Piia Posti: Talven jälkeen valo



Kirjaston houkutushyllyltä eli pikalainoista hyppäsi  mukaani Piia Postin Talven jälkeen valo -teos (2010, Gummerus). Aloitin lukemisen illalla ja kirjan parissa vierähtikin taas pari tuntia, koska kirja alkoi niin sujuvasti ja lentävästi, etten voinut lopettaa kirjan lukemista sitten millään. Parasta kirjassa on sen teksti, joka soljuu ja virtaa eteenpäin. Sanottakoon vielä, että minua miellyttävällä tavalla: lauseet ovat lyhyitä, niissä ei kerrota kaikkea, vaan lukijaan luotetaan sen verran, että osa jätetään kirjoittamatta. Kirjan sivuille Posti on onnistunut kätkemään yllätyksiä, joihin tipahtaa kirjaa lukiessa. Piia Posti on suomen kielen maisteri ja äikän maikka, joten sujuva teksti on myös koulutuksen ansiota.

Talven jälkeen valo -teos on kertomus perheestä, johon kuuluu Jussi, Anna ja Marja-tytär. Lapsen myötä Anna ja Jussi siirtyvät aikuisten maailmaan. Elämä vie eteenpäin: pienestä asunnosta isompaan, omaan taloon. 

Lapsena oli sellainen olo, että elämä jatkuisi ikuisesti: tulisia aina vain auringonpaahteeisia kesiä ja kosteita syksyjä täysinä riippuvine omenapuineen, tulisi pitkiä, pimeitä talvia ja keväitä täynnä keltaista valoa. Nyt yksi vuosi oli yksi päivä. Hän laski, että vajaan parin kuukauden päästä hän olisi vainaa.

Ikäkriisejä lukuunottamatta elämä pitäisi olla mallillaan, mutta sekä Anna että Jussi elävät myös parisuhteen ulkopuolella; Annan uskottomuus tulee esiin kirjan ensimmäisillä sivuilla, Jussi taas lähtee hieman myöhemmin Lappiin mökilleen, jonka on vuokrannut nuorille tytöille. Siellä hän tapaa nuoren Nadian. Lapsen myötä elämä on muuttunut niin, että mikään ei ole enää suoraviivaista, ei edes parisuhde. 

Mutta Marja tuli ulos ja teki hänestä äidin, siloposkisesta tytöstä, jolla oli mielipiteissään pelkkää mustaa ja valkoista: En koskaan eroa. Permanetnit ovat rumia. En ikinä hanki tuulipukua. Vielä silloin tunteetkin sopivat omiin laatikoihinsa ja rakkauden tiesi rakkaudeksi ja vihan vihaksi.

Rakkaus ei tunnu enää miltään, Anna etsiytyy sängyssä toiseen reunaan ja silmät ovat miehelle tyhjät. Sitten Marja onkin jo teini-ikäinen ja vanhemmat eronneet. Jussi on löytänyt uuden rakkauden Nadiasta ja äiti uuden asunnon kerrostalosta. Vaikka pidin kirjan kielestä, välillä tuntui, että henkilöhahmot kuitenkin vain liukuivat tilanteista toisiin. Miksi rakkaus loppuu? -kysymykseen en löytänyt mitään vastausta. Ovatko ihmisten suhteet todellakin niin leijuvia, että ihmiset eivät saa niistä kiinni?

Aikatasolla kirja kulki taakse- ja eteenpäin. Alussa minua hermostutti, kun en osannut paikantaa Marjan (tytär) ikää mitenkään; loppua kohden aikataso rauhoittui. Luvuissa piipahdettiin hetkiseksi elämään, seuraava luku kuljetti tarinaa jo puolella vuodella eteenpäin. Pidin kirjan rakenteesta ja siitä, että väliin jäi isojakin aukkoja.

Puolivälin jälkeen tapahtumat siirtyvät Marjan kuvaamaksi. Hän ei ole päästänyt irti isästään, eikä hyväksynyt Nadiaa. Oma äitikin tuntuu käyvän baareissa, ja pikkusiskosta huolehtiminen on Marjan hartioilla. 

Kirja on eräänlainen kasuvkertomus: miten eron jälkeen voi nousta jaloilleen. Kirjan keskikohdassa oli juonenkäännee, joka nostatti ihastuksen, ja myös epäuskon naurahduksen mieleeni. Postin teoksessa tuntui olevan hieman samanlaista sorinaa ja särmää kuin Heinosen kirjassa. Molemmat ovat esikoisteoksia ja siksi niissä ei ehkä ole tehty niin varmoja ratkaisua kuin toivoisi. Välillä tarina ja juoni jää laahaamaan tässäkin paikoilleen: jotain isoa kaipaisin Postinkin kirjaan.

Välillä tuli tunne, että kirjassa on myös otettu huomioon Sata sivua -teoksen vinkit mukaan: tarinaan on upotettu maailmantapahtumana tsunami: kuitenkin tsunamin merkitys jää vähän epämääräiseksi juonen kannalta. Myöskin Sata sivua oppien mukaan henkilöhahmoja kuvataan tekojen kautta ja avulla. Nämä asiat pomppasivat esiin, sillä juuri tällä  viikolla kahlasin kirjoitusoppaan läpi, ja siinä kehotettiin liittämään joku maailmantapahtuma teoksen henkilöiden elämään.

Minusta teos oli taas pääosin erittäinkin mukava lukukokemus. Pidin kielestä ja tavasta rakentaa tarinaa. Kirjan teema ei ollut kovin syvällistä, ehlä aika yhteneväinen Heinosen teksen kanssa: elämä on hieman epävarmaa, mutta kun perusasiat: raha, rakkaus, asunto ovat kunnossa, voi elämää taas jatkaa turvallisesti eteenpäin.

Joskus äiti oli väittänyt, ettei missään ollut turvassa: Jos haluaa olla turvassa, ei ole vapaa. Jos taas haluaa olla vapaa, ei ole turvassa.

Hieman hiomattomia ovat olleet sekä Postin että Heinosen kirjat, mutta esikoisteosten perusteella molemmilta voisi odottaa hyvää, ja hieman parempaa jatkoa.