessa kristisoidaan niin montaa asiaa, että lukiessa hieman pääsee hengästymään. Osansa saavat Suomen järjestelmä, sekä oleskelulupien että maahanmuuttajien kotoutumisen osalta, osansa saavat maahantulijat itse, jotka eivät edes yritä, vaan jäävät istumaan moskeijaan tai kahville toisten samanlaisten kanssa. Mohammed tapaa erilaisia ihmisiä, ja kun miehet kahvilanpenkeissä ovat vakuuttaneet hänet, ettei Suomessa voi afrikkalainen menestyä, tulee vastaan Momodou, joka on Nokialla töissä. Maahanmuutto ja sopeutuminen on kovin monisyinen asia, eikä ongelmia ole vain yhdessä asiassa, vaan niitä on monia, minkä tämä teos tuo esiin. Kun Lool, nuori tyttö, on Suomessa yksin, hän joutuu aivan liian monen asian kanssa ristiriitoihin. Kun hän ei syö, eikä halua mennä kotoa ulos, ei ole kyse siitä, etteikö hänelle tarjottaisi apua, vaan siitä, että hänellä on aivan liiaksi ennakkoluuloja psykologeja kohtaan. Mielenongelmia taas tuo hänen suuri vastuunsa ja pitkä odostusaika, josta voi syyttää viranomaisia. 

Kaikki ohjaajat tiedostivat, että somalialaiset voivat työllistyä lähihoitajiksi tai siivoojiksi. Hyvää tarkoittaen he kannustivat nuoria sellaisille aloille, että he pönkittivät järjestelmää, joka oli pohjimmiltaan rasistinen. Huomaamattaan he loivat Suomeen ihonväriin pohjautuvaa luokkayhteiskuntaa.

Mohammedia kannustettiin kerta toisensa jälkeen tulkiksi tai lähihoitajaksi, ja hän kerta toisensa jälkeen toisti haluavansa kauppakorkeaan, IT-alalle tai lääkäriksi. Kaikki vain lannistivat ja toistelivat kuinka vaikeaa se olisi. Somalina olisi hyvin vaikea päästä eteenpäin sellaisella tiellä. Pitäisi käydä niin paljon kursseja, vuodesta toiseen lukea lisää suomea. Pitäisi olla aivan täydellinen, ennen kuin pääsisi lääkäriksi. 

Kirjassa kritisoidaan useaan kertaan paitsi pitkää aikaa, jonka oleskelulupien käsittely vie myös Suomen ns. kotoutusjärjestelmää. Koska tämä osittain kolahtaa kovin pahasti omaan nilkkaani, niin on kyllä pakko puolustaa järjestelmää. Lääkäriksi käytävä tie on todellakin pitkä: että voisi päästä yliopistoon lukemaan lääkäriksi, vaaditaan lukiotodistus, jossa on hyvät arvosanat. Jotta pääsisi lukioon, vaaditaan suomalainen peruskoulutodistus. Yliopistoon toki voi hakea, jos on kotimaastaan sellaiset todistukset, joilla voi kotimaassaan hakea yliopistoon. Pääsykoe on kuitenkin Suomessa suomeksi tai ruotsiksi, joten kielitaito pitää olla todellakin täydellinen, että pääsisi koulutukseen, johon vain parhaat pääsevät. Salmisen ja Warsamen teoksen päähenkilöiden taustojen puitteissa voi mietiä, kuinka monelle todellakin on realistista valmistua Suomessa lääkäriksi: esimerkiksi Lool oli käynyt kotimaassaan Koraanikoulua vähän aikaa. En usko, että kovinkaan moni opastaa juuri somalitaustaisia lähihoitajiksi, vaan sinne ohjataan lähinnä koulutustaustasta johtuvin syin. Totta on, että sellaiselle, jolla on koulutustaustaa (kuten teoksen Mohammedille) mikä tahansa on mahdollista, mutta miten maahantullut kouluja käymätön voi realistisesti ottaa kiinni 12 vuoden koulutusputken (peruskoulu+lukio)? Toki, mikään ei ole mahdotonta, mutta joskus realismi iskee päälle. 

