Prinsessan valtakunta

Monella on varmaan hienoja periaatteita kasvatukseen. Useimmiten ne parhaimmat periaatteet luodaan ennen kuin lapset syntyvät, pidetään niistä kiinni jonkin aikaa ja hylätään lasten kasvaessa.

No, minulla ei ole montaa periaatetta koskaan ollutkaan, joten en ole kovin monesta joutunut luopumaankaan.

Minusta tuntuu, että kasvatukseen pätevät monet samat säännöt ja ajatukset, oli kyseessä sitten kaksivuotias tai kaksitoistavuotias tai kolmekymmentäkaksivuotias. Yläasteen opettajana ollessani päivästä teki rankan se, että kun kotona jankutin aamuisin lapsille, että laita nyt se pipo päähän, koulussa jankutin 4x45 minuuttia, että ota nyt se pipo pois päästä ja kotona... no, se aamuinen uudelleen. Aloin tuntea itseni jankuttavaksi automaatiksi. On ollut pari viikkoa ihanaa aikaa töissä, kun ei tarvitse j ä k ä t t ä ä koko ajan. 

Kasvatuksessa olen  mennyt mutulla niin töissä kuin kotona - ja olenhan minä suorittanut kasvatustieteenikin. Eli olen ammattilainen tässä asiassa =O. Kun poikani esitti ensimmäiset mielipiteensä spidermanista, ajattelin että turhuuksien turhuus, eikö elämässä muuta ole. Spidermanit ovat sittemmin jääneet päiväkodin kavereiden kanssa keskustelunaiheiksi ja poika on keksinyt muita keinoja toteuttaa itävää mieheyttään, kuten eilen isänsä kanssa autokaupassa. Isin kaveri sai ostettua täysin virheettömän auton, jonka merkitys on se, että auto ei mene koskaan rikki (oli pakko testata, ymmärtääkö poika sanat, ymmärsihän se ;).

Samaan aikaan toisaalla eli kotona kuumeisen tyttäreni kanssa harrastimme prinsessana oloa - niin paljon kuin se on kuumeisen kanssa mahdollista. 

Mitä niihin periaatteisiin tulee, niin voi olla, että joku ei halua lapsestaan prinsessaa ollenkaan. Koska itse en lapsena tuntenut mitään vetoa olla prinsessa, minulle on suorastaan ihanaa (sanavalinta aiheeseen sopivana), että tyttäreni on prinsessa - edes vähän aikaan. En tiedä, voiko prinsessa-vaiheella olla huonoja vaikutuksia? Minusta tuntuu kovasti, että tämä vaihe on todellakin ohimenevää, sillä tyttö on kertonut muuttuvansa pian pojaksi.

Mainittakoon vielä, että tyttäreni paras ystävä päiväkodissa on poika, ja kyseinen poika halusi synttärikakkuun pinkin kuorrutteen.

Pojan vanhemmat eivät tästä säikähtäneet - tietenkään.

Täytyyhän sukupuoliroolien rajoja koetella.

Pitkän alustuksen jälkeen pääsenkin sitten tämän postauksen aiheeseen eli prinsessakirjoihin. Meilä ne ovat tytön rakkaimpia kirjoja juuri tällä hetkellä. Mietin, että voiko prinsessa-saduista ja prinsessa-vaiheesta todellakin olla haittaa, sillä kaikenhan lapset imevät itseensä, autokauppiaan sanat, tai prinsessa-sadun juonen ja pelastavan prinssin kirjan lopussa. 

Toisaalta lapsen kehitysvaiheeseen kuuluu testata oman, ja sen toisenkin, sukupuolen rajoja.

Ehkä niitä periaatteita kuitenkin on myös minulla olemassa: en ole koskaan kieltänyt kumpaakaan lastani testaamasta sen toisen sukupuolen asioita, tai tehnyt numeroa, että kuules, autot ovat nyt miesten juttu ja korut tyttöjen. Tänä aamuna poika teki itselleen samoista (yläpuolen kuvien) koruista itselleen kaulakorun ja on erittäin ylpeä siitä.

Parin vuoden takaa pojalla oli mekkovaihe: halusi ehdottomasti pukea mekon päälleen.

Tässä rajana oli se, että kotona voi pari kertaa kokeilla (mikä riittikin), mutta ulos ei voinut mennä mekko päällä.

Yhteiskunnalla ja yhteisöllä on omat rajansa, joiden kanssa lasten tulee elää, eikä niitä rajoja mun mielestä tarvitse etsiä koulussa opettajan kanssa.

