A ja O - koulun lukukirjoja

Jos on tarpeeksi vannoutunut lukija, sitä lukee vaikka vanhaa koulukirjaa.... joululomalla! 

No joo, iltasatutarpeiksi löytyi mummilan kirjahyllyn laatikoista kaksi vanhaa (noin 70-luvun puolivälistä, ensipainokset 60-luvun alusta) peruskoulun kakkos- ja kolmosluokan lukukirjaa alkuperäisine kansimuoveineen. 

Oppikirjat ovat olleet käytössä sinä aikana, kun Suomessa on siirrytty kansakoulusta peruskouluun, muisteli kirjojen alkuperäinen käyttäjä. Kirjojen teksteissä vilahtaa vielä kansakoulu, mutta luettu näitä on peruskoulun puolella. Kun luin samaan aikaan Itkosen Hetken hohtava valo -teosta ja tulin miettineeksi muutenkin vanhoja aikoja, niin oli kiinnostavaa sukeltaa kirjojen maailmaan. Ja hämmästyttiväthän nämä tekstit ja varsinkin niiden maailmankuvat. 

Paljon kirjoissa on tuttua ja taattua kotimaisen äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineen laatua: Eino Leinoa, Aleksis Kiveä, Lönnrotia. Itse asiassa en osaa sanoa, onko nykyisissä koulukirjoissa Eino Leinon runoja alaluokilla, mutta ainakin yläluokilla ja lukiossa samoihin kirjailijoihin törmää. 

Pikaisilla silmäyksillä lukukirjojen tekstit vaikuttavat kovin kasvatuksellisilta. Ruoka on tietysti tärkeä asia, ja mistäpä muusta suomalainen valistus ruoan suhteen voisi alkaa kuin perunasta! 

Kirjoissa on myös dialogeja ns. oikean elämän tilanteista ja tässä tarinassa koululuokassa mietitään, mikä on hyvä ja ravitseva aamupala: punainen limonaati ei ainakaan! Nykypäivänä voisi olla melkein sama teksti, limonaatin tilalla energiajuomat. 

Maailma on ehkä ollut hieman erilainen 60- ja 70-lukujen koittaessa kuin nykyään: Ekin äiti käy työssä -tarinassa Eki on murheissaan siitä, että äidin on pakko aloittaa työt, eikä kukaan ole kotona silloin, kun Eki tulee koulusta kotiin. Toisaalta, koululaisen murheet ovat kovasti samat kuin tänäkin päivänä: liikuntatunnilla ei ole kiva epäonnistua. 

Kirjoissa kuljetaan lukuvuoden mukaan kesän lopusta jouluun ja talvisiin riemuihin. Koululaisia on tsempattu myös äikän tunneilla kansallistalvilajin, sivakoinnin iloihin ja saloihin. 

Jos joku ei ole päässyt mukaan koulun iloihin, on kyseessä varmaankin polio, joka tosin rokotteilla oli saatu häviämään melkein kokonaan jo tuona aikana (kertoo wikipedia). 

Jos pihaleikeissä oli erimielisyyksiä, eli kaverukset kiukuspäissään tekivät omat linnansa, asiat saatiin sovituksi, kun tehtiin linnoista lumitunnelit toisten linnoihin. 

Niin, elettiin aikaan, jolloin autoissa ei ollut turvavöitä, eikä turvaistuimia, pyöräilijät eivät käyttäneet kypäriä ja pihoilla leikittiin vähän missä sattuu.  

Kirjassa on kaikille vähän kaikkea: maalaisemmille koululaisille on tarina kanasta, jonka jalka katkeaa ja jota uhkaa kaulankatkaisu, mutta pirteä tyttö päättää lastoittaa kanaparan jalan, jolloin kana säilyttää henkensä. Kuolema on ollut ilmeisesti lähempänä: kirjassa kävellään myös hautausmaan kiviä ihastelemassa. 

Kaupunkilaisille on tarjolla puistonvaltausta ja mummon jännittävä raitiovaunumatka. Stadissa syntynyt lapseni joutui tosin kysymään, että mitä noin pitkä sana mahtaa tarkoittaa...

Maailmankuva on enkeleitä täynnä, ja tarinoissa sellaiset riipaisevat elämänkohtalot kuin pieni tulitikkutyttö ovat kertoneet, minkälaista elämä voikaan olla. 

