Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen

Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen
2012, Otava

Virpi Hämeen-Anttilan kirjat ovat olleet aina lukulistallani, kun uutuuskirjoja on kevääksi tai syksyksi listattu. Välillä teokset ovat olleet pettymyksiä, välillä (varsinkin siitä esikoisesta) olen taas pitänyt kovastikin. Siksi en oikein etukäteen osannut ajatella, minkälainen Tapetinvärinen mahtaa olla.

Tapetinvärinen alkaa siitä, kun kirjailija huomaa entisen luokkakaverinsa, Mimin, paistattelemassa naistenlehden jutussa Anna Hopea -nimisenä.  Kirjailija haluaa tavata Mimin, ainoan lapsuudenystävänsä. Anna Hopeaa /Mimiä on vaikea tavoittaa ja hän peruu kaikki sovitut treffit kahviloissa. Sen sijaan kirjailija tapaa monta Mimin ympärillä elävää henkilöä, jotka tuntuvat peittelevän Mimiä. 

Kirjailija alkaa miettiä omaa lapsuuttaan, joka oli ankea, ja ainoaa ystäväänsä, Mimiä ja heidän yhtäläisyyksiään ja yhteisiä hetkiä. Kirjailija kohtaa oman lapsuutensa, kasvunsa teini-ikäiseksi, vanhempansa, jotka eivät tuntuneet välittävän hänen elämästään lainkaan, syömishäiriönsä, ulkonäköpaineensa, hiljaisuutensa ja kaiken sen, mikä on aiheuttanut traumoja ja pahaa mieltä kirjailijan elämässä. Hämeen-Anttilasta minulle on tullut kuva kirjailijasta, joka elää hieman syvemmällä tieteellisessä ja taiteellisessa maailmassa kuin normikadunkulkija ja lukija (joksi itseäni kutsun). Tässä teoksessa lennellään (kirjaimellisesti!) välillä muissa maailmoissa ja vaarana on, että lukija tipahtaa kyydistä. Itselleni tuli monesti sellainen olo, että roikuin vain vaivoin mukana, mutta kirjan loppua kohden pääsin takaisin turvallisempaan kyytiin mukaan, enkä ollut enää laidalla roikkumassa. Kun kirjailija muistelee syömishäiriötään, lukija kuljetetaan matkaan näin: 

Mimi oli houkuttelemassa minua Lootustensyöjien saarelle. 

Lootustensyöjistä kerrotaan Odysseiassa. 

He asuivat saaressa Afrikan rannikolla. Kun Odysseus purjehti harharetkillään ohi saaren, hän lähetti kolme miestään tutkimaan sitä. Saaren asukkaat olivat lempeitä ja hitaita ja uneliaita. - - He unohtivat menneisyytensä ja tulevaisuutensa eivätkä tahtoneet muuta kuin elää ihanalla saarella ja syödä lisää suloisen makeita lootuksia. 

Välillä minua harmitti todella paljon, että en tunne jotain tiettyä tarinaa, joka tekstissä mainittiin ja vaikka tunnistinkin Bulgakovin rivienväleistä, en aivan päässyt mukaan, koska en ole saanut bulgakoviani loppuun koskaan. Toimi tämä kirja näinkin, ettei kaikesta viitatusta ja vihjatusta ollut tietoa lukukokemustani laajentamassa. Lukiessa silti tuli välillä sellainen puolikylläinen olo, niin kuin Seija Vilénin Pohjan akkaa tai Katja Kaukosen Odelmaa lukiessani, kun en täysin tiennyt sitä kaikkea, mitä kirjailijan tutkimien taustojen ja tietojen takana on. 

Luulen, että kirjailijakin joutuu miettimään näitä asioita kirjoja kirjoittaessaan: kuinka helppo kirja pitäisi olla, kuinka vaikea se saa olla, ettei lukija luovuta kirjaa kesken. Mutta toisaalta, lukijakin voi päättää, mitä haluaa ymmärtää ja miten lukea kirjan: tällaista kirjaa lukiessa on hienoa se, että lukijat voivat lukea kirjansa hyvinkin eri tavalla. 

Hämeen-Anttilaa lukiessa tuli mieleeni myös, että tästä olisi voinut saada moneen suuntaan versoavan tekstin: Hämeen-Anttila jatkoi tekstiään lapsuuden tutkiskeluun, yhteiskuntateemaa sivuttiin ja minusta jälkimmäisestä olisi voinut kirjoittaa enemmänkin. 

Me olemme olleet niitä, joista ei jää historiaan merkkejä. Ei ole ollut kartanoita ja maita, jotka kirjattaisiin paikkakunnan arkistoihin. Ei ole ollut suvun kesämökkejä. Sukumme eivät ole pitäneet sukukokouksia. Köyhyys on ulottunut niin pitkälle, että sen takia olemme menettäneet senkin vähän, mikä on joskus ollut. Köyhän on vaikea hyötyä köyhän perinnöstä. Vaikka olisi tahtonut säilyttää jonkun tavaran tai huonekalun, se ei ole mahtunut ahtaisiin asuntoihimme. Vanhat kodit on ollut pakko myydä verojen takia. Viimeistään niistä on pitänyt luopua, kun on tullut ero tai sairaus, joka on romuttanut talouden. 

Yleinen pohdinta liittyy kirjailijan oman itsensä muistamiseen: koko kirjan läpi hän etsii ja kaipaa päiväkirjojaan, jotka ovat kuin köyhän omaisuus: kadonneet. 

Välillä kirja menee sellaiseksi kaaokseksi, että mietin jo, että mahtaako siihen tulla tolkkua ollenkaan. Lopussa tuli, ja kaikki mielessä itäneet kysymykset alkoivat saada vastauksia. Tätä lukiessa tuli hyvä olo: ymmärsin sittenkin, mistä tässä teoksessa on kyse. Lopulla kirjan uusille henkilöille, kuten taiteilija Chagallille ja puolalaiselle runoilijalle Miloszille vain antoi tilaa. 

Pidin: + + +½.