José Saramago: Elefantin matka

Elefantin matka on ensimmäinen lukemani Jóse Saramagon kirja, joten minulle tuli yllätyksenä muutama Saramagon käyttämä tyyliseikka: hän kirjoittaa erisnimet pienellä ja dialogeissa repliikit erottuvat toisistaan vain pilkuilla. Ensimmäisessä dialogissa asia pisti silmään, sitten siihen tottui - ja yritän päästä yli myöskin siitä, että muutama päitä hajottava kielenhuollon tunti on tullut pidettyä turhaan, jos kaikki lukisivat vain Saramgoa ja kirjoittaisivat kuin Saramago.

Koska Saramago on valinnut tällaiset kirjoitustekniset seikat niin kokoan itseni ja jatkan matkaani. 

Itse menetin sydämeni norsuille, elefanteille pari vuotta sitten, jolloin pääsin tutustumaan eläimiin ihan kosketus- ja matkustusetäisyydellä. 

Siksi varoituksen sana heti alkuun: 

en pysty objektiivisesti kirjoittamaan tästä kirjasta, 

jonka päähahmona on 

elefantti nimeltä Salomo. 

Salomolla oli jo sydämeni ennen kuin aloin lukea kirjaa.

Elefantti ei ole harmaa kuin hiiri vaan hiiri on elefantti. Ja se lisäisi, Hieman kunnioitusta, jos saan pyytää. 

Kirjan loppupuolella oleva lainaus kuvastaa hyvin niitä ajatuksia, joita elefantit ovat minussakin herättäneet. 

Tuo äärettömän mahtava, vahva ja iso eläin, joka voisi murskata itseään paljon ihmiset, on myös kamalan kiltti ja ystävällinen eläin. 

Juuri siksi, että se sietää ihmisiä. 

Jos mietitte tilannetta toisinpäin, olisivat elefantit murskaantuneet ja aikapäivää sitten.  

Itse tarina kirjassa pitää sisällään sen, että Portugalin kuningas aikoo lähettää elefantin Itävaltaan Wieniin, vaimonsa serkulle kihlajaislahjaksi.

Matkalla Salomoa hoitaa tämän hoitaja, Subhro.

Sekä eläin että hoitaja on tuotu Intiasta, joka oli Portugalin siirtomaa (tai osa Intiasta, lähinnä Goa, joka muuten on Intian vaurainta aluetta). Matkasta jäi mieleeni kaksi asiaa: 

se, kuinka elefantti osoittautuu olevan tunteellinen ja ymmärtävä eläin, kun tämä hyvästelee matkalla mukana olleita miehiä, jotka kääntyvät takaisin Portugaliin. 

Se hyväili miehen hartioita ja päätä kärsällään niin lempein liikkein, että ne vaikuttivat lähes ihmisen kosketukselta - - Ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa eläin jätti kouriintuntuvat jäähyväiset ihmiselle, aivan kuin se olisi ollut velvollinen osoittamaan tälle ystävällisyyttä ja kunnioitusta, mitä meidän käyttäytymisnormistomme eivät missään nimessä tue, mutta mikä saattaa olla tulikirjaimin kirjoitettuna elefanttien perustuslakeihin. 

Samalla kum elefantit saavat ansaitsemansa kunnioituksen, Saramago kirjoittaa ihmiskunnan ongelmista ja näyttää, minkälaisia ihmiset ovat. 

Matkalla Salomo koki myöskin kovia, sillä Alppeja ylittäessä siihen tuli jääkerros, jota lämpimään tottunut Subhro ei myöskään saanut irtoamaan. Kuvitelkaa viime talven jäljiltä, millaiselta jääkerros mahtaa tuntua! Matkallaan Salomo myös tekee ihmeen, Subhron avustukella tosin, mutta ihme (elefantin polvistuminen) oli asia, jota katolinen kirkko tarvitsi, kun luterilainen uskonto valtasi jalansijaa Euroopassa. Olisiko tässä itsensä ateistiksi luokitelleen Saramagon kannanotto uskontoihin.

Matka päättyy hyvin ja Salomo (tai Suleiman, joksi se oli uudesti nimetty) nauttii ansaitsemastaan ruoasta ja juomasta.

Saramagon kirjoitustyyli on hersyvä, hän eksyy viehkeästi sivupoluille aiheesta kuin aiheesta. Lisäksi hän jatkuvasti kirjailijana kommentoi tekstiään ja tyyliään:  

Meillä on siis tässä kertomuksessa kaksi rinnakkaista puhetasoa jotka eivät koskaan kohtaa, yksi on tämä jota voimme surata vaivatta ja toinen se joka pysyy tästä eteenpäin vaiti. Mielenkiintoinen ratkaisu.

Väliin Saramago ujuttaa myöskin viisauksia elämästä, maailmasta ja ihmiskunnasta. Ihmisistä kirjasta saa hieman pessimistisen kuvan, samoin uskonto saa kritiikkiä:

ihminen on tehty sellaiseksi että hän voi yhtä hyvin uskoa saavansa hiukset kasvamaan liotetulla elefantinkarvalla kuin kuvitella että hänen sisimmissään on jokin ainutkertainen valo joka johdattaa häntä pitkin elämän teitä.

Pidin teoksesta todella paljon.

Jo senkin takia, että elefantti oli juuri niin symppis kuin itse olen niiden  ajatellut olevan.

Elefantti tekee työnsä kitisemättä ja valittamatta, ei kuitenkaan täysin alistuneena.

Elefantilla kun on voimaa niin halutessaan heittää itseään pienempi ihminen selästään tai murskata pieni ihminen voimillaan.

On vain mahtavaa, ettei näytä kaikkia voimiaan kuin silloin, 

kun on pakko. 

Sanoisin, että suurinta viisautta.

Saramagon muut viisaudet sopivat hyvin elefantin seuraksi. 

Taidan lukea jatkossa muitakin Saramgon teoksia, niitä joita Saramago ehti kirjoittaa. 

Hän kuoli viime vuonna.  

Hesari,

Hesarin lukupiiri, 

Riina,