Viikko sitten avattu näyttely samaan aikaan Intiassa Helsingin taidemuseossa (Tennispalatsissa) oli pakko käydä katsomassa heti, kun se vain oli mahdollista.
Kansallismuseo-kierroksen jälkeen toinen museo oli ehkä hieman liikaa jalkaparoille,
mutta oli kuitenkin pakko mennä.
Näyttelyssä oli paljon sellaista, mistä en yhtään välittänyt, esim. kuvat hijroista (ns. kolmas sukupuoli) eivät kiinnostaneet ollenkaan, eivätkä Chhachhin Gangesin tyttäret eli naispuoliset pyhät, sadhvit.
Olivat jo hieman liian hämmentäviä aiheita minulle - ja toisaalta olin kuullut heistä aiemminkin, ja aiemminkaan en ole ollut kiinnostunut näistä aiheista.
Myös Kalekan Paikka kaupustelijoille - äänen ja videokuvan yhdistelmä jätti minut kylmäksi, koska äänimaailma ei ollut yhtään sitä, mitä odotin.
*
No, siinä siis näyttelyn negatiiviset asiat.
Paljon kiinnostavaakin näyttelyssä oli, joten suosittelen ehdottomasti käymään.
Vaikka ehkä hieman sekava olo minullekin jäi.
Odotin sellaista tutustumme Intiaan -kierrosta, söpöjä videoita tyyliin ihmeellinen Intia, jossa on kurjaa, mutta jossa kuitenkin kohoaa hohtava
Taj Mahal kaiken kurjuuden keskellä.
Läpsis, odotuksiani läpsäistiin kunnolla, sillä heti näyttelyn alussa oli Archana Handen installaatio, jossa otetaan kantaa järjestettyihin avioliittoihin
ja jossa juurikin Taj Mahal saa kyytiä, kun seinustalla annetaan vinkkejä, miten kuvauttaa itsensä niin, että Taj Mahal roikkuu sormien välissä. Nämä tulkitsin ironisiksi, sillä samassa oli vihjeitä siitä, miten eri astrologiset merkit sopivat yhteen.
(Tässä vaiheessa pitää ehkä kertoa, että meidän lasten nimistäkin on teetetty
astrologiset selvitykset, että ovatko hyvät ja sopivat nimet ja tuottavatko onnea kantajilleen - ihan kevyt aihe tämä ei tosiaankaan ole, vaikka saattaa tuntua meistä naistenlehtien hömpötyksiltä.)
Näyttelyssä oli myös linkkivinkki, jossa
Kävinkin, mutta en ihan ymmärtänyt jutun pointtia.
Mutta siis, kannanotto järjestettyihin avioliittoihin ja kastijärjestelmään jo heti näyttelyn alussa.
Jostain syystä pidin ehkä eniten Bharat Sikkan valokuvista, joissa uusi ja vanha kohtaavat toisensa:
Bharat Sikka, jonka sarja välitilassa luo Intiasta toisenlaista kuvaa kuin se, johon olemme tottuneet kertoo näyttelyn lehtinen, ja hieman mietin, että millainen se totuttu kuva Intiasta sitten on. Onneksi lehtinen auttoi siinäkin: katsojan odottamat väkijoukot ja ihmisvilinä puuttuvat.
Itseäni miellyttää kuitenkin mielestäni yleismaailmallinen ajatus siitä, että vaikka kuinka yrittäisimme olla moderneja, aina taustalla on se vanhakin mukana, tähän tyyliin:
Mielenkiintoinen oli myös
Supriyo Sen dokumenttielokuva Intian ja Pakistanin rajalla suoritettavasta lipunlaskuseremoniasta
Wagah, linkin takana yksi versio tapahtumasta.
Näyttelyssä asiaa tarkasteltiin hieman eri näkökulmasta.
Yläkerrassa asetelma Intia-Pakistan vei ehkä hieman liikaakin huomiota; toisaalta ymmärrän, miksi asiasta oli niin paljon, sillä viha hindujen ja muslimien välillä on aivan toista luokkaa kuin meillä täällä Suomessa, vaikka meilläkin niitä asenteita on.
Itse olin nähnyt jossain bollywood-leffassa yhden version lipunlaskuista, joten se ei tullut yllätyksenä, eikä uutena asiana.
Uusia ja mielenkiintoinen sen sijaan oli Reena Saini Kallatin maalaukset Synonyymi, jotka muodostuivat leimasimista, joissa oli kadonneiksi ilmoitettujen henkilöiden nimiä. Näistä muodostui henkilöiden kasvojen kuvia:
Yleisarviona sanoisin, että näyttelystä jäi ehkä hieman sekava olo,
koska näyttely oli kasattu monista eri aiheista, eikä siinä ollut yhtä yhteistä teemaa.
Mutta ehkä se kuvaa maatakin?
Välillä vähän ehkä unohdin myös sen, että kyse on taiteesta ja taiteessa kova sana on väkivallan ja kaatopaikan tyylisillä aiheilla, aika samanlaisia asioita tuli mieleen kuin
aiemmassa Peekaboo-näyttelyssä, josta jäi mieleen Etelä-Afrikan väkivaltaisuus.
Intiasta jäivät mieleen omituisuudet, mutta sitä taide kai onkin: omituisuuksien kuvaamista eikä niinkään tavanomaisuuden kuvaamista.
Koska tänään oli kuvioissa hieman turnausväsymystä, niin aion käydä katsomassa näyttelyn myöhemmin uudelleen.
Kiinnostavaa olisi käydä siellä kuuntelemassa Sarita Skagnesin esitelmää, Skagnesin Vain tytär -kirja olikin myynnissä museon kaupassa ja kuuluu siis näyttelyn juoneen.
Kipunoivista jaloistani huolimatta olin tyytyväinen, että kävin katsomassa näyttelyn, vaikkakin pikaisesti.
Nyt sulattelen hieman näkemääni ja jo illalla osasin järjestellä ne kiinnostavat asiat esille, vaikka aluksi olin aika pettynyt - odotin vallan toisenlaista.
No, minä jatkan syventymistä aiheeseen
viikonloppuna.
Arvonta on nyt päättynyt ja koska arvonnan suorittajat ovat kuukahtaneet kuumeeseen, suoritetaan arvonta heti aamulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti