Jos ajattelet, että nimittely on kielletty lapsilta hiekkalaatikossa
ja rasisimi aikuisilta,
se on sanottava ääneen.
Umayya Abu-Hannan teos Multikulti - monikulttuurisuuden käsikirja (2012, Siltala) kiinnosti minua kovasti jo viime vuoden puolella, mutta kirja jäi lukematta vielä silloin. Abu-Hannan nostattaman "lottovoitto"-keskustelun jälkeen mietin hieman, että lukisinko teosta ollenkaan, mutta koska aihe sinällään kiinnostaa minua, päätin lukea kirjan kaikesta kohusta huolimatta.
Itse asiassa minulle oli hieman hankalaa käsittää, mikä kirja tämä on ja mitä kirja pitää sisällään. Abu-Hannan haastattelut, mediassa käyty keskustelu ja tämä kirja ovat kovasti erilaiset. Mediassa vellova keskustelu on lähtöisin Abu-Hannan HS:n kolumnista ja hänen antamastaan haastattelusta Anna-lehdestä, eikä tässä kirjassa käsitellä niitä asioita, josta "lottovoitto"-keskustelu sai alkunsa. Anna-lehdessä Abu-Hanna kertoo äitinä, miten joutui miettimään lapsensa elämää ja sitä, asettaako lapsensa sietämään huutelua, omanarvontuntonsa polkemista vai kokeileeko elämää jossain muualla. Vaikkapa tuon Anna-lehden keskustelusta ja jutun kommenteista on nähtävissä kaksi ajattelumallia: 1) mitään huutelua ei tapahdu, vaan kirjoittaja valehtelee, hän on huomionhakuinen ja valittamisen sijasta hänen pitäisi olla kiitollinen Suomelle ja 2) huutelua tapahtuu, sitä ovat monet kommentoijat joutuneet itsekin kuuntelemaan ja aika moni äiti ymmärtää, miten äiti ajattelee omista lapsistaan. Multikulti-teoksessa äiti-näkökulma ei ole niinkään esillä. Aika moni helsinkiläinen/pääkaupunkilainen työntekijä tai lapsi koulussa on tottunut siihen, että työpaikalla tai koulussa on kaikennäköisiä ja -taustaisia ihmisiä. Lapsilla eläminen toisten kanssa tulee ikään kuin luonnostaan, aikuisten sen sijaan on vaikeampi löytää keinoja tulla toimeen niiden kanssa, joilla on eri tapoja tehdä työtä.
Multikulti-teoksen esipuheessa käy ilmi, mitä kirja pitää sisällään, Abu-Hanna kirjoittaa: halusin kirjoittaa kirjan, joka voisi auttaa työnteossa, ja tämä kirja on kirja on tarkoitettu kulttuurikentän käsikirjaksi. Kirjassa annetaan ajattelumalleja, joita voi työpaikalla miettiä, jotta työ monikulttuurisessa työympäristössä olisi mahdollista. Esimerkiksi luvussa Niksipirkkamme Abu-Hanna käy läpi asioita, jotka tulisi ottaa huomioon ennen kuin järjestää tapahtuman, jonne haluaa vieraaksi siirtolaisia. Osa teksteistä on aiemmin kirjoitettu ja julkaistu johonkin tiettyyn paikkaan liittyväksi, esim. Ateneumiin. Kirja sopii oppaaksi ja nimensä mukaisesti käsikirjaksi työpaikoille, joissa on kohdattu monikulttuurisuutta, ehkä sen tuottamia ongelmia tai joissa valtarakenteet ja asenteet ovat piilossa: kirjassa annetut kysymys- ja taulukkomallit antavat mahdollisuuden löytää nämä piilossa olevat asiat ja esiin tulemisen kautta myös miettiä, miten asioita voi korjata.
Kirjan loppuosassa on toki mielenkiintoisia asioita ja huomioita ohjeiden ja käsikirjamaisten käytännöntehtävien lomassa, mutta itselleni kirjan mielenkiintoisin anti oli sen alkuosa. Täytyy sanoa, että lukiessani en aivan täysin huomannut, missä vaiheessa kirjasta tuli opaskirja.
