Tarquin Hall: Vish Puri & Kadonneen palvelijattaren tapaus

Huomasin Tarquin Hallin olemassaolon syksyllä, ja heti samaan hengenvetoon huomasin ilokseni, että Hallin Vish Puri -etsiväkirjoja onkin tulossa myös suomeksi, joten tutustumiseni Tarquin Hallin maailmaan sujui suomeksi. 

Vish Puri on delhiläinen etsivä, Intian yksityisetsivä numero 1, mistä todisteena on mm. kansikuvajuttu Intian valtalehdessä. Vish Purin luoja Tarquin Hall on brittiläinen kirjailija ja toimittaja, joka on syntynyt vuonna 1969. Hall on asunut ympäri maailmaa, mm. Intiassa, Pakistanissa, Keniassa ja matkustanut myös ympäri maailmaa. Hän on kirjoittanut journalistina tuhansia juttuja brittiläisiin lehtiin ja ennen Vish Puri -kirjoja kirjoittanut neljä romaania, joita on kehuttu brittiläisessä maailmassa. Nykyisin Hall elää Delhissä intialaisen toimittajavaimonsa kanssa. Delhi on se kaupunki, jossa myös Vish Puri seikkailee. 

Sellainen lukija, joka on tykännyt Madame Ramotswen tutkimuksista Botswanassa, ihastuu aivan varmasti myös Vish Purin -tutkimuksiin. Yhteistä Hallille ja Mma Ramotswen kirjailijalle Alexander McCall Smithille on se, että he ovat asuneet yksityisetsivänsä maassa, mutta myös Iso-Britanniassa. Tavallaan näissä kirjoissa on pehmeä lasku toisenlaiseen maailmaan: näkökulma on meikäläinen, mutta toisesta maasta kirjoitetaan pehmeän kauniisti, mutta ei mitenkään ihannoivasti, ts. maan ongelmat näkyvät sivuilla osittain. 

Vish Puri on siis teoksen päähenkilö, yksityisetsivä maassa, jossa poliisiin ei voi luottaa, joten hänellä riittää työtä. Puri on hieman pyöreä mies, joka tykkää herkutella ja jonka äiti ja vaimo vahtivat tämän syömisiään. Purin äiti kutsuukin poikaansa Pullukaksi, koska Purin paino ei ota laskeakseen: hän kun käy salaa syömässä omia herkkujaan ja yksityisetsivälle ominaisella tarkkuudella pyyhkii todisteet herkutteluistaan leuastaan ja vaatteistaan. 

Vish Purilla on paljon apulaisia, jotka ovat myös tärkeässä osassa kirjan tapahtumissa. Intialainen yhteiskunta ja sen kerroksellisuus näkyvät kirjassa myös siinä, että kirjassa liikutaan vähintään keskiluokkaisissa perheissä, ja jokaisessa talossa asuu perheenjäsenten lisäksi joukko palvelijoita: autonkuljettaja tai kaksi, kokki, siivooja-pyykkäri, kantaja, turvamies, tiskaaja, lakaisija, puutarhuri, silittäjä jne. Palvelijoiden elämässä ei näytä olevan sen kummallisempaa ongelmaa, paitsi että yksi palvelijatar katoaa. Ongemaksi katoaminen tulee, koska talon isäntää, Ajay Kasliwalia uhkaa tuomio, koska häntä syytetään palvelijattarensa, Maryn, surmaamisesta. Kasliwal on suoraselkäinen lakimies, mikä on harvinaista ja siksi muut, korruptoituneet lakimiehet, haluavat saada Kasliwalin raivatuksi Intian oikeusjärjestelmästä pois. 

Tästä tapauksesta tulee kirjan nimi, vaikka Vish Purilla on pari muutakin tapausta kirjan aikana selvitettävänä. Toiset jutut liittyvät avioliittoihin: tulevan puolison tausta halutaan selvittää kokonaan, ennen kuin häät alkavat. Taustoista löytyy yhtä jos toista, mutta Puri selvittää tapaukset inhimillisesti: jotkut ongelmat eivät ole niin haitallisia kuin toiset. 

