Neekeri.
Sano rohkeasti vain. Neekeri.
Sano sano.
Ei siinä ole mitään pahaa. Kukaan ei kuole, vaikka huutaisit sitä keuhkojesi täydeltä.
Neekeri neekeri neekeri. Jiihaa!
Jari Järvelän Parempi maailma (2012, Tammi) kiinnosti minua sen takia, että se on prosovoivaan tyyliin kirjoitettu. Näin oletin etukäteen, ja sen alku (sitaattini alussa) vahvisti ennakko-oletuksiani.
Teoksen juoni on se, että ministeri Väinö Kataja sanoo ohi suunsa eräässä erään lehden toimittajalle, että suomen kielen kaunein sana on neekeri. Tästä seuraa järkyttävät skandaaliuutiset, joiden takia ministeri lähetetään kotikonnuille lepäämään. Väinön vaimo karkaa etelänlomalle joululomalla, Väinö tutustuu isoäitinsä heilaan, Väinöön, joka on toisen maailmansodan aikoihin lähtenyt Saksaan, tämän isoäidille lähettämien kirjeiden kautta. Samalla lomalla Väinö tutustuu myös Irakista Suomeen tulleeseen naiseen, Naïmiin, jonka poski on poltettu.
Kirjassa kulkee siis kolme eri tarinaa: isoäidin heilan kirjeet, Naïmin pakomatka ja Väinön elämä möläytyksen jälkeen.
Tässä kirjassa yhdistyvät asiat, joita Jari Tervo käsitteli Laylassaan, Laura Maragnani & Isoke Aikpitanyi Musta, kaunis ja kaupan -teoksessa ja Hassan Blasim teoksessaan Vapaudenaukion mielipuoli. Sikäli voin sanoa, että Järvelän kirjan lukeminen osui hieman väärään ajankohtaan, sillä olen melkoisen täynnä samoja aiheita ja asioita. Koska samat asiat on kirjallisuudessa jo moneen kertaan kirjoitettu, oli Järvelän teos hieman tylsä lisä. Kirja on satiiri nyky-Suomensta ja siitä, että maahanmuutosta ei voi Suomessa keskustella. Se, joka sanoo jotain, sanoo asiansa äärinäkökulmasta ja media vielä paisuttelee asiaa. Ongelma onkin ehkä se, että kirja ei tuo mitään uutta ja vaihtoehtoista tapaa käsitellä asiaa. Järvelän teos on kuin lukisi Tervon Laylan uudelleen, tosin hieman rumemmalla kielellä.
Väinön elämässä on suuri alamäki, sillä hänen neekeri-sanaansa ei anneta anteeksi. Käännekohta on, kun nimimerkki Antti kirjoittaa lehteen, miten julkisuuteen tuodun Naïman "epämuodostunut pärstä" oksettaa häntä, eikä hän halua nähdä sitä. Väinö huomaa, että voi kääntää kelkkansa julkisuudessa Naïman avulla. Kirjan kansikuva avautuu: alkavat kirjaroviot, joissa palavat Pepit ja Tintit, niissähän sanaa neekeri käytetään jatkuvalla toistolla.
Kirjassa ehkä eniten häiritsi Väinön takinkääntö, sillä jos alussa kirjassa nauretaankin neekeri-lipsautuksille, lopussa nauretaan kukkahattutädeille tai niille, jotka nyt ikinä pillastuvatkin Tinteistä. Toisaalta, jos Järvelä haluaa tuoda esiin nyky-yhteiskuntamme kykenemättömyyden keskusteluun, niin kyllähän tämä kirja toimii siinä mielessä. Maahanmuutto"keskustelu" toimii niin kirjassa kuin oikeassa maailmassakin median huomion kiinnittämisenä yhteen asiaan. Aivan kuin maailmassa ei olisi muita asioita, jotka olisivat tärkeitä.
Kirja siis sinällään on ihan ok, mutta jotenkin olisin jo tässä vaiheessa toivonut siltä vähän enemmän: uusia näkökulmia osoittelun sijaan, mielikuvituksellisempaa tapaa tuoda asia esiin, eikä suhteellisen suoria otoksia oikeasta maailmastamme. Blasimin mielipuolessa kirjoittaja etäännyttää maahanmuuttokeskustelussa pyörivät teemat uni- ja mielikuvitusmaailmaan, mikä tekee kirjasta moniulotteisemman ja asioiden eri puolet tulevat esille paremmin.