Kirjan alkuosassa Abu-Hanna käsittelee suomalaisia perinteisiä vähemmistöjä, kuten saamelaisia ja ruotsinkielisiä, ja myös suomalaisuutta. Hän haastaa lukijansa tekemään listan suomalaisista arvoista ja kirjaamaan ylös, mistä lähtien niistä on tullut suomalaisia tai mistä lähtien ne ovat lakanneet olemasta osa yhteistä suomalaista kulttuuria. Siis, jos pelkäämme aidon suomalaisuuden häviävän jotenkin maailmankartalta.
Uskonnosta ja uskonvapaudesta Abu-Hanna kirjoittaa näin: Yhteisömme jäsenten uskonnolliset valinnat, niiden sisäiset ristiriitaisuudet, selittämättömyydet tai naisten epätasa-arvon sietäminen hyväksytään yksityisasioina. Henkilökohtainen uskonvapaus ja valinnat hyväksytään myös silloin kun henkilö on juutalainen, joka haluaa pitää kiinni uskonnon rituaaleista ja tabuista. Tämä asenne häviää salamannopeudella, kun kyse on muslimeista. Miksi?
Kirjassa pohditaan esimerkein sitä, miten yhden muslimin teko leimataan koko uskontokuntaa koskevaksi, kun taas kristilliset kirkot voivat tehdä omia sääntöjä (esim. katolisen kirkon säännöt), mutta kaikkia kristittyjä ei leimata samaan uskovaksi. Samoin kuin kristinuskoja myös islaminuskoja on montaa erilaista maan, ajan ja uskonnon suuntauksen mukaan.
Uskonnon ja myös lähtömaan perusteella arvotamme ihmisiä: toisiin etnisiin ryhmiin suhtaudumme neutraalisti, toisiin pelonsekaisin tuntein ja kolmansiin luomme arvottomuuden tunnetta järjestelemällä eri etniset ryhmät arvoasteikkoihin: Albaanimummo on parempi kuin kurdimies. Kurdimies on parempi kuin somalipoika. Ja niin edelleen. On vielä neljäs tapa kohdata toiset: pitää toista vihollisena, Euroopassa vihollisena on nähty muslimit.
Kun nostamme jonkun erityisesti menestyneen maahanmuuttajan, voi nostaminen olla hyvä tai huono asia: se voi siirtolaisille näyttää, että siirtolainenkin voi saada arvostusta Suomessa, mutta toisaalta tapaus näyttää, millaisia asioita valtaväestö (mutta ei välttämättä oman kulttuurin ihmiset) arvostaa. Kun arvoasteikolla alimmaisena seisova siirtolainen nousee esikuvaksi ja tapaukseksi, voi myös käydä niin, että nosto näyttää, miten Suomi ja suomalaisuus ovat muuttaneet elämän, joka olisi muuten tälle yksilölle huono. - - Yksilön nostaminen voi samalla alentaa hänen lähtökulttuuriaan. Huono tai hyvä asia, ainakin tästä tuli heti mieleen, miten mediassa on tietyt maahanmuuttajat nostettu aika ajoin esiin tällaisina pärjääjinä. Näyttääkö siltä, että suomalainen yhteiskunta on toiminut pelastajana, voi ehkä miettiä esim. tästä jutusta.
Umayya Abu-Hannan sanomisia vastaan on monessa paikassa nostettu huutomyrsky, lähinnä kai siksi, että hän on kirjoittanut ja sanonut, että Suomessa kaikki asiat eivät ole hyvin. Tai niin hyvin, että Suomi olisi tasa-arvoinen maa kaikkia sen asukkaita kohtaan. Lukiessani kirjaa löysin kolme asiaa, jotka mielestäni olivat Abu-Hannan keskeiset kohdat:
1) Siirtolainen, olkoon hän asunut Suomessa vaikka 30 vuotta, on aina toisaalta tullut, eikä aito suomalainen. Toisaalta tällainen henkilö ei ole myöskään aito henkilö sanomaan oikeastaan mitään lähtökulttuuristaankaan, sitä vastoin suomalainen toisen maan asioita tai vaikka politikkaa opiskellut ja tutkinut henkilö on.
