Lapsilla ei ole maailmaa rajoittavia ennakkoluuloja, me aikuiset niitä rakennamme.
Päivittäin saan ja joskus joudun miettimään, että miten paljon kieli voi meitä rajoittaa:
miksi toisessa kielessä ei ole suoraa vastinetta toisen kielen sanalle tai tavalle kertoa joku asia.
Miten pahasti voi mennä myös pieleen, jos selitän sanan toisin sanoin.
Miten paljon kieli ja kulttuuri ovat sidoksissa toisiinsa?
Onko niin, että
"kielen rajat ovat meidän maailmamme rajat",
kuten Ludwig Wittgenstein sanoi.
Onneksi lastenkirjoissa ei tarvitse ajatella meidän ihmisten rajoja ja rajallisuutta, vaan niitä voi lukea ihan vain kiinnostuksesta kaikkea uutta kohtaan.
Lastenkirjoissa erilaiset tavat ovat vain hassuja kuriositeetteja, eikä niitä tarvitse sen enempää pohtia.
Niiden yli voi helposti loikata ja maailma on lopultakin vain paikka, jossa ihmisten perustarpeet määrittävät meitä:
jokainen haluaa toisen ihmisen lämpöä, ruokaa ja juomaa selvitäkseen.
Myönnän, irl kaikki ei ole aina ihan yhtä helppoa.
No, mutta lastenkirjoissa on ja niiden maailmassa on hauska vierailla,
näissä me vierailimme ja vaikka kirjat ovat hieman erilaisia hahmoiltaan, niissä on sama sanoma.
Petra Heikkilän (lasten keskus 2010)
Pikku Nunuun löytöretki sijoittuu Afrikkaan ja pääosassa kirjassa on pikkuleijona, Nunuu, joka lähtee seikkailulle kanga-liinansa kanssa.
Kirjassa on mielenkiintoinen kuvitus: siinä taustalla on aidonnäköinen afrikkalainen kylä, jossa Nunuu kohtaa afrikkalaista elämää (sen enempää määrittelemättä, mihin kohtaa Afrikkaa tämä afrikka sijoittuu).
Nunuu tekee löytöjä kaatopaikalla ja käyttää liinaa monin tavoin: siihen voi kerätä tavaroita ja siihen voi pukeutua tanssiakseen rumpujen soiton tahdissa.
Pitkällä matkalla Nunuu väsyy ja säikähtää.
Onneksi äiti löytää hänet ja keksii kanga-liinalle vielä yhden hyödyllisen käyttötarkoituksen:
Kiva, hieman erilainen kuvitus ja kiva tarina. Suosittelen Afrikasta kiinnostuneille, sillä kuvitus tuo Afrikan lähelle.
Sinikka ja Tiina Nopolan Simo & Sonia eli kadonnut Kerava vie lapset Intian Keralaan, sillä Sonia näkee tv:stä pätkän Simon elämästä Suomessa, Keravassa.
Sonia miettii, millaista mahtaa olla elämä, kun kaikkialla on lunta ja väritöntä.
Keralassa paistaa aina aurinko ja siellä on aina lämmintä.
Ja myös värejä.
Unessaan Sonia lähettääkin värit Keravalle, ja keravalainen maisema alkaakin näyttää paljon hauskemmalta.
Simon isä tekee työkseen aikatauluja junille. Hän on kauhuissaan intialaisesta elämänmenosta, mutta lähtee Simon kanssa kuitenkin matkalle Intiaan, kun Simo on täyttänyt kaupassa kilpailukupongin, jolla he voittavat ilmaisen matkan Keralaan.
Keralassa isän hermot menevät, koska aikatauluja ei ole. Simon isä saa kohtauksen ja huutaa ihmisille:
- Minä tulen Suomesta! hän huusi. - Siellä junat kulkevat ajallaan!
- Vaatikaa kellonaikojen noudattamista! Vaatikaa täsmällisyyttä!
- Miksi? ihmiset kyselivät.