Mary on siis kadonnut, ja häntä onkin tosi vaikea löytää, sillä hänet on palkattu suoraan kadulta. Kukaan ei tiedä, mistä hän on kotoisin tai edes sitä, mikä hänen sukunimensä on. Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu ongelmalähtöisesti, vaan erittäin keskiluokkaisesta näkökulmasta. Ongelma ei sinällään ole se, että palvelijoilla ei ole oikein minkäänlaista turvaa, vaan se, että hra Kasliwalia uhkaa syyte, jos Mary ei löydy. No, kirjan lopussa kerrotaan, miten tyttöjä ja nuoria naisia löytyy Delhin kaduilta surmattuina joka päivä ja kirjoitetaan, miten vaikeaa on, kun tytöt tulevat maalta kaupunkiin, eikä heidän omaisistaan ole mitään tietoa. Toisaalta, tällainen taustaton tyttö on varmaan helppo ottaa töihin, kun vastuuta ei isännälle ole mihinkään suuntaan. Siis tällaista moralisointia ja saarnaa kirjassa ei ole, sen voi huoletta lukea kevyestikin. 

Tai no, on kirjan välissä välillä jotain pientä: 

Häntä suretti ajatella, että vielä tämän päivän Intiassa, kuusikymmentä vuotta sen jälkeen, kun maa oli saanut itsenäisyyden, miehen ja hänen perheensä tulevaisuus riippui summasta, joka oli kutakuinkin ravintolalaskun luokkaa. Häntä halutti ottaa lompakko esiin ja ojentaa tarvittavat rahat maanviljelijöille. Mutta hän tiesi ettei se auttaisi: rahat katoaisivat byrokratian syövereihin. Tarvittiin koko järjestelmän muutosta. Ehkäpä hän voisi edesauttaa sitä puolustamalla Ajay Kasliwalia. 

Ehkä kirjassa ollaan oikeassa: kannattaa tehdä työtä suurien linjojen suhteen. Kasliwal, samoin kuin Puri toimivat korrputionvastaisesti: he eivät ota lahjuksia, koska haluavat puhdistaa Intian korruptiosta. Kirjan välissä kauhistellaan myös vesien (jokien) muuttumista viemäreiksi ja rakennusten nopeaa rapistumista: rakennukset on suunniteltu ja rakennettu korruptoitunein käsin, eikä niitä ole tehty kestämään - ja näistä tapahtumien väleistä esiin tulevista ongelmista tulee mieleeni Aamir Khanin houstaama Satyamev Jayate. Jotenkin minua häiritsee silti, sekä kirjassa että tv-ohjelmassa se, että se mikä (minun mielestäni) on Intian suurin ongelma: ihmisten eriarvoisuus on jotenkin kuin luonnollinen asia, edelleen. Vish Puri törmää etsiessään Marya kaivostyöläisiin, jotka ovat niitä oikeita köyhiä, eivätkä ole hyötyneet Intian talouskasvusta. 

Puri kirjoitti muodon vuoksi joitakin yksityskohtia muistiin ja antoi perheen isälle tuhat rupiaa ennen kuin lähti tapaamaan seuraavaa perhettä. Hän yritti myös vakuuttaa, että kaivon vesi oli vaarallista eikä sitä pitäisi käyttää. Mutta mies kohautti hartioitaan osaansa alistuneena.

Tai ehkä eriarvoisuus on liian iso asia haukattavaksi kerralla, ja kirjassa aivan oikein pureskellaan vain niitä asioita, joita voidaan. 

Kirjassa eletään siis Delhissä ja paitsi Bollywoodin filmitähdet ja intialaiset saippikset, kuten Kahani Ghar Ghar Ki mainitaan, kuvataan kirjassa myös ympäristöä. Ympäristön ja intialaisen (keskiluokan) elämä tuleekin kirjojen sivuilla esiin mukavasti ja hauskasti. 