Järvelän teoksessa oli kiinnostavaa se, miten Väinön isoäidin ex-rakas oli kuvanveistäjänä eli ns. taviksena rakentamassa Saksan kolmatta valtakuntaa. Ehkä tätä teemaa olisi voinut avata myös nykymaailman taviksen tai taiteilijan näkökulmasta. Mietin, että eikö taide ja kirjallisuus ole se paikka, jossa voisi tuoda esiin muutakin kuin ne äärinäkökulmat, joita media tarjoaa? Siis antaa jotain muutakin kuin kritisoida niitä olemassa olevia näkökulmia?
Blogimaailmassa Järvelän teoksen on lukenut Jori, arviot löytyvät Hesarista ja Parnassosta, jossa päähenkilö oli saanut uuden sukunimen.
Arvioni + + + .
Minä tykkäsin tästä nimenomaan kannanottona siihen, mistä julkisuudessa on mahdotonta keskustella asiallisesti. Maahanmuutto ja rasismi on vain yksi esimerkki, mutta tavallaan ei se kirjan ydinsanoma.
VastaaPoistaJulkisuus ja media keskustelupaikkana on tosiaankin aina jollain tavalla motivoitua. Hmmm... mikäs tässä kirjassa sitten olisi ydinsanoma?
PoistaMusta tässä yhdistetään menneisyyden natsi-Saksa ja nykymaailma siten, että yksilöt toimivat aina jonkun isomman pelinappulana, siis huomaamattaan tai sitä kokonaan tiedostamatta. Mutta sitä ei Järvelä aivan kirjoita loppuun asti kirjassa näkyväksi.
Itse olin lähinnä pettynyt siihen, että kirja tuo näkyväksi yksipuolisen keskustelun maahanmmuttaja-asiassa (no, miksei muissakin, mutta muita asioita Järvelä ei tuo esiin kirjassaan), mutta ei tarjoa mitään muutakaan vaihtoehtoa keskustella asiasta, joten tavallaan hän jää vähän samaan asemaan kuin se sodanaikainen Väinö. Musta kirjan satiiri ei ihan kokonaan toimi tai se on vähän tylsä, kun siinä on liiaksi tosielämän juttuja.
Tervehdys näin itse kirjailijankin puolelta!
VastaaPoistaMinusta viimeisen parin vuoden virkistävimpiä ilmiöitä on ollut kirjablogien yleistyminen netissä lehtikritiikkien oheen. Lukeminen on kuitenkin hyvin henkilökohtainen parisuhde kirjan ja lukijan välillä, ja siinä missä lehtikriitikko pyrkii edustamaan osin tiedostamattaankin jonkinlaista kaikkitietävää analyytikkoa, kirjablogien lukukokemuksista välittyy usein yhden ihmisen lukokemus: hänen intohimoinen, henkilökohtainen suhteensa lukemiseen ja kirjoihin.
Minulle itselleni "Paremman maailman" ydintä on valta: vallasta hurmaantuminen, sen menettäminen ja sen tavoittelu. Vallan kaksia kasvoja kuvastaa ihan konkreettisesti Naïmi kasvoineen, joista toinen puoli on ehjä ja toinen hapolla syövytetty.
Vallan kääntöpuoli on vallattomuus: ihan molempine kaksoismerkityksineen. Ihminen, joka lähtee liikaa irrottelemaan vallassa, menettää sen kohta. Vallanpitäjän vallattomuus tekee hänet vallattomaksi. Vallassa olijan pitää pitää naamio kasvoillaan. Valta muuttaa aina ihmistä: jotkut se turmelee mutta kaikki se muuttaa.
Yksi asia meitä ihmisiä yhdistää eroistamme huolimatta: tavoittelemme onnea ja haluamme muuttaa maailman toimillamme paremmaksi. Samaan päämäärään ovat pyrkineet niin suurimmat humanistit kuin verisimmät diktaattorit, erilaisin keinoin. Halusin kertoa kolme erilaista tarinaa pyrkimyksestä tavoitella parempaa maailmaa.