- Koska muuten ... asiat eivät pyöri!
- Mitkä asiat? ihmiset kummastelivat.
- Aikatauluasiat! Simon isä vastasi.
- Ei se meitä haittaa, ihmiset sanoivat.
- Mutta tehän ette ehdi minnekään! Simon isä huudahti.
- Mihin meidän pitäisi ehtiä? ihmiset kyselivät.
- Kauppaan, kuntosaliin, teatteriin, elokuviin, konserttiin, kesämökille, jääkiekko-otteluun, sauvakävelylle, hiihtoladulle, puutarhamessuille... (ja puoli sivua lisää paikkoja)
Isä ja Simo tapaavat Sonian ja Sonian äidin, ja kotoisan makkaran sijasta Simon isälle alkaa maistua Sonian äidin mausteinen ruoka.
Niinpä Simon isä 'myöhästyy' paluulennoltaan.
(IRL ruoka-asia olisi kahden vuoden mittainen kriisi, Intiassa olisi liian kuuma, ihmiset liian meluisia ja likaisia - ja Suomessa liian kylmä, pimeä ja ahdistava talvi - - mietinkin, että pitäisikö lastenkirjoissa mieluummin kertoa, että ruoka on tärkeä asia ihmisille ja kaikki rakastavat juuri sitä ruokaa, jota lapsena syövät; uuteen on vaikea sopeutua. Ehkä meillä aikuisillakin on kaksi tapaa: joko lakaista erot maton alle ja elää niin kuin niitä ei olisikaan, kun olemmehan me kaikki kuitenkin ihmisiä tai sopeutua siihen toiseen. Hedelmällisempää olisi miettiä, miten ne pienet erot, joista voi kasvaa vuoria, saataisiin jonkunlaiseen kompromissiin, kun me lopultakin olemme kaikki niitä ihmisiä.)
Eläinten maailma on aina läsnä lastenkirjoissa. Olenkin miettinyt useasti, että miksi lasten kuvakirjoissa on aina eläimiä, eikä esimerkiksi ihmisiä.
Claudia Friesin Possu muuttaa taloon kertoo samaa tarinaa eläintenmaailmasta:
kun possu tulee taloon, se ei voi olla muuta kuin likainen inhottava eläin ja koko talo joutuu kaaokseen.
Vaikka talossa ei olekaan likaista, niin joku muu varmaan käy siivoamassa, koska possut ovat luonnostaan likaisia.
Tämä possu on kuitenkin omaksunut ne tavat, joiden avulla pärjää kerrostalossa:
vaikka hän sotkee, osaa hän myös elää muiden tavoin,
ja käy siivomassa jälkensä.
Lopultakin muut eläimet uskovat, että possu ei sen likaisempi kuin muutkaan ja lopussa päästään viettämään yhteisiä hetkiä ruokapöydän ääreen.
Kuva nyt ei suostu menemään oikeinpäin, mutta eläimet ovat kuitenkin onnellisesti yhdessä.
Satukirjoissa on mukava maailma, mutta todellisuudessa päiväkodissakin on niitä, jotka eivät kuulu joukkoon ja jotka jätetään joukon ulkopuolelle.
Asia mietityttää minua kovasti:
onko asia niin, että me aikuiset saamme lapset omaksumaan maailman, jossa ei voi olla kaikkien kaveri (kuten alussa kirjoitin), vai kuuluuko ihmisen luonteeseen se, että yhteisö tiivistyy enemmän, jos toiset jätetään ulkopuolelle?
No, mutta toistaiseksi luetaan lastenkirjoja ihan lasten ehdoilla.
Kerala vaikutti lasten mielestä kivalta paikalta, koska siellä ei (Simon isän mukaan) ole mitään sääntöjä: karkkiakin voi syödä joka päivä.
Toisaalta Keralassa ei ole lunta, joten siellä ei voisi tehdä lumiukkoja eikä hiihtää.
Kyllä lapset sen ymmärtävät: kaikella on aina hyvät - ja huonot - puolensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti