Henna Helmi Heinonen: Veljen vaimo

Henna Helmi Heinosen Veljen vaimo oli lukulistallani, koska sain mahdollisuuden tilata kirjan Henna Helmin blogin kautta -  ja luinkin sen mielelläni, sillä kuten esim.  Sanna ja Susa ovat kirjoittaneet, kirja oli varsin miellyttävää luettavaa.

Kirja kertoo perheestä, johon kuuluu äiti Tuikku ja hänen kolme poikaansa: Antti, Santtu ja Kristian. Perheen isä on kuollut ja äiti on yksin pärjäillyt poikiensa kanssa. Santun tuleva vaimo, Heidi, tosin on ollut apuna poikien kasvatuksessa ja Heidi tunteekin kannatelleensa liiaksi asti poikia omilla hartioillaan. Tarinassa on mukana vielä kaksi naista: Suvi ja Marja, Suvi Antin tyttöystävänä ja Marja Kristianin, perheen kuopuksen ja hieman hulttiopojankin, ulkomaanmatkan tuliaisvaimona.

Kun Marja tutustuu Kristianin perheeseen, on hän ihmeissään siitä, miten perhe voi olla niin kiinteä yhteisö, hänellä kun on rikkonainen perhetausta, ja masentuneisuuteen taipuvainen äiti on häipynyt taas miehen matkassa Espanjaan asumaan. Tutustuessaan Kristianiin Marja on saanut itselleen perheen, josta ei halua luopua. 

Vaikka perhe näyttääkin aluksi muuttumattomalta, on edessä muutoksien aika: yhtenäisyys murtuu.  

Kirja oli kirjoitettu sujuvasti ja sen kieli oli kaunista. Tarina eteni ja välillä pysähdyttiin kuvailemaan henkilöiden välillä eteneviä tunteita, aidontuntuisesti - ja suomalaiseen makuun väkevästikin. (Nyt täytyy myöntää, että en oikein osaa sanoa, mikä on oikea volyymi tunteiden kuvailuun, kun olen pilannut oman mieleni bollywoodin mausteilla, eli itse ehkä kaipasin lisääkin tunteiden kuvailua: sitä, miten rakastuminen tuntuu vatsanpohjassa asti.)

Kirjassa saatiin hyvin luotua jännitettä ja tapahtumia, siteitä ja verkostoja, minkä jälkeen aloin odottaa juonen huippukohtaa. Huippukohdan tulo kuitenkin jäi pyörimään ja sivulla noin 200 aloin turhautua: asioiden pohjustus jatkui ja jatkui, erityisesti Tuikun (eli perheen äidin) kohdalta. Juuri kun aloin kyllästyä siihen, että äidin muistelut jatkuivat ja jatkuivat, seuraavien lukujen tapahtumien jälkeen aloin tuntea lukijana syyllisyyttä tästä kyllästymisestä ja äänettömästä huudahduksesta, että lopeta nyt se menneisyyden pyörittely!

No mutta se huippukohta tuli ja meni vähän niin kuin ilmapallosta olisi päästänyt ilmat hissuksiin pois. Itse aina odotan huumaavaa räjähdystä - en tiedä, ehkä vika on lukijassa.... En myöskään pidä siitä, että ratkaisut syntyvät puhelinsoitolla, tekstiviesteillä tai sähköposteilla, jolloin ne jäävät leijumaan kerronasta erilleen. Minusta ratkaisut ja huippukohdat tulisi kuulua kirjaan ja nimenomaan tarinaan. Mieluusti niin, että lukija voi itse kaivaa ne vihjeiden avulla.

Suurempien aukkojen lisäksi kaipasin juurikin sitä, että ihmiskuvauksessa käytettäisiin joitan muitakin keinoja kuin sitä, että ihmiset kehittyvät opintojensa ja ammattinsa kautta. Jotenkin kuvauksessa ei annettu tilaa lukijan tulkinnoille henkilöhahmoista.

Tuikku oli ajatellut itseään saman ikäisenä kuin Marja nyt. 31-vuotiaana. Silloin hän oli ajatellut, että elämä oli sitä, minkä hän oli itse käsiinsä saanut. Oli päässyt ammattikoulutukseen ja läpäissyt tutkinnon kiitettävin arvosanoin. Saanut kiinnittää rintaansa pinnin , jossa luki hänen nimensä. Tuulikki Vaakkuri, sairaanhoitaja.

Vaikka lainatussa kohdassa kyseenalaistetaan se, että ihminen muodostuu ammatin ja työn kautta, niin muidenkin henkilöiden kuvauksessa korostuvat samat asiat. Toisaalta kirjassa minulle jäivät arvoitukseksi henkilöiden tekemien valintojen ja ratkaisujen syyt; useiden henkilöhahmojen kohdalla itsenäisyys ja itsekkyys tuntuivat olevan kantavat asiat valintojen pohjalla. Ammatti, oma talo, itsenäisyys, oikeus määrätä omasta elämästä ja sen suunnasta olivat henkilöhahmojen rakennuspalasina, ja kun henkilöhahmot pyrkivät kyseisiin asioihin, jäivät toisenlaiset arvot  unohduksiin, niin kuin perheen yhtenäisyys ja perheen merkitys. Mutta en tiedä, mikä kirjan merkitys oli: kertoa, miten henkilöhahmot saavuttavat nämä asiat vai miettiä, mistä joutuu luopumaan, jos etsii liiaksi omaa itsenäisyyttä. Voi olla, että itse jo ylitulkitsin kirjaa, sillä vihjeitä tähän jälkimmäiseen tulkintaan en löytänyt kirjasta.     

Esikoiskirjaksi teos oli kuitenkin hyvä ja miellyttävä lukea. Olen iloinen, että sain mahdollisuuden tutustua teokseen. Sanotaan mitä sanotaan kirjan ja kirjailijan ympärillä käydyssä keskustelussa, kirja oli mukava lukukokemus. Kuitenkin aika tyypillinen, melankoliaan taipuvainen kirja. Päällimmäisenä jäi mieleen se, että kirjassa eri henkilöhahmot rakentavat elämäänsä ja kun kaikki osa-alueet, joita elämässä kuuluukin olla, ovat paikallaan, elämä taas sujuu.