Sami Rajakylä: Pätkärunoilija

Kevään 2013 kirjoista Sami Rajakylän Pätkärunoilija kiinnosti minua, koska minulla on eräänlainen suhde Itä-Helsinkiin. Suhdetta on kestänyt aina vuodesta 2004 asti, jolloin asuin Siilitiellä. Myöhemmin kohtalo on heitellyt minua erinäisin syin Mellunmäkeen, Kontulaan ja viimeisimmäksi Myllypuroon. Siksi vahvasti itäiseen Helsinkiin kiinnittyvä kirjailija ja kirja kiinnosti - kirjan etuliepeessä kirjailijan kerrotaan työskentelevän itäisen kaupungin marketissa asiakaspalvelijana. 

Teoksen päähenkilö Keijo on töissä Kelassa, mutta voisi olla kirjailijan tapaan asiakaspalvelutyössä myös kaupassa. Kirjan tapahtumat ovat paljolti ihmisten, asiakkaiden, kohtaamisia. Monet ihmisistä hämmästyttävät Keijoa.

Erityisesti hullut askarruttivat Keijoa. Hulluja oli niin paljon. Mitä heille oli tapahtunut sen jälkeen, kun oli lähdetty yhtä jalkaa yläasteen pihalta? Missä vaiheessa he olivat seonneet, antaneet periksi, unohtaneet olevansa naisia ja miehiä? Ihmisiä?

He haisivat, heidän tukassaan asui kärpäsiä ja iho kihelmöi syöpäläisiä. He eivät peseytyneet päivittäin, eivät ehkä edes kerran viikossa. 

Rajakylän teos on tavallaan yhteiskunnallinen romaani, sillä kirjassa ei päästä pakoon yhteiskunnan alakerrostumia: Kelan asiakkaat ovat niitä, jotka eivät leveile uudella audilla. Pätkärunoilija on myös työläisromaani: Keijo on toimistotyöläinen, duunari, joka käsien sijaan likaa mielensä asiakkaiden jutuilla. Keijon isä mainostaa pojalleen avoimia työpaikkoja kaupan alalta, mutta Keijo haluaa tehdä työtään huonolla palkalla, sillä Keijolla on työnsä ohella unelma: hän haluaa kirjailjaksi, runolijaksi. 

Keijo lähettää nimimerkillään runoja nettiin arvioitavaksi ja kommentoitavaksi. Runoilija tietenkin elättää mielikuvitustaan kaljalla, röökillä ja huonolla elämällä. Tulee kuitenkin hetkiä, jolloin Keijon on katsottava elämäänsä ja itseään peilistä. Liikakiloinen huono runoilija tarvitsee huoltoa. Eniten Keijoa motivoi se ajatus, että jos hän pitäisi itsestään huolta kunnolla, vatsalihakset toisivat hänelle naisen, sillä vaikka Keijoa hämmästyttää moni asia elämässä, eniten häntä ihmetyttää se, että miksi hän ei löydä mukavaa naista, ja miksi ne, jotka löytävät mukavan naisen rinnalleen kulkemaan, eivät ymmärrä mitä heillä on. 

Kirja on välillä tosi hersyvä: välillä Keijo ahdistuu maaiman epätasa-arvosta, jonka valtaan hän joutuu norjalaisten Breivikin urhiksi joutuneiden uhrien muistoksi vietetyn hiljaisen hetken aikana; välillä Keijo ahdistuu sen takia, ettei toiveista huolimatta tapaa kirjamessuilla Taina Latvalaa, jota pitää Riikka Pulkkista parempana kirjailijana, ja ehkä vielä tärkeämpää: paremmannäköisenä naisena. 

Suurimmaksi osaksi Rajakylän teos on miehisen maailman kuvausta. Siinä on yhteiskunnallinen sävy, mutta kuitenkin bukowskilaista miehisyyttä mukana viihdyttämässä oletettua ryyppäämisistä ja naisseikkailuista kiinnostunutta lukijaa. 

Rajakylän romaani voisi sopia sellaisen lukijan hyppysiin, joissa ei tavallisesti kirja viihdy. Akateemista maailmaa ei näy kirjan kansien sisällä, niin kuin niin monessa nykykotimaisessa kirjassa aika usein näkyy. Tämä kirja liikkuu enemmänkin ns. tavallisten tyyppien maailmassa, johon on helppo päästä mukaan. 

Itse pidin kirjasta, varsinkin sen alun kätkäläismäisestä tai nuoren, tulevan mielensäpahoittajan, filosofoinnista. Kirjan loppua kohden ideat tuntuivat kirjassa vähenevän, ja pääosan sai esimerkiksi pitkä kuvaus, mitä kirjamessuilla tapahtui. 

Olisikohan tämä kirja ja tämä viikko henkilökohtaisten jäähyväisteni aika Itä-Helsingille? Ainakin huomenna pääsen vielä kiertämään leipäjonoa Myllypuron maisemissa, joten sieltä harmaa kuva ilahduttamaan kesän alkuun virittäytynyttä ihmistä. Suosittelen kirjaa sellaiselle lukijalle, joka haluaa ottaa selvää, mitä tapahtuu kun mielensäpahoittaja elää bukowskilaista nuoruuttaan. 

Sami Rajakylä: Pätkärunoilija

2013, Johnny Kniga

186 sivua