Myöskin toisen sukupolven maahanmuuttaja on aina maahanmuuttaja, vaikka olisi Suomessa syntynyt ja koko ikänsä Suomessa viettänyt. Tätä olen itse miettinyt: milloin maahanmuttajatausta (esim. toinen vanhempi muuttanut Suomeen jossain vaiheessa elämäänsä) katoaa, ja milloin ihmisestä tulee aito suomalainen kaikkien silmissä.
2) Suomi ei ole tasa-arvoinen maa: työpaikkaan ei pääse aina pätevin, eikä siirtolaistenkaan asioita hoitaviin töihin oteta siirtolaistaustaista.
3) Suomenruotsalaiset ovat aivan liian hyvässä vähemmistöasemassa: miksi muut vähemmistöt eivät saa Suomessa vastaavanlaisia etuja kuin suomenruotsalaiset.
Itsestäni on hassua se, että "aito" suomalainen saa olla samaa mieltä suomenruotsalaisten etuisuuksista, mutta siirtolainen ei saa sanoa asiasta mitään (tämän johtopäätöksen olen tehnyt lukiessani keskusteluja eri paikoista). Ne maahanmuuttajat, joiden kanssa olen itse keskustellut asiasta, ovat huomioineet saman asian eli ruotsin kielen erikoisvaatimukset Suomessa ja ihmetelleet, että miksi suomenkielisten pitää osata ruotsia. Ruotsin kielen vaatimus myös poistaa tietyistä työpaikoista siirtolaistaustaiset hakijat. Joskus kauempaa on helpompi nähdä.
Abu-Hannan kirjasta on kirjoitettu mm. näissä paikoissa:
Maailman kuvalehti (1/2013)on kirjoittanut kirjasta ja nostaa esiin kirjasta sen, että siirtolaiset, maahanmuuttajat puuttuvat sieltä, missä heidän asioistaan päätetään. Abu-Hanna kirjoittaa kirjassaan eräästä tapauksesta, jossa työntekijäksi otetaan joku muu kuin siirtolainen juuri tällaiseen tehtävään.
Myös perjantaisessa Opettaja-lehdessä on arvio Multikultista. Kirjoituksessa käsitellään sitä, miten tätä kirjaa voi käyttää myös opettajan työkaluna. Tekstissä annetaan esimerkkki siitä, miten matikan tunnilla voidaan laskea, kuinka monta somalia Suomessa on, kun somalialaisten lapsiluku on keskimäärin 4,2. Tämä esimerkki on suoraan Abu-Hannan kirjasta. Opettaja-lehdessä kirjoitetaan, miten olisi tärkeä tietää esimerkiksi somaleiden koulutuksesta, töistä ja työttömyydestä, että mutu-huutelu loppuisi.
Juuri tämän faktatiedon puutteen koen itse ongelmaksi siinä keskustelussa, joka yhteiskunnassamme vallitsee. Sama ongelma on myös Abu-Hannan kirjassa. Siinä, kuten muussakin keskustelussa, otetaan erilaisia yksittäistapauksia ja yksittäisiä henkilöiden kohtaamisia esimerkiksi, joiden kautta asia yleistetään koskevaksi kaikkia tapauksia. Sinällään henkilökohtaisessa ja omissa kokemuksissa ei ole mitään vikaa, niistä on hyvä keskustella, kuten Anna-lehden jutun kommenteissa tai vaikkapa FB-keskusteluista aiheen ympäriltä käy helposti ilmi: huutelua lapsille ja väärinkohtelua on tapahtunut aika monelle. Ongelma on siinä, että yhtä helppo kuin omista ja muiden kokemuksista on tehdä yleisiä johttopäätöksiä, on myös aivan yhtä helppo ampua alas tällaiset kokemukset, kun toisille niitä ei ole tapahtunut. Minusta ihmisten aidot kokemukset ovat yhtä tärkeitä kuin tilastojen kertomatkin tiedot. Mutta olisi tärkeää, että kokemuksia voisi tukea tutkimuksista ja tilastoista. Tietysti huutelulle ei ole tilastoja, mutta maahanmuuttajien työllistymisestä ja koulutksesta voisi löytyäkin.