Vaikka romaanissa on isoja teemoja, ihmisten varassahan tarina aina etenee. Halusin kertoa kolmen yhteiskunnan hylkiön selviytymistarinan, joista kukin haluaa pohjimmiltaan vain olla onnellisempi. Olen halunnut kirjoittaa tästä ajasta, mutta en ole halunnut esitelmöidä tai paasata. Kamalista ja vakavista asioista pitää mielestäni pystyä kirjoittamaan myös lämmöllä ja tiukalla huumorilla.
Tuo ehdottamasi uni- ja mielikuvitusmaailma olisi mielestäni johtanut tätä kirjaa väärille poluille. Halusin, että Paremmassa maailmassa olisi huhtikuun väkevä, kirkas, kaiken pölyn näyttävä valo.
Harmi, että olet pitänyt kirjaa ajoittain vähän tylsänä. Olen saanut Paremmasta maailmasta runsaasti varsin vastakkaisia mielipiteitä, sellaisia joissa esiintyvät hyvin erilaiset adjektiivit. Mutta lukukokemuksen rikkaus on sen yksilöllisyys, ja lukukokemukseen vaikuttaa aina myös se mitä on aiemmin lukenut. Itse pyrin romaania kirjoittaessani (tätä 2 vuotta) välttämään kaikkia romaaneja, jotka vähänkään saattavat sivuta käsittelemääni aihetta, jottei niistä tartu minuun vahingossakaan mitään. Haluan kirjoittaa täysin puhtaalta pöydältä oman työni, jotta siitä tulisi mahdollisimman omaperäinen.
Lukemisen iloa, toivottaa Jari Järvelä
Kiitokset pitkästä kommentista, oli kiinnostavaa lukea, mitä kirjan takana on.
PoistaMinulla tosiaan lähtökohtana oli monta samaakin aihetta käsittelevää kirjaa, mikä oli taakkana lukiessani kirjaa. Ehkä olin hieman kyllästynyt jo ennen kirjan lukemista aiheeseen, mikä on aika tylsä lähtökohta kirjalle.
Aika monesti samaa asiaa käsittelevissä kirjoissa on nainen, joka kantaa mukanaan joko ruumissaan tai sielussaan merkkejä väkivallasta, mutta selviytyy koettelemuksistaan. Nainen voi pakon edessä tehdä raakojakin tekoja, mutta jää sitten taas jonkun voimakkaammaan vallan alle. Poikkeus tästä on Chris Cleaven Little Bee, jossa henkilöhahmo on loppuun asti itsekäs. Naisena minua jollain tasolla ärsyttääkin tämä kuva kirjallisuudessa, jossa nainen, joka on selvinnyt kamalista asioista, jäisi jotenkin taas hyväksikäytetyksi. Niin kuin Naïmikin kirjassa jää. Siinä mielessä olisi kiinnostavaa, jos kirjallisuus loisi uutta kuvaa.
Ymmärrän kyllä, että kirjassa henkilöhahmot olivat aika paljon yhden asian esilletuojia, mutta ehkä asiat voisivat olla moniulotteisimpia kirjoissakin.
Mietin myös tuota, että mikä ihmisen tekee onnelliseksi. Kirjassa ihmissuhteet ovat hyväksikäytöllisiä, joten niistä tuli hieman surullinen ja kylmä olo kirjan maailmasta. Mutta ehkä tässä näkyy miesten ja naisten ero myös kirjan kirjoittajina ja miksei lukijoinakin.
Valta ja parempi maailma on kiinnostava aihe. Kiinnostavaa kirjassa oli Naïmin kommentit Saddamista, joka muulle maailmalle on hirviö, mutta omilleen hyvä. En osaa sanoa, kuinka monelle Saddam oli hyvä, mutta varmasti vallanpitäjät luovat kuvaa itsestään monella eri tavalla. Kirjassa oli monta herkullista aihetta ja ideaa, jotenkin niin monta sama aihetta käsittelevää kirjaa lukeneena toivoisin, että joku uskaltaisi kirjoittaa jotenkin eri tavalla, siksi Blasimin uni- ja mielikuvitusmaailma oli poikkeus siitä, mitä olen aiemmin lukenut.
Pidin kuitenkin tyylistä. Senkin takia, että se minua hieman ärsyttää ja olen varannut jatkoon muita Jari Järvelän kirjoja hyllyyn odottamaan. Minusta tärkeintä on, että kirjailija saa lukijassa kiinnostuksen heräämään, ja nythän tuo kiinnostus on herätetty.