Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua

Hän rakastaa minua. Hän rakastaa minua, koska hän käy luonani aina kun ehtii, koska minä olen hänen turvapaikkansa, koska hän on valmis valehtelemaan vaimolleen, järjestämään meille hetkiä, vaikka se on hankalaa, koska hänellä on luonani oma hammasharja ja kahvikuppi, koska hän tietää, että tekisin mitä vain hänen hyväkseen, koska luemme ennen nukkumaanmenoa samaa kirjaa, ja vaikka teemme sen eri paikoissa, se tuo meidät lähelle toisiamme. 

Virpi Pöyhösen teoksesta Hän rakastaa minua (2013, WSOY) kiinnostuin jo kevään kirjakatalogeja selaillessani, ja kiinnostus syveni WSOY:n ensi-illassa. Odotin kirjalta japanilaisuutta, maailmalla liitelyä ja jännitteitä kahden naisen välillä, joista toinen kadottaa laukkunsa, ja toinen löytää sen. 

En tiedä, oliko liian vähän aikaa Annamari Marttisen kirjan Mitä ilman ei voi olla lukemisesta, mutta kun Pöyhösen kirjassa teemana oli pettäminen parisuhteessa, niin kirjan lukeminen tuntui saman teoksen toistolta. Pöyhösellä kirjan kantava teema on siis toinen nainen. Kaksi naista kokevat toisena olemista: Kiira vaihto-oppilaana ollessaan Wyomingissä ja Krista, Kiiraa vanhempi nainen, Turussa. Naisten elämät kietoutuvat toisiinsa Kristan laukun myötä. Kiira on omituisessa suhteessa Jonin kanssa, heidän yhteinen ystävänsä Sheena kietoutuu suhteeseen myöskin. Krista taas odottaa varastettuja paloja, ja odottaa, että Harri jättää vaimonsa ja muuttaa hammasharjansa perässä hänen luokseen. 

Japanissakin kirjassa käydään. Tämä on erikoinen kirja siinä mielessä, että Japania ei kuitenkaan kuvata kirjassa ollenkaan, vaan Krista odottaa japanilaisessa hotellihuoneessa Harria, joka katoaa matkalla omille retkilleen geishojen perään. 

Kirjan kieli on välillä sivulauseita toisensa perään, välillä lyhyitä virkkeitä ja välillä tekstissä on paljon sulkeissa olevia asioita. Ehkä kielen, ja myöskin ympäristön kuvailemattomuuden takia en oikein päässyt kirjaan sisään ollenkaan. Kristan ja Kiiran kohtaaminen oli rakennettu kirjaan taitavasti, mutta jostain syystä se ei tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta, vaan ohitin asian olankohautuksella. 

Tässä kirjassa minua häiritsi sama kuin Annamari Marttisenkin pettämiskirjassa: miksi nämä kakkosnaiset menettävät kaiken toimintakykynsä, kun odottavat, että pettäjämies muistaa taas heidän olemisensa? Kun Harri katoaa Japanissa, niin Krista ei halua nähdä kaupunkia, vaan murehtii. Ja Krista odottaa koko ajan, että Harri rakastuisi häneen, ja jättäisi vaimonsa. Ehkä kaiken kaikkiaan syynä siihen, etten innostunut kirjasta, oli Marttisen kirjan lukemisen läheisyys. Aiheesta ei Pöyhönenkään saanut irti mitään uutta. 

Kasvot harmaat kuin loppusyksy, elottomat hiukset, silmien alla mustat pussit. Hän rakastaa minua, koska niin vain kuuluu olla ja vaikka hänen on vaikea löytää hetkiä, hän silti kaipaa minua. Ja minä rakastan häntä, en vaadi mitään, kun rakastaa ei saa vaatia. Täytyy odottaa, antaa hänelle aikaa päästä hankalan hetken yli, ymmärtää että minä olen parasta, mitä hänelle on tapahtunut. Että me olemme parasta, mitä voi tapahtua. Ja vielä on hetkiä, Harri järjestää aikaa, vielä hänellä on luonani hammasharja ja kahvikuppi. 

Minut kirja sai lähinnä surulliseksi, mutta muut lukijat ovat löytäneet kaikkea kivaa esikoisromaanin kirjoittajan teoksesta: 

Salla on päässyt kirjaan sisälle, 

TS:ssä kirjoittava Kaisa Kurikka myöskin on nähnyt kirjassa tarkkuutta ja koskettavuutta,

Annika K. ei voinut olla pitämättä Kristasta, 

Anu  näki yllättävyyttä ja runollisuutta kirjassa.

Kirja varmaan oli mukava ja kiva, mutta vain aivan vääränlainen minulle, jonka mielestä jos Japanissa käydään, sitä pitää myös ihmetellä ja kuvailla ja kirjoissa on parasta yllätyksellisyys. 

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua

2013, WSOY

190 sivua. 

Kirja menee maakunta-haasteeseen kohtaan Turku ja Varsinais-Suomi ja Pöyhösestä saan vielä yhden uuden kirjailijan haasteeseen Koen 13 kotimaista kirjailijaa.