Realismi on aina ahdistanut minua, eikä vähiten silloin, kun suoritin opiskeluihini kotimaisen kirjallisuuden tenttipaketteja vuosisadan vaihteesta sotien jälkeiseen aikaan: kaikissa kirjoissa kuvattiin kurjuutta ja tentissä piti vain määritellä, että johtuivatko täit ja muut russakat kirjoissa siitä, että oli kurjaa nälkä- sorto- vai sotavuosien takia.
Realismi ahdistaa minua silloinkin, kun pitäisi miettiä, voiko Helsingissä tuulen mukana tulla nakkipaperi vastaan. Salla, teet mahtavaa työtä kirjoituksissasi, nakkipaperi kertoo juuri siitä, miten eri tavalla kirjoja voi lukea ja siitä, mitä mä en pysty huomaamaan kirjoista. Mulle voitaisiin myydä Espanja Suomen rajanaapurina kirjassa jos toisessakin, jos se jotenkin mukavalla tyylillä (lyhyet lauseet, ei jaaritteluja eikä herrapaatkoon mitään vuodatuksia talon omistussuhteista) voitaisiin juoneen (jossa on käännekohta jos toinenkin) liittää.
Realismi ahdistaa joka päivä ihan tarpeeksi. Niin paljon, että huomennakin suljen silmäni (kuvainnollisesti) auringonpaisteessa ja kuvittelen käveleväni Aurinkorannalla enkä Valimon asemalla. Joskus onnistun huijaamaan itseäni niin paljon, että illalla järkytyn, kun katsahdan ulos ja huomaan, että vieläkin on muuten talvi ja pimeä. Ei puhettakaan, että astuisi partsille siemailemaan iltaviiniä (en muuten naukkaile sisälläkään, vaikka just tuo lause ja koko alkujuttu sai kuulostamaan mut ihan kunnon kaappijuopolta).
Aikana ennen lapsia ehdin luoda joitain kasvatusperiaatteita ja yksi oli se, että mun lapset ei koskaan nörtteile (äitikin vain salaa). No, nyt 5-vuotias osaa ladata youtubesta lempikappaleitaan (älkää kysykö, miten se on sen oppinut, en ole opettanut, eikä jäbä osaa vielä edes lukea/ kirjoittaa - vielä muuten itketään sitä, että lapset eivät opi koulussa mitään; miten se voisi olla mahdollista?) Lempparikappale on tämä. Ehkä sen takia, että tätä on maailman mahtavin tanssia: askelkuvio ei ole vallan vaativa ja lapsista on ehkä kaikkein hauskinta hyppiä sohvalla etsimässä still-kuvia (olen joskus kuullut kaukaisesti ko. opetusmetodista) tai sitten on kiva, kun äiti ottaa kädestä kiinni ja voi pyöriä ilmassa pitkin asuntoa ja potkia vastustajia kumoon (pyysin unohtamaan sen realismin). Eihän me osata mitään tanssia, eikä edes laulaa, eikä edes oikeaa kieltä, mutta hauskalla ei olekaan aina mitään tekemistä sen realismin kanssa.
Aamulla alkaa taas realistinen arki yhden päivän ajaksi. Tämän kirjoittaja vetäisee nutturaa tiukemmalle, vetäiseen silmälasit nenälle ja paheksuu kaikkea matkalla töihin ja varsinkin töissä. Mielessään se saattaa kuitenkin lauleskella holeholeeta ja pyörähdellä muutaman askeleen.
Ja luin minä yhden kirjankin loppuun. Siitä tulikin vallan iloinen olo, mutta nyt pitää lähteä etsimään nutturantekovälineet valmiiksi. Seonholeholee!
Olipa hyvin kirjoitettu. Ihmisillä on tosiaan monia motiiveja lukea ja ne omatkin voivat vaihdella kausittain.
VastaaPoistaMinulle(kin) lukeminen on yleensä nimenomaan "pakoa" tästä todellisuudesta.
=)
VastaaPoistaPako ei ole aina pahasta.
JOskus auttaa myös se, että arjen asiat voi nähdä vähän eri tavalla. Onko se sitten pakoa?
Minulle kelpaa molemmat, mutta kovin ulkoavaruudellisia teoksia karsastan. :)
VastaaPoistaHanna: Parasta on musta, jos nuo kaksi osaavat kietoutua yhteen. jostain syystä en nimittäin voi sietää fantasiaa enkä scifiä, vaikka niissä ei ole realismia - ne vain ovat aina niin kiinni oman maaillman säännöissä, että ahdistaa jopa enemmän ;D
VastaaPoistaKyllä minä realismista pidän, mutta pidänhän minä myös maagisesta realismista ja fantasiaa ja vähän scifiäkin tuli nuorena ahmittua. :) Tiukkapipoisin realismin vaatimus kumoutuu jo rakastamissani historiallisissa romaaneissa, sillä aina niissä väkisinkin jotain anakronistista on. Jopa mestari Kaari Utrio on sanonut, että mahdotonta hänenkin olisi kirjoittanut täysin "todenmukainen" keskiaikainen romaani, ja häviäisihän se realismi siinäkin ettei kukaan nykyajan kirjailijoista eikä lukijoista ole elänyt keskiajalla.
