Elina Hirvonen: Afrikasta muistiinpanoja vuosilta 2007 - 2009

Luin aiemmin Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta ja pidin kirjasta, joten mielenkiinnosta luin nyt myös Afrikasta muistiinpanoja vuosilta 2007 - 2009. Molemmissa kirjoissa pyörivät samat asiat ja ajatukset niin, että oli kiinnostavaa tutkailla, miten nämä Hirvosen blogikirjoitukset ovat olleet kirjan pohjana. Teemoina ovat siis samat asiat kuin Kauimpana kuolemasta -teoksessa - alkaen ajatuksesta, mikä on kauimpana kuolemasta. 

Hirvonen ottaa kirjoituksissaan kantaa kehitysyhteistyöhön ja sen saamattomuuteen; afrikkalaisten maiden korruptioon, joka estää maiden kehityksen; lääkeyritysten haluttomuuden myydä lääkkeitä halvemmalla köyhiin maihin; eriarvoisuuden kasvuun maailmassa ja kaikkiin maailman epäkohtiin, jotka saavat päätepisteensä Afrikassa. Siinä vaiheessa, kun kirjoitukset ottavaat kantaa Israelin tilanteeseen, aloin olla läkähdyksissä. Selvää on, että kirjoituksia ei kannatakaan lukea ihan yhtä kyytiä. 

Ota esiin muutamia asioita, joita Hirvonen nostaa esiin. Ensinnäkin kehitysyhteistyö. Sama asiahan meinasi nostaa päätään ja pyrkiä keskusteluihin itsenäisyyspäivän ja huussirahoituksen aikaan. Ehkä otan esiin kuitenkin vain sen, mitä Hirvonen kirjoittaa: kehitysyhteistyön rahoja menee paljon niiden kaikkien työntekijöiden palkkaamiseen, joita esim. Afrikkaan lähetetään. Itse kohteelle käytettävissä olevat rahat katoavat joko erilaisiin symposiumeihin, työpajoihin tai korruptoituneen maan työntekijöiden taskuihin. Näillä millään ei kehitetä maata yhtään mihinkään. Hirvonen itse osallistui elokuvan tekemiseen, ja oli näin luomassa Sambiaan paitsi elokuvaa myös ihmisten uskoa itseensä: elokuvan tekemiset jäivät ihmisten itsensä käsiin ensimmäisen elokuvan jälkeen. Saman asian voi nähdä missä tahansa maailman kolkassa, jossa kehitysyhteistyö toimii: Nepalissa kyläläiset ihmettelivät, että miksi koulu, joka oli pystytetty avustusjärjestön isolla rahalla, jäi niin pieneksi? Pienemmäksi kuin valtion oma koulu, jonka rakentamiseen ei rahaa saatu juuri yhtään. Mutta kuten Hirvonen kirjoittaa, avustuksiin osallistuminen pitää meidät länsimaalaiset hyvällä mielellä: kun lahjoitamme musiikin avulla kerättävissä teemailloissa lahjoituksia, joka kerta vain entistä suuremman, voimme hyvillä mielin unohtaa maailman eriarvoisuuden. Juu, ja kyllä itsekin ostan joka kuukausi hyvää omaatuntoa lahjoittamalla rahaa järjestöihin...

Korruptio, lääkäri- ja lääkemaksut, joihin kenelläkään ei ole varaa, katolinen kirkko, joka kieltää kondomien käytön yhä kasvavan AIDS-epidemian maassa; naapurimaiden levottomuudet; ilmastonmuutoksen vaikutus kuivuutena. Kaikkea pahaa, mitä maailmassa on. Hirvonen kertoo nämä asiat, jotka olemme oppineet kuulemaankin. Parasta Afikasta-teoksessa kuitenkin on se, että se ei pyri vain kertomaan niistä kaikista kauheuksista, joista maanosassa kärsitään. Hirvonen muistuttaa, että kaikkien kauheuksien keskellä, ihmiset elävät arkipäiväänsä. Meidän länsimaalaisten kuva Afrikasta on mustavalkoinen: joko Afrikkaa ihannoidaan (afrikkalaiset ovat köyhiä mutta mukavia) tai sitten afrikkalaiset nähdään laiskoina ja tyhminä. Hirvonen kysyy myös, onko sillä väliä, miten Afrikkaa kuvataan tiedotusvälineissä, voisiko joskus olla uutinen myös hyvinmenneistä asioista Afrikassa; sillä on väliä, sillä sen jälkeen emme ehkä pyyhkisi Afrikkaa pois mielestämme, vaan voisimme nähdä, että afrikkalaiset ovat normaaleja ihmisiä.