Välillä kirjoissa palataan Suomen kansallisiin kertomuksiin, kuten Kalevalaan ja Kiven runoihin. En tiedä, lauletaanko tätä enää kouluissa, olen törmännyt yläkoulun puolella ryhmiin, jotka eivät ole koskaan kuulletkaan laulua oravasta. Kyllä olin hieman järkyttynyt: orava-laulu kuuluu alakoulun kirjoihin. Piste. 

Eräs Suomesta toiseen Euroopan maahan muuttanut toimittaja-kirjailija kohautti kertomalla niistä syistä, jotka saivat hänet jättämään Suomen. Koulussa kiusataan lapsia syystä jos toisestakin: kirjojen aikaan erilaisuus on ollut sitä, että joku on puhunut hieman eri tavalla kuin muut. Suomeahan voi puhua vain yhdellä tavalla, ja toisenlainen murre on ollut tarpeeksi iso syy kiusata toisia. 

Siispä kirjassa mennään mummon luokse leipomaan ja puhumaan mietä ja sietä. Ihmiset nyt vaan puhuvat eri tavalla. 

Johonkin Suomen-kulmaan on ehkä muutettu hieman kauempaakin kuin naapurimurteen alueelta. Kuten nykymaailmassakin, lapset eivät tee mitään eroa ulkonäön perusteella.

Puhetapa on kuitenkin ollut 70-luuvn puolivälissä hieman erilainen kuin nykyisin. 

'

Aika usein tekstissä toistuu sana, jonka on toivottu jäävän menneisyyteemme. Muumaalaiset ovat olleet adoptoituja, kuten tämä Etelä-Afrikasta tullut Pietari-poika, joka "ei varmasti ole vastenmielinen". 

Vaikka toisaalta kulttuurikasvatustakin näissä kirjoissa on: molemmissa kirjoissa käydään runoilemassa Kiinassa. 

Ja YK ja Unicef saavat kirjoissa tilaa juuri sen verran, että suomalaiselle lapselle käy selväksi, mikä niiden tarkoitus ja merkitys on: Unicef pitää lapset onnellisena niissä maissa, joissa ilman järjestöjä ei olisi leluja, joilla leikkiä. Jotenkin tuntuu, että tämä asenne on opittu hyvin: kaikki on hyvin niin kauan, kun voimme lahjoittaa joulukonsertissa hyvään tarkoitukseen 20 euroa, ja sitten maailmassa kaikki ovat onnellisia ja voimme jatkaa elämäämme tyytyväisenä eteenpäin. 

Katsoin pari päivää sitten myös dokumentin Tarja Halosesta, joka mainitsi jossain välissä, miten maailman epätasa-arvo ja rikkaan ja köyhän maailman välinen kuilu on kestämätön ja se pitää kuroa umpeen. Tähän asiaan on selvästi kaksi erilaista näkökulmaa. YK ja Unicef varmasti tekevät kovasti työtä, mutta samalla niiden työ ylläpitää asennettamme.

(Tämä ei lukenut kirjoissa.)

***

Luulisi, että jossain määrin tämäkin asia olisi omaksuttu jo noin 40 vuodessa, mutta luulen, että tällainen "kaikki ihmiset ovat erilaisia, mutta samanarvoisia" -slogan voisi kuulua tämänkinpäivän koulukirjoihin tai muihin projekteihin. 

Oli hieman yllättävää lukea ja todeta, minkälainen maailma koulukirjojen sivuilta työntyi esiin. Järkyttävää myös oli ajatella, että vaikka maailma on kovasti muuttunut vuosikymmenien aikana, ajatukset ja asenteet eivät ehkä niinkään nopeasti seuraa aikaansa. 

En osaa vielä sanoa, ovatko kakkos- ja kolmosluokan lukukirjat minkälaisia, ekaluokkalaiseni kirjassa mennään turvallisesti eläinhahmojen linjalla, ja todennäköisesti kirjat näyttävät 40 vuoden päästä jälkeenjääneiltä. 

Tämä postaus ei oikeastaan liity mihinkään ja liittyy kuitenkin, mutta kiitän vain tässä vaiheessa Leena Lumia, joka on ollut rohkea. 

Ps. Papukaijan merkki sille, joka tunnistaa tuon jäätävän juna-aseman kallion sijainnin.