Valintoja

Alun perin kulkutautisairaalaksi (vuonna 1908) rakennettu Malmin sairaala on purettu viimeisten kuukausien aikana vierestämme lähes kokonaan.

Tuho ei mitenkään liity Japanin luonnonkatastrofiin,

mannerlaatat eivät ole liikkuneet, vaan

sairaalan tuho on ihmisen suunnittelema ja hallittu purkutyö.

Joskus joku rakennus, asia tai koko elämä ehtii mennä vanhaksi 

ja raunioille pitää rakentaa uutta.

Joskus elämä olisi ihan hyvä, mutta ympäriltä kaikki hajoaa.

Joskus opin (pakko myöntää, että en yhtään muista että missä ja milloin, astrologiassa asia kuitenkin tunnetaan - googlasin), että ihmisen elämä kulkee seitsemän vuoden jaksoissa. 

Myöskin avioliitoissa seitsemäs vuosi tunnetaan kriisin vuotena ja Raamatussa on ne seitsemän lihavaa vuotta, joita seuraa seitsemän laihaa vuotta (vai olivatko ne toisinpäin?).

Jossain vaiheessa selasin elämääni taaksepäin ja huomasin, että aina seitsemän vuoden välein siinä oli tapahtunut joitain isoja muutoksia, kuten muutto toiselle puolelle Suomea, muutto ulkomaille ja kun pari viikkoa sitten tuli tunne,

että nyt tämä elämänvaihe on taas niin nähty ja koettu,

katsoin taaksepäin huomatakseni, että olen vuoden 2004 alussa tullut elämään nykyistä elämääni Helsinkiin.

Eikä siinä mitään sen ihmeellisempää, olen aika ajoin aina tuskaillut tätä tilannetta

pätkätöineni ja hirvittävine vuokrineen/asunnonhintoineen. 

Mutta toisaalta olen taas nähnyt sen toisen puolen Suomea vieläkin ahdistavampana: 

hirveää hiljaisuutta joka puolella ja metsää (jota inhoan) ja 

vielä vähän enemmän sitä hiljaisuutta.

Olen sen hiljaisuuden ja metsän ja tuppukylien takia miettinyt, että kyllä täällä on sittenkin paremmin.

Mutta nyt on ensimmäisen kerran tullut sellainen olo, että 

mitta on täysi.

mietin, että olisiko

bollywood dreamsia mahdollista laulaa jossain muuallakin.

Eikä siinä mitään, kyllä mitä Helsingistä tykkään.

Pidän ja rakastan.

En ole oikeastaan koskaan inhonnut.

Olen vain saanut tästä tilanteesta tarpeeksi.

Siinä mielessä olen vähän hassu, että kun olen itseni ahdistanut lapsena maaseudulla, olen päättänyt, että lapsiani en maaseutukaupunkiin asumaan vie.

Tiedän, että aika monella on vastakkainen asenne ja sellainen olo, että kaupunki olisi jotenkin ahdistava paikka lapsille.

Itse en ole asennetta tajunnut koskaan.

Paitsi ehkä nyt, kun poika on alkanut kasvaa pojaksi

 ja minua päivittäin pelottaa, että poika ryntää autotielle, jää bussin oven väliin, tulee jonkun kännisen/aineissa juoksevan tönäisemäksi, lähtee yöllä, aamulla tai päivällä kenenkään huomaamatta ulko-ovesta ja eksyy. Miten koulunkäynti järjestyy, onko pitkä koulumatka ja pitääkö mennä tien yli? Mitä vapaa-ajalla koulun jälkeen mahtaa tehdä: löytääkö tiensä Suomen jalkapallomaajoukkueeseen: onko Kontulan FC tarpeeksi hyvä vai pitäisikö poika kuskata suoraan Etelä-Helsinkiin HJK:n treeneihin?

Maaseutukaupungissahan ei liiku huumeita, autoja eikä busseja linja-autoja.

En tiedä, raaskinko jättää kaupungin,

kun täällä sentään kesäisin on elämää.

Koskaan ei tiedä, milloin eteen ajaa saksalainen polkupyöräjoukkue, eikä ehkä koskaan pääse ihailemaan, miten polkupyörät järjestyvät 20 sekunnissa hallittuun riviin Senaatintorille.

Lapset löytävät luonnonihmeet

sekä kaupungissa että maalla.

Tuleeko niille samanlaisia maaseutukaupunkitraumoja kuin itselleni,

niin että menee 10 15 vuotta traumojen karistamisessa.

Jotenkin tuntuu, että lapsille ei ole niin väliä,

mikä se ympäristö on.

Kaikista ympäristöistä lapset löytävät aina mielenkiintoiset paikat ja tutkimuksilleen kohteet.

Maasta riippumatta.