Ranya ElRamly: Auringon asema

Muutama päivä sitten kerroin, että aion lukea tänä vuonna kirjoja jonkun teeman mukaan. Ensimmäinen teemani on minulle merkittävien kirjojen uudelleen lukeminen, ja merkittäviä kirjoja, joita olen itselleni kerännyt kirjahyllyyni listasin aiemmassa postauksessani. 

Luin ensimmäisenä ElRamlyn Auringon asema (2002, Otava) -teoksen, jonka kohdalla voisin sanoa, että luin sen jälleen kerran, ei niinkään, että luin sen uudelleen. Auringon asema on ollut kauan minulle sellainen kirja, jonka lukemisesta nautin kerta kaikkiaan. Sen kieli on runollinen, kerrontatapa on upea, ja tarina on koskettava. 

Olen aiemmin lukenut tätä kirjaa tarinana kahden erilaisen ja eri kulttuureista tulevan ihmisen tarinana: egyptiläisen tuliluonteisen miehen ja suomalaisen vesi-naisen kohtaamisena. Koska appelsiininkuoriminen kahdella eri tavalla on jäänyt vahvasti mieleeni, aloin tällä lukukerralla tarkkailla minäkertojan äiti-suhdetta ja kuvaa äidistään. Äiti-suhteen myötä välttämättömästi nousi esiin myös suhde isään, sillä minäkertojan suurin kokemus oli, että hän ei voi olla yhtä aikaa sekä äidin että isän rakkaudenkohde, tai rakastaa isää ja äitiä yhtä aikaa ja samalla tavalla: appelsiinia ei voi kuoria kuin jommallakummalla tavalla. 

Kirjan kerronnasta vielä: minusta tässä kirjassa on upea tapa pyörittää tarinaa eteenpäin: melkein jokaisessa luvussa palataan äidin ja isän kohtaamiseen junassa matkalla Luxorista Assuaniin. 

Kirja on paitsi kahden ihmisen kohtaaminen, myös muistokirjoitus äidille ja perheelle, joista jälkimmäinen kuoli ensin ja ensimmäinen sitten. Teoksessa luodaan kuvaa äidistä, joka on kaiken yläpuolella, oli kyse sitten ulkonäöstä tai elämästä. 

Minun äitini oli satakahdeksankymmentä senttimetriä pitkä ja hän painoi vuonna 1972 neljäkymmentäviisi kiloa. 

Minun äitini oli maailman kaunein nainen, tämä on totuus. Hän oli yliluonnollisen kaunis, jumalaisen kaunis, taivaallinen. Äiti heräsi joka aamu viideltä ja meni uimaan ennen työpäivää. Ja hän söi vain vähän sillä hän inhosi ruokaa. 

- ja minun äitini makasi takapenkillä hirveissä kivuissa, mutta hän ei valittanut, minun äitini kärsi hiljaa. Ja kun ajattelen muiden naisten kipua, omaanikin, huomaan että minun äitini kipu oli hienompaa, mikä on oikeastaan aika outoa, miten kipu voi olla hienompaa tai vähemmän hienoa, mutta niin se on, että minun äitini teki kaiken hienommin kuin kukaan muu - - 

Minun äitini, häntä rakastivat kaikki. 

Minäkertojan suhde äitiin on vaikea, sillä hän kokee olevansa niin kuin isä: hänen kätensä ovat isän, hänen tuliluonteensa on kuin isän. Välillä hänen on vaikea ymmärtää äitiään, melkein yhtä vaikea kuin hänen isänsä oli ymmärtää vaimoaan. Äiti näyttäytyy yliluonnollisena, kuten myös minäkertojan isälle: kun mies tapasi naisen, hän oli varma, että näki enkelin. 

ElRamlyn teoksessa kerronta palaa ja toistaa aina vähän itseään. Samat alut jatkuvat kuitenkin eri tavalla. Luvuissa seurataan junamatkaa, matkan seuraukset kerrotaan eri kohdista ja eri tunnelmissa. Myös äitiä kuvataan välillä samoin, jatko on kuitenkin erilainen: nämä lainaukset ovat lukujen 7 ja 13 aluista: 

Minun äidilläni oli suuret vaaleansiniset silmät. Myöhemmin niihin tuli harmaata, ja se oli sadepilvi, joka ei ehtinyt koskaan ajoissa väistyä. Silloin kun hän tapasi isäni, hänen silmänsä kuitenkin kylpivät auringossa, ne etsivät auringon valoa loistaakseen. 

