MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

torstai 11. lokakuuta 2012

Musta, kaunis ja kaupan - Italia 2/3


(Kuva: Into-kustannus)

Laura Maragnanin & Isoke Aikpitanyin Musta, kaunis ja kaupan - Euroopan uudet orjat (2012, Into) osui silmiini kesällä Tea with Anna Karenina -blogista ja melkein samana päivänä näin kirjan divarissa. Olen teoksen lukemista hautonut jonkusen aikaa, ja nyt osuvasti Tyttöjen päivän kunniaksi sain luettua kirjan loppuun. Edellä mainitussa Nooran blogissa kirja innoitti keskustelemaan prostituution laillistamisesta. Itse en osaa kuvitella, että lain muuttaminen vaikuttaisi parantavasti maailmaan kauniiden ja köyhien naisten tilanteeseen, sillä jotenkin minun on vaikea uskoa, että joku nainen vapaaehtoisesti haluaisi lähteä seksityöläiseksi. En myöskään usko, että laillistaminen onnistuu, koska sen myötä Eurooppaan varmasti virtaisi kolmannen maan kansalaisia suuret määrät lisää, ja näkemykseni mukaan Eurooppa ei halua uusia köyhiä maanosaansa.

Kesällä Hesarin (mies)kriitikko kirjoitti kirjasta, että kirjassa on "sieviä pikkudraamoja ja yllätyksiä, joita ei takuulla löydy prostituoidun elämästä". En tiedä, onko kirjoittaja varsinaisesti lukenut kirjan, vai tarkoittaako hän pikkudraamoilla niitä pahoinpitelyjä, raiskauksia tai tappoja, joita kaduilla kirjan mukaan tapahtuu. Kirjan kertoman mukaan juuri niitä elämä kadulla on täynnnä. Minun on jotenkin vaikea olla samaa mieltä, että tämä kirja olisi pitänyt jättää kirjoittamatta. Onko aihe ehkä kiusaannuttava, vai miksi seksityöläinen ei saisi kirjoittaa elämästään, omastaan tai muiden? Kirja antaa äänen niille, joista muut puhuvat seminaareissa, ja joiden moni haluaa pysyvän hiljaa, sillä kuten Aikpitanyi kirjoittaa, mustat naiset kadulla ottavat vastaan ihmisten pahan olon niin, että toiset voivat elää rauhassa: yksi hakattu nigerialainen on yksi hakattu italialainen vähemmän.

Mitä tästä kirjasta voi sanoa? Se ei varsinaisesti yllätä: nuoret tytöt huijataan Eurooppaan töihin, Euroopassa he huomaavat, että ovatkin kadulla töissä, eivätkä malleina tai kaupoissa myyjinä. Takaisin ei pääse, koska tytöt ovat velkaa matkanjärjestäjille, heitä vahditaan, eikä kotiväki halua heitä takaisin. Oikeastaan koko kuviossa on kyse ihmisten rahanhimosta, jonka pelinappuloita tytöt ovat. Afrikassa kotiväki on iloinen, kun voi ostaa talon, auton ja muita kulutustarvikkeita, kun tytöt lähettävät rahaa kotiin; Euroopassa erinäiset tahot ovat iloisia, kun voivat hyötyä tyttöjen tuottamasta rahasta. Ainoa, joka ei hyödy, on tyttö itse. Hän kärsii ruumiissaan kaiken. Jos tyttö jossain vaiheessa pääsee irti velastaan, hän haluaakin saada itse hyötyä ja niin, rahaa. Niinpä hän tilaa Afrikasta uuden tytön, jonka rahat vie. Samaa rahanhimoista porukkaa on maailma täynnä, tässä tarinassa nuoret kauniit afrikkalaistytöt kärsivät ja muut hyötyvät. Onhan niitä muitakin tarinoita, mutta aina köyhät ja kouluttamattomat kärsivät, niin kuin vaikka vaatetehtaissa Bangladeshissä. 

Italia näyttää tässä kirjassa pahimmat puolensa: miehet ovat äkkipikaisia hyväksikäyttäjiä, he pettävät vaimojaan nigerialaisten tyttöjen kanssa, osa jopa rakentaa suhdetta katutytön kanssa. Toiset hakkaavat tyttöjä, mutta joukossa on myös niitä, jotka haluavat pelastaa tytön kadulta. Yhdessä erään tällaisen miehen kanssa Aikpitanyi on perustanut naisia auttavan järjestön, joka ei vaadi naisilta muuta kuin sen, että nämä haluavat päästä pois kaduilta. 

Italiassa nimittäin on myös niitä, jotka haluavat auttaa tyttöjä. Ymmärsin teoksesta, että nämä järjestöt ovat usein jotenkin uskonnollisia ja vaativat esim. kirkossa käymistä tytöiltä. Kun nuori, mutta kaunis kouluja käymätön tyttö tuodaan Eurooppaan ja pakotetaan prostituoiduksi, on hän kovin rikki. Pelastetut tai töissä käyvät tytöt eivät osaa tai halua olla osa italialaista yhteiskuntaa. Heidät myös pidetään pakolla erillään muusta Italiasta: heidät totutetaan tai pakotetaan afrikkalaisten kauppojen käyttäjiksi. Jopa lääkkeet tuodaan Afrikasta, tyttöjä ei haluta ja lopulta tytöt eivät itsekäään halua osaksi Italiaa. Italiaan on rakennettu pikku-Afrikka, joka elää omaa elämäänsä. 

Kirjan lukeminen on synkkää, enkä sen lukemisen jälkeen usko maailman muuttumiseen. Rahan himo ei nimittäin tunnu sellaiselta asialta, joka muuttuisi maailmassa. Koska prostituutiossakin on enemmän kyse bisneksestä kuin itse seksistä, kirjan lukemisen jälkeen ratkaisua tyttöjen hyväksikäyttöön on vaikea nähdä. Kirja alleviivaa sitä asiaa, että maailma on tuskallisen epätasa-arvoinen paikka elää.



Homman nimi oli seuraava. 
Minulla ei ollut henkilöllisyyspapereita. 
Minulla ei ollut rahaa. 
Minulla ei ollut paikkaa, minne paeta




2 kommenttia:

  1. Minä luin tämän vähän aika sitten ja minusta tämä oli ainakin vähän erilainen tapa nähdä asia. Eikä ainakaan sievistele ja kaunistele, vaikka sitä tässä maailmassa tehdään aika reippaasti... no joo. Minusta näistä asioista on aina tärkeä kirjoittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistelinkin, että olin jossain muuallakin lukenut tästä:

      http://pieni-kirjasto.blogspot.fi/2012/09/laura-maragnani-isoke-aikpitanyi-musta.html

      Italiassa tosiaan ja muutenkin Euroopan rannoilla on aivan eri ongelmat kuin täällä kaukana pohjoisessa. Tai samat, mutta eri mittakaavassa. Maailman epätasa-arvaisuus ja toisaalta jokaisen rahanhimo on kamalaa.

      Poista