Suutarit kyyhöttivät haalistuneiden ja pölyisten katosten alla ompelemassa paljetteja ja kultalankaa kippuravarpaisiin nahkatossuihin. Maustekauppiaita ympäröi isot keot lal mirchiä, haldia ja rouhittua jeeraa, ja heidän mausteidensa värit olivat puhtaat ja kirkkaat kuin tuoreet vesivärimaalaukset. Makeisten myyjät tekivät tulen mustuneiden wokkipannujensa alle ja valmistivat tahmeita jalebeja. Lassi-kaupustelijat pilkkoivat suuria, kamelivaunuilla paikalle tuotuja jääkuutioita. 

Lisää Vish Purin maailmaan löytyy täältä: Vish Purin kotisivut ja Hallin muista kirjoista hänen sivuiltaan: Tarquin Hall -blogi.

Ja jos kaikki sanat eivät kirjan sivuilta eivät selviä, lopussa on reilun kymmenen sivun sanasto. 

Kirjaa oli tosi miellyttävä lukea, Intia-kuvaus sai hajut ja äänet eläviksi, Intian kerroksellisuus tuli esiin ja yksityisetsivän järjenjuoksu oli kiitettävää. Kirja oli kirjoitettu siten, että lukijana selvitin annettujen vihjeiden perusteella sopivasti jutut juuri vähän ennen kuin kirjassa saatiin ne selvitetyksi. Ja tosiaan tämä oli kovin samanlainen kuin Mma Ramotswe - jos tykkää siitä, niin varmasti myös tästä! 

Itseäni ehkä vähän pääsi kiukuttamaan tätä lukiessani, että niin moni asia jotenkin jäi maton alle. Vish Puri totesi vain, että ohops, enpä tälle asialle mitään voi. Hänen vanha ystävänsä, joka oli mukana korruption ja politiikan kiemuroissa, oli edelleen hänen kanssaan tekemisissä, ja Puri mietiskeli, että en tykkää yhtään, mutta pakko kuitenkin kaveerata. Kiukustumiseeni ehkä vaikutti se, että luin samaan aikaan Kehitys-lehteä, ja sen positiivisiakin tarinoita kehittyvistä maista. Intia tosin ei ole mennyt ihan oikeaan suuntaan. Lisäksi kirjaa lukiessa tuli mieleen Delhin viimeisimmät uutiset. Vaikkakin uskon, että aina kun joku asia tulee yhteiskunnassa esiin tarpeeksi voimakkaasti, se alkaa muuttua, kuten uutisten aiheena oleva naisten asema. Ehkä. 

Ehkä joskus myös eriarvoisuus nousee jutuksi. 

No, kirja itsessään oli miellyttävä, eikä vaellellut näin syvissä vesissä. Suosittelen kaikille, jotka haluavat kevyen kosketuksen Intiaan. Miksei toisaalta tällainen kevyehkö dekkari alkaisi mietityttää toistakin lukijaa. 

Tarquin Hallilla on tosiaan Vish Puria tullut jo kaksi muutakin teosta, ja oliko neljäs tulossa tänä vuonna. Lisäksi Hall on kirjoittanut pari muuta romaania, joihin alan jossain vaiheessa tutustua. Jännittää toki sekin, että aletaanko jossain vaiheessa suomentaa muitakin Intia-aiheisia kirjoja? 

Tarquin Hall: Vish Puri & Kadonneen palvelijattaren tapaus

2012, Gummerus

alkuteos: The Case of the Missing Servant 2009

suomentanut Tero Valkonen

346 sivua

Kirjan ovat lukeneet myös Kirsi kirjanurkassaan ja hän löysi kirjasta Intia-kritiikkiä ehkä enemmän kuin itse, mutta myös viihdyttävyyden. 

Amma lukuhetkessään ei ollut vielä täysin vakuuttunut ja pohti kirjan verkkaisuutta ja suurta määrä hindi-sanoja.