Olen itse tehnyt pienen kokeen koulussa oppilaillani ja kysynyt kuvaa Afrikasta. Vastaukset ovat aina samat: nälkäiset, mutta hymyilevät lapset, joita on kuvassa yleensä paljon; savannilla juokseva eläin ja savimaja. Sen jälkeen olen näyttänyt kuvia toisenlaisesta Afrikasta, jossa ihmiset elävät normaalia arkea normaaleissa kaupungeissa. Sama asia vaivaa tietysti myös toisinpäin: länsimaat nähdään kulutuksen ja rahan maana, jossa tasa-arvo on tärkeää. Hirvosen mukaan ajatusmaailma tähdentää tasa-arvoa länsimaiselle kulttuurille ominaisena ja afrikkalaiset saattavat pitää kiinni 'omasta kulttuuristaan, johon nyt vain sattuu kuulumaan kulttuurisesti epätasa-arvo. Hirvosen mukaan pitäisi tuoda esiin, että myös Suomessa epätasa-arvoisuudesta ja sen kasvamisesta käydään koko ajan keskustelua. Niinpä koko maailma näkisi asian yhteisenä asiana, johon pitää kiinnittää huomiota sekä Suomessa että Afrikassa.

Sanomattakin on selvä, että aika monen afrikkalaisen - ja muualtakin - länsimaihin tulevan maailmankuva järkkyy myös siitä, kun ja jos on päässyt länsimaihin, eivätkä rikkaudet kasvakaan puissa.

Myönnän, että itselläni ei ole realistista kuvaa Afrikasta. Minulla tuskin on minkäänlaista kuvaa Afrikasta, mutta kehitysmaan näkeminen sellaisena, kun media meille näyttää, on aina epärealistinen. Hirvosen mielestä nämä kuvat, joita meille luodaan, pitävät maat tarpeeksi kaukana omasta maailmastamme. On vaikea kuvitella, että kolmansissa maissa ihmiset kuuntelevat samoja lauluja ja kävelevät kännykkä korvalla. Ehkä jos näkisimme tavallisen ihmisen ja tavallisen maailman, voisimme kohdata kolmannen maailman ihmiset ihmisinä ja keskustella heidän kanssaan siitä, mikä olisi oikea suunta ja mikä tekisi elämästä helpomman. Luulen, että esimerkiksi Aasiassa kehitysyhteistyö on pystynytkin jo hieman tekemään työtään näin: kylissä on kysytty ihmisiltä, mikä tekisi elämästä paremman. 

Hirvonen kuvailee kohtaamisia sillä samalla tavalla, jolla olemme tottuneet näkemään itsemme muiden silmissä.

Silti, matkoilla kehitysmaissa on jatkuvasti läsnä asetelma, johon en ole löytänyt mitään järkevää tapaa suhtautua: en olisi mistään hinnasta valmis vaihtamaan osia yhdenkään tapaamani ihmisen kanssa. Ja: lähes jokainen heistä haluaisi todennäköisesti vaihtaa osia minun kanssani.    

Hirvonen itsekin epäilee olevansa liian ylimielinen näin sanoessaan. Jos jakaisimme rahavarat tasaisemmin maailmassa, meidän ei tarvitsisi miettiä tällaisia. Kyseessähän on vain se, että jokainen ihminen tarvitsee elääkseen ruokaa ja rakkautta. Rakkauden löytää läheistensä luota, mutta rahan olemme jakaneet maailmassa niin, että toisilla sitä on ja toisilla sitä ei ole. En tiedä, mutta maailma näyttää välillä todella ankealta paikalta, kun ainoa asia, josta välitämme, on raha. Jotenkin olen täysin vakuuttunut, että niin halutessamme maailmassa olisi jokaiselle tarpeeksi rahaa selvitä jokapäiväisestä ruoan etsinnästä. Olemme tehneet maailmasta aika pahan paikan elää, vai mitä? Lopuksi vielä lainaus Hirvoselta:    

Millainen maailma olisi, jos tietäisimme syntyvämme uudestaan, kenen tahansa asemaan?

Pieni sunnuntai-illan angstaus vielä loppuun.

Samaan aikaan, kun keskustelu käy kuumana erilaisten esille tulevien kirjailijoiden toiminnasta ja tavoista tulla esiin, mietin, että mitä haaskausta. Omaan blogiinikin tulee lukijoita google-haulla enimmäkseen HHH:n ja Alexandra Salmelan perässä. Tuntuu inhottavalta, että sellaiset turhanpäiväiset kirjat saavat mediahuomion ja taas Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta ja Markus Nummen Karkkipäivä eli kirjat, joissa oikeasti olisi jotain sisältöä, jäävät vaille huomiota.

Kakkosangstaus vielä viikonloppuun. Jotenkin tuli vielä paha olo eriarvoisuudesta ja ahneudesta, kun kuulin Bryan Adamsin keikasta Katmandussa: mietin, miksi niin köyhässä maassa ei voi laskea lippujen hintaa? Tiedän, ei ihan asiaan kuulunut, mutta tuli vaan ikävä olo.