Reidar Palmgren: Sudenmarja

Reidar Palmgren on jäänyt minulle hieman oudommaksi kirjailijaksi. Luulenkin, etten ole aiemmin lukenut yhtään Palmgrenin teosta ainakaan loppuun asti. Ajattelin siis, että luen ainakin syksyn uutuuden, Sudenmarja (2012, Otava) -teoksen. Olin iloisesti yllättynyt, pidin kirjasta ja Palmgrenin tyylistä kirjoittaa ja rakentaa tarinaa ja saatanpa lukea Palmgrenin aiempiakin teoksia jossain vaiheessa. 

Sudenmarja kertoo Tuulasta, joka on eräs yhteiskuntamme ulkopuolisista. Vammainen, haukkuu Tuulan kollega. Luonnonläheinen, sanan kaikissa merkityksissä, voisi ajatella kirjan lukenut. Tarinan edetessä Tuula tulee yhä lähemmäksi luonnon kanssa, ja jää yhä kauemmaksi ns. normaali-ihmisten maailmasta. 

Tuula on töissä puistotyöntekijänä ja hänen läheisin ystävänsä on hänen esimiehensä, Holopainen. Mies jää eläkkeelle työstään, ja Tuula on vähän enemmän eksyksissä kuin aiemmin. Tuulan vastuualue puistosta, sen pohjoinen alue, ei vastaa kaupunkilaisten odotuksia siitä, millainen puiston pitäisi olla. Puiston pitäisi olla siisti. Sellainen paikka, jossa luonto ei tule liiaksi esille. Puiston pitää olla ihmisen muokkaama, kuten kaiken muunkin nykymaailmassa, tuntuu kirja sanovan. Tuula taas puolustaa luonnon oikeutta olla luonnontilassa. Kirjassa on siis kovasti luonnonsuojelullinen näkökulma.

Mutta oliko nyt viimeinenkin puu jätettävä pystyyn niin, että kaikki metsät rymettyvät läpipääsemättömiksi ryteiköiksi, joita kauniisti kutsutaan aarniometsiksi? Ja kaikki tämä vain sen takia, että jokainen tupajumi ja torakka saisi viettää monimuotoista ja onnellista elämää? 

Metsäkoneyrittäjä Sirén on eri mieltä viherpiipertäjien kanssa, ja hänen sanansa on painava, sillä hän on rahamies. 

Ihmisten halu muokata luontoa ja ihmisen ahneus kulkevat käsi kädessä tässä kirjassa. Mikään uusi juttuhan tämä ei ole. Muistan omasta lapsuudestani luontodokumentit, joissa viimeinen lause alleviivasi aina ihmisen vastuuta ja ihmisen itsekkyyden uhkaa. Samat luontodokumentit, tai ainakin samat loppulauseet, esitetään omille lapsilleni lauantai-iltaisin. Toivottavasti niillä on niin painava merkitys, että myös lasteni lapset saavat kuulla ihmisen vastuusta ja onnitella isovanhempiaan vastuun ymmärtämisestä lauantai-iltaisin. 

No niin, siis tällainen vaikutus kirjalla nyt tuntui olevan, että alan paasata luonnosta, vaikka en todellakaan ole mikään luontoihminen. Ehkä kirja onnistui tavoitteessaan, nimittäin, että sen lukemisen jälkeen alkaa ajatella luontoa. Myönnän, että kirja osui nyt oikeaan hetkeen, koska olen viikon aikana luontoretkeillyt ja myös ihaillut eläimiä Korkeasaaressa. 

Kirjassa on myös ihmissuhteita, tai sellaisten yritelmiä, kun Tuula yrittää välillä olla kuin normaali ihminen. Ihmissuhteissa Tuula ei kuitenkaan onnistu yhtä hyvin kuin kasvattaessaan kasveja ja kuunnellessaan luonnon elämää. Tuulan lisäksi kirjassa on myös toinen yhteiskunnan ulkopuolinen, nuori poika, joka täggää ympäriinsä (hmmm... ei aavistustakaan, onko tuo oikea verbi, mutta yritän ymmärtää nuoria työkseni, joten käytän melkein sujuvasti myös nuorisokieltä ;) ja kokee siten olevansa jotain. 

Kirjassa on yllättävän paljon erilaisia teemoja, ehkä jokunen liikaakin, koska en mitenkään huomannut, että kaikki asiat olisivat ehtineet liittyä toisiinsa. Palmgrenin kieli oli helppoa, ehkä liiankin helppoa, sillä varsinkin fantasiapitoisuutensa myötä kirja alkoi paikoin tuntua nuortenkirjalta, eikä miltään aikuisten oikeasti -kirjalta. 

Ai niin, ja se lehdissä kirjoittaneiden arvostelijoiden lupaama viiden sivun rakastelukohtaus. Olihan sekin siellä, ehkä hieman kiihkottomampana kuin oletin. Mutta ei selvästikään ruuhkabussikamaa. 

Kaiken edellä mainitun takia kirjasta jäi päällisin puolin kiva kuva, varsinkin luonto-osuudesta. Osin kirja saattoi hämmennyksiin, mutta sitten kuitenkin päällimmäiseksi kuvaksi jäi tarunomaisuus höystettynä raaoillakin asioilla. 

Arvioni: + + + ½.

Muita tekstejä kirjasta:

Parnasso,

Aamulehti,

HS,

Kulttuuri kukoistaa, 

Ilselä,

Luettua