Minun äidilläni oli suuret vaaleansiniset silmät. Niihin katsoessaan isäni ei ymmärtänyt, että Suomessa aurinko paistaa talvisin matalalta ja lämmittää vain harvoin.

Äiti muuttuu minäkertojan muistoissa: alun iloinen, nauravainen ja kaikille ihana äiti muuttuu hiljaiseksi, jonka silmät katsovat, mutta eivät näe. Kirjassa kuvataan kuvakielisesti myös eri kulttuureista tulevan miehen ja naisen suhdetta, miten mies Egyptissä, kotimaassaan aloittaa huutamisen ja huutaa kaikille: kotona, siskolle, autokuskeille, kaupoissa. Samaan aikaan nainen alkaa kärsiä, miehestä mutta myös kuumuudesta, erilaisista olosuhteista ja ympäristöstä. 

Mutta kuumuutta minun äitini ei ymmärtänyt. Kuumuutta, joka on, vaikka aurinko ei ole missään. Egyptiläistä kuumuutta, intialaista kuumuutta, libyalaista kuumuutta. Kuumuutta. Hän ei ymmärtänyt, että kuumuutta vastaan ei saa taistella, siitä se juuri saa voimansa. Hän ei ymmärtänyt, että pitää olla vain hiljaa ja paikallaan, pitää puhua puolella teholla ja ajatella puolella teholla. Pitää odottaa illan ensimmäistä tuulenvirettä ja mennä silloin parvekkeelle, nojata viilenneeseen kaiteeseen, muttei liikaa, sillä vesijohtovesi on voinut valua rakenteisiin ja kaide voi irrota milloin vain.

Lopulta äidistä on jäljellä vain varjo: Se mies, joka on piirtänyt naisen rajat ja nähnyt tämän rakkaudella, on kadonnut. Se, mitä on tapahtunut, kerrotaan tekstissä runollisesti, mikä tekee kirjasta kauniin, mutta niin kovin surullisen, surullisenkauniin. Äiti ei pitänyt elämässään meteliä itsestään, eikä ajatuksistaan, ja jäi tyttärelleen vieraaksi lopultakin. 

Minun äitini ei koskaan valittanut, hän ei kertonut meille mitään niistä illoista ja niistä öistä, joiden aikana hän odotti ja odotti, niistä aamuista joina hän nosti laskut lattialta, vain laskut, ei muuta enää, me emme tienneet sitäkään, että aluksi kun puristaa kädet nyrkkiin, posket muuttuvat punaisiksi ja rystyset valkoisiksi, mutta vuosien jälkeen niin ei enää käy, sillä veri on lakannut olemasta punaista ja käsien voima on kadonnut. 

**********

Ranya ElRamlyn teos on ollut kauan yksi suosikkikirjoistani ja jaksan lukea sen varmaan vielä uudelleen jonain päivänä. Olen lukenut teosta tarinana kahdesta eri kulttuurista tulleen ihmisen kohtaamisena. Nyt luin sitä äidin tarinana. Kirjaa voisi lukea myös nuoren naisen identiteetin rakentamisena: mikä itsessä on äidistä ja mikä isästä periytynyt. Sitä voi lukea myös ystävyystarinana, sillä minäkertojalla on vierellä koko tarinan ajan mies, joka on hänelle kuin veli. Ja aivan erityisesti kirjaa voisi tarkastella sen kerronnan ja tekstin tasolla. Ihastun aina vain uudelleen tekstin kauneuteen ja tekstin tapaan kiertyä takaisin samaan paikkaan ja avautua aina uudelleen. Auringon asema kesti tämänkin uudelleen luvun, ja säilyy yhtenä parhaana kirjana, jonka olen lukenut.  

Ranya ElRamly: Auringon asema

2002, Otava

190 sivua