Maahanmuuttajat ja siirtolaiset ovat aivan yhtä monimuotoinen ryhmä kuin suomalaiset. Esimerkiki tästä pienen ryhmän tutkimuksesta tulee ilmi, miten moninainen ryhmä maahanmmuuttajat ovat: maahanmuuttajanaisia on kaikenlaisella taustalla Koraanikoulua vähän aikaa käyneistä akateemisen tutkinnon suorittaneisiin (s.21). Yhteiskunnallisessa keskustelussa minusta on se vika, että siinä ei ole mitään tavoitetta. Jos keskustelu junnaa huutelua on - huutelua ei ole -akselilla, mitä arvoa koko jauhannalla on? Jos tavoitteena on, että maahanmuuttajataustaisen tulisi päästä töihin ja häntä tulisi kohdella niin kuin kantasuomalaista, olisi hyvä huutelun sijaan keskittyä nimenomaan siihen, mitä työmarkkinoilla tai koulutussyteemissä tapahtuu.
Mitä haluamme suomalaisesta yhteiskunnasta? Kaiketi sen, että se säilyy samanlaisena kuin mitä se on aiemminkin ollut. Vastaan omasta puolestani Abu-Hannan asettamiin kysymyksiin suomalaisista arvoista. Mielestäni Suomi on ollut
- tasa-arvoinen maa, jossa kaikilla on samanlaiset mahdollisuudet ja lähtökohdat ja se on ollut mielestäni sitä siitä lähtien, kun naiset saivat samat oikeudet kuin miehet opiskella ja käydä työssä ja päättää omista asioistaan sekä sen jälkeen, kun kaikille lapsille on tarjottu yhtäläinen koulutus ja mahdollisuus edetä elämässään, koska Suomessa koulutus on väylä edetä monelle.
Minusta tämä on tärkein asia Suomessa, vaikka täytyy myöntää, että ei Suomikaan ole täysin tasa-arvoinen maa koskaan ollutkaan. Vanhempien koulutustaso vaikuttaa edelleen heidän lastensa päätöksiin koulutuksen suhteen, naisten euro on 80 senttiä ja maahanmuuttajilla ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia Suomessa kouluttautua. Minusta nämä kolme asiaa ovat sellaisia asioita, jotka uhkaavat sitä arvoa, tasa-arvoisuutta, jonka itse olen kokenut Suomessa tärkeimmäksi asiaksi.
Lähtökohdiltani olen opettaja, ja uskon koulutukseen ja sen tuomiin mahdollisuuksiin. Suomi on myös koulutukseen uskova maa, joten mielipiteeni ja arvostukseni varmaan sopivat hyvin maamme menoon. Koulutuksen lisäksi koen, että jokainen ihminen on tyytyväinen silloin, kun hänellä on asunto, tarpeeksi ruokaa ja työ, joka mahdollistaa nuo ensimmäiset tyytyväisenä pitävät asiat. Suomessa tasa-arvon lisäksi yksi tärkeistä arvoista mielestäni on se, että
- heikoista pidetään huolta.
Tämä tosin on varmasti myös yleismaailmallinen arvo. Suomessa heikoista pitää huolta yhteiskunta. Ajattelen, että tämä arvo on taloustilanteen armoilla ja tiukat ajat aiheuttavat aina jupinaa. On keskusteltu eläkkeistä, lapsiperheiden tuista ja maahanmuuttajista. Toisaalta on myös keskusteltu siitä, miten rikkaiden tulot ovat kasvaneet ja pitäisikö osasta palkkatuloista luopua. En katso, että tämäkään arvo on lakannut olemasta, mutta ehkä sen voi nähdä koko ajan uhatuksi. Ja milloin arvo on syntynyt? Olen jotenkin ajatellut, että se on aina ollut olemassa muodossa tai toisessa.
Minusta Abu-Hannan kirja pitää suhteuttaa koko yhteiskuntaan, mutta keskustelu asiasta tuntuu täysin mahdottomalta, koska maahanmuuttaja-asia irrotetaan kokonaisuudesta ja vellotaan jossain pienessä osassa sitä. Jos seuraan ajatuskulkujani, niin maahanmuuttaja kuuluu Suomeen tullessaan ns. heikkoihin, joista pidetään huolta. Maahanmuuttajalle tärkeintä on oppia suomen kieli ja myös ne tavat, miten suomalainen yhteiskunta toimii, sekä väylä omien lähtökohtiensa varassa kulkea eteenpäin. Sama pätee myös muihin tipahtaneisiin: täytyy miettiä, mitkä heidän lähtökohtansa ovat, ja mitkä ovat realistiset tavoitteet. Tavoitteena on tietenkin se, että ne, joille se vain on mahdollista, pääsisivät pitämään huolta itseään heikommista. Minusta pitäisi tarkastella niitä rakenteita, jotka yhteiskunnassa ovat esteenä saavuttaa tavoitteita, eikä velloa enää tässä huutelu-keskustelussa.