Sukupuolineutraalia kasvatusta en ole oikein koskaan ymmärtänyt, mutta ehkä siksi että en ole siihen tutustunut:

minusta ihmisen sukupuolisuus kuitenkin on olemassa ja tietyt asiat erottavat meidän toisistamme.

En voi pojalle valehdella, että sinun mahassasi voi joskus kasvaa vauva, kun se ei ole mahdollista.

Valistusasioissa olen onneksi saanut apua Myyrältä.

No, mutta siihen asiaan: tyttäen ihquin löytö kirjastosta on ollut tämä prinsessa-kirja, jonka kotiin kantamiseen tarvittiin kaikki 3-vuotiaan voimat. Itse tarinat ovat olleet jopa hieman pelottavia, sillä sivuilla on paitsi ihanien prinsessojen kuvia, myös lohikäärmeiden kuvia. Joten meillä itse tarinoita onkin kuunnellut poika, johon ne lohikäärmeet uppoavat.

Walt Disneyn prinsessat ovat miellyttäneet myös tyttöä. Päiväkodissakin varmaan luetaan prinsessa-satuja, sillä sieltä tytön prinsessa-elämä selvästikin alkoi.

Tänä talvena bussissa kulkiessamme käytiin sellainenkin keskustelu, että poika ja tyttö miettivät tulevaisuudensuunnitelmiaan.

Poika keroi haluavansa bussikuskiksi tai valokuvaajaksi.

Tyttö sanoi varmemmalla äänellä, että

minusta tulee prinsessa ja minä vain

tanssin ja

tanssin ja

tanssin.

Pääsisältö prinsessasaduista on selvästikin hallussa.

Luulen, että se prinssi-juttu lopussa menee vielä yli lapsen ymmärryksen, että mikä ihmeen avioliitto ja elämä yhdessä.

Koska olen tietysti piirun verran huolissani (ne periaatteet, joita minulla ei mukamas ole) siitä, että tytöstä kasvaa prinsessa, jonka elämään ei kuulu kuin tanssi ja humputtelu, on mukaan lähtenyt erilainen prinsessakirja:

Prinsessa vailla valtakuntaa,

tekijöinä Ursula Jones ja Sarah Gibb.

Tässä kirjassa prinsessa, joka ei ehkä ole oikea prinsessa, etsii omaa valtakuntaansa. 

Sitä ei löydy kuninkaan tanssiaisista, sillä kuninkaalliset vain leuhkivat ja sikailevat, vaan auttavaisesta nuoresta miehestä. 

Valtakunta säilyy entisellään: se löytyy täältä ja kaikkialta. 

Parasta tässä kirjassa ovat kuvat, minusta. 

Tyttöön ne eivät uppoa ihan samalla tavalla.  

Muita vaihtoehtoisia prinsessa-satuja löytyy varmasti muitakin. Oma suosikkini on aina ollut

Mulan,

olen näes ollut itään päin kallellaan jo vuosia sitten.

****

Itselläni prinsessa-satujen lukeminen on tainnut alkaa vasta varhemmalla iällä, 

luen chick-lit kirjat jatkumoksi tähän satuun, jossa merkittävää on päästä tanssiaisiin, loistaa illan tähtenä ja tulla kaupungin cooleimman miehen valitsemaksi. 

Toinen paikka kadota satujen maailmaan ovat tietenkin ne bollywoodit, joissa on tanssia ja romantiikkaa. 

Välillä kauhistuttaa, että meillä pitäisi kaikki olla niin realistista elämässä. 

Kyllä minusta mielikuvitus ja sadut ovat tärkeämpiä tai ainakin yhtä tärkeitä kuin realismi elämässä. 

Jälkimmäiseen törmää heti, kun avaa silmänsä aamulla ja katsoo esimerkiski pakkaslukemia. 

Tällä hetkellä minulla on ilo ja onni tutustua uudelleen satujen maailmaan. 

Myöskin lapsen mielikuvituksen voimaan. 

Myöskin töissä huomasin, miten kansainvälisiä ovat sadut. Jos meillä maailmassa onkin omat kansantarinamme ja -uskomme ja uskontomme, on meillä jotain yhteistäkin ympäri maailmaa: 

niin paljon kuin Walt Disneytä ja muuta populaaria parjataankin, on populaarikulttuuri tehnyt myös hyvää: 

kun puhumme disneyn saduista, puhumme samaa satujen kieltä, 

vaikka prinsessojen nimet olisivatkin omia käännöksiämme.