Kun luin kirjaa ja mietin kirjassa kuvattuja miehiä, jotka istuvat kahviloissa, en voinut olla ajattelematta, että ehkä ne realistiset ajatukset olisivat voineet aktivoida edes joitain? Kukaanhan ei kiellä, etteikö esimerkiksi lähihoitajakoulutuksen jälkeen voisi opiskella lisää. Ammattikoulutodistuksellahan voi hakea jatko-opintoihin ja vaikka myös sinne lääkäriksi asti. Uskon, että kenelläkään ei ole tahtoa tai halua jakaa suomalaista yhteiskuntaa värin perusteella, Suomi on koulutusyhteiskunta ja kaikilla on oikeus tehdä esimerkiksi avoimen yliopiston opintoja, joten opiskelua ei ole kukaan kieltämässä sellaiselta, joka haluaa.

Mutta kirjan ansioihin. Minusta se on siinä, että se kertoo kolme erilaista tarinaa. Kuten jokainen normaaliälyinen ihminen tietää, jokaisessa maassa ja maanosassa on erilaisia ihmisiä. Normaaliälyinen ohjaaja myöskin kertoo sellaiselle, jolla on kotimaassaan tutkinto  koulusta, mitä vaihtoehtoja hänellä Suomessa on (joo, mä en pääse yli siitä lähihoitaja-hommasta, vaikka siis vähän kärjistystähän tuossa teoksessa myös oli, eikö ollutkin?).  

Mitä väliä ihmisille oli, mistä hän oli tullut? Miksi se oli tärkein asia? Suomalaiset itse saivat olla opiskelijoita, insinöörejä, humanisteja, runoilijoita, rakastuneita tai urheiluhulluja. Mohammed oli somali. 

Intian kirjallisuus - osa I

Olen aina vähän kerrassaan lukenut intialaista kirjallisuutta ja huomaan, että aika monen kirjan kohdalla on käynyt niin, että se on päätynyt omaan kirjahyllyynikin. Samalla tavalla kuin olen vähän puolivahingossa tutustunut intialaiseen kirjallisuuteen, olen myös kerännyt itselleni intialaisen kirjallisuuden kirjaston. 

En tiedä, mitä alun perin lähdin intialaisesta kirjallisuudesta hakemaan, ehkä jotain tunteiden paloa, värien loistoa tai uutta ymmärrystä asioista, jotka ovat mieltäni mietityttäneet. 

. 

En ole vielä löytänyt kirjoista sitä tunteiden paloa, joka Bollywood-elokuvissa valtaa mielen. Mutta olen löytänyt paljon muuta. Olen löytänyt uskomatonta kirjallisuutta, kuten Aravind Adigan Valkoinen tiikeri, tai Kiran Desain Menetyksen perintö, tai Shamsien molemmat lukemani kirjat. Olen löytänyt myös ymmärrystä sellaisiin asioihin, jotka ovat ihmetyttäneet intialaisen kulttuuripiirin kuuluvien käytöksessä, varsinkin Lahirin teosten myötä olen päässyt ihmettelemään sitä, miten käy kun Intia tulee länsimaihin. Samaa voisi sanoa Malladin teoksista. Niissä ihmiset yrittävät elää niin kuin länsimaalaiset, mutta ovat aina toinen jalka menneisyydessä ja juurissaan kiinni.

Listasin jo lukemiani kirjoja ja säilytän listan tuonne yläpalkkeihin klikattavaksi, vinkkeinä lukemiseen sille, jota intialainen kirjallisuus kiinnostaa. 

Tämä on siis ensimmäinen osa sellaisista kirjailijoista, joita olen lukenut, klikkaamalla teoksen nimeä pääset lukemaan, mitä olen kirjasta pitänyt. Tämä ensimmäinen postaus voisi olla myös sellainen helpoimman kautta kiinni intialaiseen kirjallisuuteen. Kirjat ovat pääosin suomennettuja, ja ne on kirjoitettu englanniksi, eli länsimaiselle lukijalle ystävällisesti alun perinkin. 