Koska Abu-Hannan kirja käsittelee kokonaisuuden yhtä osaa: maahanmuuttajataustaisen koulutetun henkilön vaikeutta päästä työhön kulttuuri- ja taidealalla ja hänen kolumninnsa ja haastattelunsa asian toista osaa: lapsen kohtaamaa huutelua, olisi aika nostaa esiin myös muita osia - ja ehkä jossain vaiheessa maahanmuuttaja-case tulisi näkyväksi kokonaisuudessaan.
Ongelma maahanmuuttaja-tapauksessa on varmasti myös siinä, että mediassa vain myyvät jutut ja mielipiteet pääsevät näkyviksi. Piilossa kaikelta keskustelulta, mutta kuitenkin näkyvissä, jos vain etsii tietoa, tapahtuu paljon ja monet ihmiset työskentelevät sen asian eteen, että heikot pääsisivät jatkoon ja eteenpäin oli kyseessä sitten maahanmuuttaja- tai kantaväestötaustainen (heh) apua tai tukea (tuella en tarkoita vain rahaa) tarvitseva.
Joskus toisaalta tuntuu, että mikä tahansa keskustelu on vain hyväksi. Sen verran omituisia juttuja ja käsityksiä elävässä elämässä tulee vastaan. Esimerkiksi Opettaja-lehdessä Leena Nissilä vastailee väittämiin koulujen kohdalta.
Palatakseni hetkeksi vielä Abu-Hannan kirjaan lainaan lopuksi hänen teoksestaan ehkä sen tärkeimmän asian, joka edistää kaikenlaista kanssakäymistä toisten ihmisten kanssa:
Kohdatessa eri kulttuuritaustaisia ihmisiä, kyky tulla toimeen heidän kanssaan on muun muassa seuraavista seikoista kiinni:
1) käsitys omasta kulttuurista ja sen maailmankuvasta, 2) tieto toisista kulttuureista, niiden käytännöistä ja maailmankuvasta ja 3) oma suhtautuminen ja toisen henkilön suhtautuminen kulttuurieroihin.
Sama pätee myös aivan kaikkeen kanssakäymiseen toisten ihmisten kanssa, esimerkiksi miten tulla toimeen lasten kavereiden vanhempien kanssa, joilla on aivan erilainen tausta kuin itsellä, tai miten tehdä työtä ihan sen kantasuomalaisen kanssa, joka vain tekee työnsä eri tavalla kuin itse tekee. Luulen, että tärkeämpää kuin painottaa maahanmuuttajan kulttuurin erilaisuuta olisi nähdä ja hyväksyä kaikenlaista erilaisuutta. Maahanmuuttajatausta ja erilainen kulttuuri voi olla yksi selittävä tekijä siihen, miksi joku tekee asian toisella tavalla. Kuten ehkä kaikki tietävät, me suomalaisetkaan emme tee asioita samalla tavalla. Miksi kaikki venäläiset, somalialaiset, virolaiset tms. olisivat samanlaisia? Minusta tausta pitäisi nähdä isompana kenttänä kuin kulttuurina: ikä, koulutus, vanhempien ammatit, syy muutta Suomeen yms. vaikuttaa ihmiseen ja kulttuuritausta on vain yksi tekijä ihmisessä. Toki kulttuurilla on sijansa kaikessa tekemisessä: opimme koko ajan niitä tapoja, joilla toimimme yhteiskunnassamme.
Olen lukemassa tällä hetkellä toista Umayya Abu-Hannan teosta, joten palaan erilaisiin tapoihin tehdä asioita sen kirjan pohjalta.
Umayya Abu-Hanna: Multikulti - monikulttuurisuuden käsikirja
2012, Siltala
229 sivua
(kirja on arvostelukappale)
Laura Lähteenmäki: Rinkkadonna 1998, WSOY 187 sivua
