Banana Yoshimoto: N.P.

Banana Yoshimoton N.P. (1996, Otava) -teoksen piti jatkaa sarjaani uudelleen luetut kirjat, joista olen pitänyt jossain vaiheessa elämääni -teemaani. Lukiessani kirjaa minulle tuli kuitenkin sellainen olo, että en ole ehkä koskaan lukenutkaan tätä kirjaa. En tiedä, voiko lukemansa kirjan niin täysin unohtaa, ettei muista siitä mitään? Yoshimoton Kitchen-teoksen olen lukenut, siitä on todisteena merkinnät ja muistiinpanot. Luulen, että N.P. on jäänyt ehkä kuitenkin lukematta, joten liitän tämän kirjan Mount Everest -vuorikiipeily-haasteeseeni, koska tämä kirja on odottanut kirjahyllyssäni lukijaansa. 

Banana Yoshimoto on taiteilijanimi, joka kätkee taakseen kirjailijan nimeltä Mahoko Yoshimoto (s. 1964). Yoshimoto kasvoi Tokiossa kirjailijaperheessä ja opiskeli yliopistossa kirjallisuutta. Yoshimoton kirjoista Kitchen ja N.P. on suomennettu; kirjoja on paljon enemmänkin, mutta niitä ei löydy suomeksi. Yoshimoto ei liene kovin tunnettu kirjailija Suomessa ja lukiessani teosta N.P. en ihmettele ollenkaan asiaa. Kirjaan on vaikea päästä sisälle ja ymmärtää sen maailmaa. 

N.P. nimi tulee kirjasta, joka on 97 novellin kokoelma ja jonka 98. novellia tässä teoksessa pyritään kääntämään. Novellia kuitenkin tuntuu ympäröivän kirous: kaikki, jotka ovat yrittäneet kääntää novellia japaniksi, alkavat hautoa itsemurhaa, ja toteuttavatkin aikomukset. Wikipediassa Yoshimoton kirjailijaidoliksi mainitaan mm. Stephen King, ja tästä teoksesta tuleekin mieleen, että kyseessä on kauhukirja. Mutta ehkä ei sittenkään, koska kirjassa selvitään ilman yliluonnollisia käänteitä. Teoksesta itse asiassa kääriytyy esiin rakkaustarina: miehen ja naisen ympärillä tosin tapahtuu kaikenlaista muutakin, kuten isän ja tyttären sekä siskon ja veljen välinen rakkaussuhde, perheiden hajoamisia, entisiä tyttöystäviä, kännisiä seikkailuja ja kaikkea, mitä nyt kuvitella saattaa. Ja vähän sellaistakin, mitä ei kuvitella edes uskaltaisi, tai haluaisi. 

Kirjaan on vaikea päästä sisään, koska lukijana en oikein ymmärtänyt, että mikä tämä kirja oikein haluaa olla. Japanilaista kirjallisuutta lukiessani törmään usein tähän samaan pulmaan: en ymmärrä, miten kirjaa pitää lukea. 

Teoksen päähenkilönä on Kanoo, joka ikävöi poikaystäväänsä, Shoojia. Shooji yritti kääntää novellia, mutta joutui kirouksen uhriksi. Kanoo tapaa siskon ja veljen, Sakin ja Otohikon, sekä Suin, edellisten puolisiskon, jotka hekin liittyvät novelliin ja sen kääntämiseen. Japaniin tuleva kesä kuluu tutustuessa näihin henkilöihin ja selvittäessä novellin mysteeriä. Samalla kirjan sivuilla versoo rakkaus, joka valtaa Kanoonin mielen lopultakin. 

Kirja on kuin kaaos, joka rikkoo järkeä ja järjestystä vastaan. Siinä tapahtuu kauheuksia, mutta myös nuoren aikuisen versovaa kaunista rakkautta. Ehkä japanilainen järjestys tarvitsee tekstin, joka särkee järjestyksen: 

Japanissa vallitsee niin täsmällinen järjestys, hyvä ja paha on standardisoitu, kaikki ovat niin huolissaan siitä mitä toiset ajattelevat, ja jos ruuhkajunassa joku hullu tuleekin kourimaan, on siellä sitten taas joku niin hirveän sydämellinen ystävällinen mummo että alka aivan itkettää. 

Jälkifiilikset kirjasta: sekava olo, koska en tiennyt, miten kirjaa olisi pitänyt lukea. Onko se kauhua, jännitystä, romantiikkaa, huumoria - vai ehkä kaikkea näitä yhdessä? Sekava olo jäi myös siitä, että en osaa oikein tehdä lopullista ajatusta siitä, mitä kirja halusi sanoa, ja minulle jäi jälkimakuna olo, että jonkun pitäisi selittää, mitä nämä kaikki itsemurhat symboloivat? Entä sukurutsat? Jos kaikki tämä ällötys-kerros olisi ollut poissa, olisi kirja ollut normaalinoloinen kuvaus nuoren naisen kasvusta rakkauteen ja aikuisuuteen, ja karun menneisyyden hyväksyminen. 

Banana Yoshimoto: N.P. 
1996, Otava
alkuteos N.P. 1990
suomentanut Kai Nieminen
203 sivua