Aluksi nämä suosikkini:

ARAVIND ADIGA: Viimeinen mies ja Valkoinen tiikeri ja Between the Assasionations

ARUNDHATI ROY: Kuuntelen heinäsirkkoja ja Joutavuuksien jumala

JHUMPA LAHIRI: Kaima ja Tämä siunattu koti 


KIRAN DESAI: Menetyksen perintö ja Hulabaloo hedelmätarhassa

Adigalle, Lahirille ja Desaille on yhteistä se, että he ovat asuneet Briteissä tai USA:ssa ja opiskelleet kirjallisuutta yliopistossa. Kiran Desain äiti, Anita Desai, on myös kirjailija, mutta en ole vielä tutustunut hänen kirjoihinsa, joita on myös suomennettu. Kishwar Desai (ei sukua) on journalisti, joka on hieman vanhempana julkaissut teoksia, joista vimeisintä (Origins of Love) ei ole vielä suomennettu.

Arundhati Roy on vanhempaa sukupolvea ja paitsi kirjailija myös poliittinen aktivisti, esimerkiksi Kuuntelen heinäsirkkoja on poliittisia kirjoituksia Intian nykyelämästä. 

KISHWAR DESAI: Pimeyden lapset

Kovin monia intialaisia kirjailijoita tai kirjoja ei ole suomennettu. Kirjoja ja kirjailijoita etsiessä joutuu näkemään hieman vaivaa, joitakin kirjoja löytyy pääkaupunkiseudun kirjastoista ja yleensä niihin ei ole jonoja (kas kummaa!), joten kirjat saa kotiin helposti. 

Siispä olen päässyt lukemaan joitakin: 

AMULYA MALLADI: Serving Crazy with Curry ja The Mango Season ja The sound of Language

CHETAN BHAGAT: One Night at the Call Centre

Amulya Malladi on korkeakoulutettu (kaksi yliopistotutkintoa, toinen Intiasta, toinen USA:sta). Mielenkiintoiseksi Pohjoismaisesta näkökulmasta hänet tekee myös se, että hän asuu tällä hetkellä Tanskassa. Pöydälläni odottaa lukemista The Sound of Language -kirja. 

Chetan Bhagat on myös korkeakoulutettu mies, joka kirjoittaa kolumneja Intian suurimpiin lehtiin, hänen kirjoistaan on tehty elokuvia (joskus luvan kanssa, joskus ilman), wikipedia määrittelee hänet eniten myyväksi englanniksi kirjoittavaksi intialaiseksi kirjailijaksi ja 100 maailman vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon.

Kiinnostaisi hirveän paljon lukea Bhagatin uudempia kirjoja, sillä jos joku miettii, että intialaiset eivät yhtään ota kantaa maansa menoon, niin on väärässä. Esimerkiksi Bhagat ottaa kantaa korruptioon, nuorten itsemurhiin jne. 

Pakistanilais- tai bangladeshiläistaustaisia kirjailijoita olen myös lukenut ja listannut joitain lukemiani ja keräämiäni: 

KAMILA SHAMSIE: Poltetut varjot ja Kartanpiirtäjä

Shamsie on syntynyt Pakistanissa, mutta opiskellut USA:ssa. 

AYAD AKHTAR: Appelsiinikuorten katu

DANIYAL MUEENUDDIN: Hunajaa ja tomua

Mueenuddin on pakistanilais-amerikkalainen kirjailija, jonka isä on Pakistanista, jossa Mueenuddin eli 13-vuotiaaksi asti, sitten hän muutti äitinsä kanssa USA:han, kun vanhemmat erosivat. Samoin Akhtar on elänyt pitkään USA:ssa.

HANIF KUREISHI: Olisi vähän kerrottavaa ja Esikaupungin Buddha, 

joista olen lukenut jälkimmäisen, tosin ennen blogiaikaa. 

Kureishi on asunut Englannissa, hänellä on pakistanilainen isä ja engantilainen äiti.