VastaaPoistaTärkeintä lienee, että kirja on omassa todellisuudessaan uskottava. Bulgakovin fantasiailottelut ovat hyvinkin uskottavia, jopa sosialistisen realismin rajoissa. Ja kainuisti Veikko Huovinen kirjoitti Veitikasta sellaista näennäisfaktaa, että se on pannut toden ja valheen rajat sekaisin monelta lukijalta.
Salla: yes i know that =) Minusta (ja varmaan monesta muustakin) se nakkipaperi oli vain niin kiinnostavaa pohdintaa.
VastaaPoistaToisaalta se realismi on niin tiukasti suomalaisessa kirjallisuudessa mukana; saman huomaa myös monessa muussa kirjoituksessa kotimaisesta kirjallisuudesta: ryhdytään pohtimaan asioita, että olisivatko ne oikeasti mahdollisia... Musta se on välillä aika hassua. Toisaalta niillä keinoinhan taas kirjailija yrittää luoda uskottavuutta, joten ymmärrän tämän asian pointin ;D
Joskus vaan tuntuisi, että kirjallisuus voisi sanoa jotain muutakin kuin sitä, miten asiat just ovat ulkokohtaisesti. Huoviseen olen päässyt vasta näin vähän paremmalla iällä. Aiemminhan mua ärsytti myös se jahkaaminen ja jaarittelu =O (Mikä mua ei olisi ärsyttänyt...)
Musta on kuitenkin ihmeellistä, miten esim. noissa bollywood-leffoissa kaikki vaan on mahdollista. Mietin, että eikö katsojia koskaan ota päähän, kun touhu on niin epärealistista, mutta sitten vaan ryhdyin katsomaan niitä piittaamatta tietyistä asioista, niin sujui paljon paremmin =D
Mä luulen että noissa pohdinnoissa on joskus siitäkin kyse, että yksityiskohtien varassa uskottavuus seisoo tai kaatuu. Jos kirja on vaikka tiukka sotaromaani talvisodasta ja historiallinen kuvaus on uskottavaa, niin sitten illuusio särkyy, jos yhdessä lauseessa lukeekin "upseeri vilkaisi digitaalikelloaan". Eli pitäisi olla kaikki tai ei mitään. :)
VastaaPoistaTuo "jonkin muun kuin ulkokohtaisen" kuvailu on hyvä toive. Minusta tämä toive toteutuu ainakin runoja lukiessa. Niissä tyypillisesti vapaudutaan konkreettisuuden kahleista.
Tuo on selvä tapaus, mutta entä jos kirjoitankin omista kokemuksistani esim. kun kävelen aamuyöstä Helsingin katuja ja kuvaan kaiken, mitä näen ja Hesarin jakaja liikkui kello seitsemän vastaan. Sitten joku lukee saman pätkän ja miettii, että ei kyllä silloin kun itse kävelin, ollut tuollaista ja että Hesari tulee joka aamu kello viisi.
VastaaPoistaEhkä se Hesarin jakaja oli vain ekassa tapauksessa myöhässä.
No joo, pidän siis kyllä ympäristön kuvauksista, mutta joskus tuntuu, että niissä voi mennä liian yksityiskohtaisuuksiin juuri sen realismin piikin takia.
Niin... onhan noita. Kuulemma aika moni kirjailija saa palautetta, jossa lukijat esimerkiksi olettavat, että kirjailija on itse kokenut kaikki kirjassa tapahtuvat asiat. Asiavirheiden korjailupalautteista mieleen on jäänyt Kaari Utrion kuvaus. Vuosikymmeniä kestäneen kirjailijanuran aikana palautetta on ehtinyt tulla. Joskus tuli pitkä palaute lukijalta, joka kirjoitti eläinten käyttäytymisestä ja kertoi, mitkä kaikki asiat susien, torakoiden ja muiden kuvauksissa olivat Utrion kirjoissa lukijan mielestä väärin. Muistaakseni Utrio kyllä kertoi koettaneensa ottaa oppia näistä palautteista ja hankki lisää tietoa eläimistä ennen seuraavien eläinkuvausten kirjoittamista.
VastaaPoistaYritin oikein miettiä että mikäs olisi sellainen suomalainen kirja, joka olisi riittävän irti realismista ollakseen tässä yhteydessä hyvä esimerkki. Seija Vilénin Mangopuun alla tuli mieleen. Oisko sitten ne intialaisvaikutteet, ripaus Bollywoodia siinäkin?
Heh, osaiskohan sitä itsekään kuvailla torakoiden käyttäytymistä....
VastaaPoistaMangopuun alla tuntuu kyllä tätä taustaa vastaan aika kivalta. Mietin vasta näin jälkikäteen, että se oli aika hyvä kirja niistä viime vuoden kirjoista. Uutta ja erilaista joka tasolla. Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi on tietysti tavallaan myös omaa sarjaansa.