MONICA ALI: Brick Lane

Alilla on bangladeshilainen tausta isän puolelta, äiti on englantilainen, Ali muutti 3-vuotiaana Englantiin. 

Aika moni kirjailija tuntuu olevan siis perhetaustaltaan kaksoiskansalainen, mikä on varmasti sopiva paikka siihen, että kirjoissa käsitellään paljon kahden kulttuurin törmäyksiä. 

Sitten on myös tällaisia hieman tuntemattomampia (=vanhempia) kirjoja, jotka ovat jotenkin kummasti tulleet mukaani, esimerkiksi kirppareilta. 

VIKAS SWARUP: Syyttömien seurue ja Slummien miljonääri, jonka perusteella (löyhästi) on tehty se yksi elokuva 

Vikas Swarup on ollut diplomaattina monessa maassa ja hänen juurensa ovat lakimiesperheessä. 

GITA MEHTA: Joen sutra

Mehta on Intian vapaustaistelijoiden perheestä, hän opiskeli Intiassa ja myöhemmin Englannissa. Hän on ollut töissä tuottajana televisiossa, yhteistyössä Englannissa ja USA:ssa. 

I. ALLAN SEALY: Hotelli Everest

Sealy on syntynyt ja opiskellut Intiassa ja työskennellyt eri maissa, kuten USA:ssa.

T. N. MURARI: Taj Mahal

Syntyi ja opiskeli Intiassa, hän on työskennellyt Englannissa journalistina. 

Kovin monella intialaisella kirjailijalla tuntuu olevan ammattina journalismi ja jokaisella on korkeakoulututkinto joko kotimaastaan tai Englannista tai USA:sta, tai molemmista. 

Vastaavasti myös amerikkalaisen tai eurooppalaisen kirjoittaessa Intiasta hänellä on usein journalistin koulutus tai sitten hän on oleskellut Intiassa kauan. 

KATHERINE BOO: Kätkössä kauniin ikuisen

JUSTINE HARDY: In the Valley of Mist,

Hardy on englantilainen journalisti, joka on tehnyt työtä journalistina Intiassa, kirjoittanut fiktiota ja faktaa Intiasta. Boo on tehnyt tutkimusta köyhien parissa sekä USA:ssa että Intiassa. 

SATU ROMMI: Moottoripyörällä Himalajalle ja Kahvia ja guruja

SEIJA VILÉN: Sormet sahramissa ja Mangopuun alla

MIKAEL BERGSTRAND: Delhin kauneimmat kädet

Kaikki ovat asuneet Intiassa, Bergtrand toimi toimittajana, Vilén oli uskonnollisen liikkeen mukana ja Rommi opetti joogaa ja piti kahvilaa.

ANTONIO TABUCCHI: Intialainen yösoitto,

italialainen kirjailija, ei taida olla muut ayhteyttä Intiaan kuin tämä kirja. 

Olen lukenut pari nuortenkirjaakin, joissa seikkaillaan Intiassa: 

TERHI RANNELA: Goa, Ganesha ja minä ja 

KATY GARDENER: Esther ja Gemma. 

Matkakirjoja yms. Intiaan liittyviä kirjoja, joihin olen tutustunut: täällä, täällä ja täällä. 

Ja loppuun vielä klippi siitä, kun intialaisia monesti pidetään jollain tavoin hassuina ja toisista ihmisistä erottuvina, esimerkiksi hassun puheensa takia, niin kyllä intialainen itsekin tunnistaa omat erikoisuutensa. Mutta ei välttämättä välitä siitä tai halua/kykene muuttamaan sitä, minkä on elämässään omaksunut. Juuri sitä, mikä on lapsena omaksuttu ja mitä uusi ympäristö tarjoaa, käsitellään myös monessa kirjassa.

Itse jatkan vielä sitä, mitä olen etsimässä. Haluaisin oikeastaan lukea jotain, jossa kirjan teemana ei ole kahden kulttuurin kohtaaminen, vaan aivan jotain muuta.