Maahanmuuttajanaiset: Kotoutuminen, perhe ja työ

Kun nyt on ollut paljon puhetta ja (ehkä vähemmän) tietoa

maahanmuuttajista Suomessa, niin selasin läpi tällaisen Väestöliiton julkaiseman teoksen

Maahanmuuttajanaiset: Kotoutuminen, perhe ja työ (2008, Väestöliitto), jossa mm. Tuomas Martikainen ja Marja Tiilikainen (toim.) kirjoittavat esim. haastattelututkimusten perusteella maahanmuuttajanaisista, heidän suhteestaan perheeseen ja heidän perhekäsityksistä, naisten kotoutumisesta ja työn saannista, tai työttömyydestä.

Tuomas Martikaisen ensimmäisessä artikkelissa on sitä ihan oikeaa numerotietoa, joka joskus puuttuu keskusteluista, joissa sivutaan maahanmuuttoa ja joissa luodaan uhkakuvia siitä, millaiseksi maamme muuttuu.

Artikkelissa on tilastot vuosilta 1990, 1995, 2000 ja 2005, joista käy ilmi se, että eniten maahanmuuttajamäärä on noussut entisen Neuvostoliiton alueelta, tähän tietysti kuuluu Venäjä ja Viro, joiden kansalaiset ovat kaksi suurinta maahanmuuttajaryhmää maassamme: 1990 muuttajia oli 9 661 ja vuonna 2005 45 870. Se, mistä julkisessa keskustelussa ollaan huolissaan, on somalialaisten rynniminen Suomeen: vuonna 1990 heitä oli 51 ja vuonna 2005 5 060. Tässä tilastossa kerrotaan maahanmuuttajista synnyinmaansa perusteella. No, mutta melkoisia eroja näissä luvuissa kuitenkin.  

Toinen kiinnostava tilasto oli se, jossa näkyvät Suomessa syntyneiden ja ulkomaalaisten perustamat avioliitot. Suomalainen mies + thaimaalainen tai filippiiniläinen nainen -avioliittoja on 2 163, suomalainen mies + entisen Neuvostoliiton alueen nainen 6 946.

Suomalainen nainen + läntinen Eurooppa 5 074 ja suomalainen nainen + USA, Kanada 945. 

Nämä ovat suurimmat ryhmät molempien puolilta. Tilasto vuodelta 2005.

Juuri luin laatulehti Metron tekstariosastolta mielipiteen, että mies tarvitsee mielenterveytensä kannalta vaimon Aasiasta, ja toisen samana päivänä, jossa kerrottiin, että suomalainen nainen taas joutuu huijauksen kohteeksi, kun Afrikka vyöryy Suomeen avioliittojen kautta. 

***

Minna Säävälä (joka muuten kirjoitti Intia-kirjaakin) on tutkinut Kosovon albaanien naisia. Tämä artikkeli oli raakaa luettavaa siitä, mitä sodassa on tapahtunut juurikin naisille. Säävälä kirjoitti, miten Suomessa kotiin jäävät naiset ahdistuvat, kun heillä on aikaa miettiä sotien kauheuksia.

Artikkelissa tuli esille myös kaksi asiaa, joita olen miettinyt itsekin. 

Ensimmäinen on se, että meillä Suomessa nähdään perheeseen sidottu maahanmuuttajanainen usein alistettuna, kun taas maahanmuuttajalle perhe voi olla voimavara ja omanarvontunteen keskeinen lähde. Albanien puheessa avioliiton pelastaminen on naisen tärkeimpiä tehtäviä ja naiset näkevät itsensä usein miehiä viisaampina ja henkisesti vahvempina.

Toinen asia on se, että meillä länsimaissa uskotaan niin kovasti romanttisen rakkauden perusteella solmittuihin avioliittoihin, että maahanmuuttajien suvun ja perheen puuttuminen avioliiton solmimiseen nähdään taas alistamisena, tai ainakin negatiivisena asiana. Albaninaisten puheessa korostetaan sitä, että pakkoavioliittoja ei ole olemassa, vaan vaikka suku voi etsiä sopivaa miestä/vaimoa, niin avioituvan mielipidettä kysytään. 

Minua jaksaa hämmästyttää se, että aina kun nostan esille toisen kulttuurin erilaisia tapoja ja yritän nähdä niissä positiivista, niin saan kuulla, että olen jotenkin sokeutunut ja ihailen ties minkä väristen silmälasien läpi sitä toista, kun minun pitäisi olla uskollinen omalle kulttuurilleni ja tavoille. 

Siksi ihan välihuomautuksena mainitsen, että en ole sitä mieltä, että toisten tavat ovat parempia kuin meidän. En myös ole sitä mieltä, että meidän tavat ovat parempia kuin toisten.

Minusta on kiinnostavaa tutkailla, että toisen erilaisessa tavassa voisi olla jotain hyvää. Kuinka monta särkynyttä sydäntä vähemmän olisi meidänkin maassa, jos teini uskoisi äidin sanaa, että tuo poika tai tyttö ei ole hyväksi sinulle. Muuttuisivatko avioerotilastot kauniimmiksi, jos perheen mielipiteet vaikuttaisivat puolison valintaan? 

Myös toisinpäin on selvää, että maahanmuuttaja voi Suomessa helpommin päästä huonosta suhteesta tai väkivaltaisesta puolisostaan eroon kuin omassa maassaan, jossa on ehkä tiukemmin yhteisönsä vahdittavana ja jossa ei ole taloudellista mahdollisuutta eroon. 

En ymmärrä, että miksi pitää kivenkovaan pitää kiinni omasta tavasta, jos voi huomata, että siinä toisessakin on paljon hyvää? Ei silloin tarvitse hypätä kokonaan toiseksi, vaan voi ottaa pieniä paloja ja opetuksia siitä toisesta.  

****

Minua kiinnostava artikkeli oli myöskin Tuomas Martikaisen ja Lalita Golan kirjoittama juttu, jossa oli taas haastateltu Intiasta ja Nepalista kotoisin olevien naisten käsityksiä perheestä. Jotenkin lukeminen tuntui tirkistelyltä, sillä olenhan ollut ehkä samoissa juhlissa näiden naisten kanssa, tai muuten tekemisissä. En voi väittää, etteikö tirkistely olisi ollut kuitenkin mielenkiintoista.

Keskusteluissa, joita tutkijat sitten analysoivat, oli noussut esille lähinnä suomalainen nainen, johon naiset peilasivat itseään: suomalainen nainen näyttäytyy perhettään kohti välinpitämättömänä ja muutenkin moraalittomana - ja naiset pitivät perheitään ylivertaisina verrattuna suomalaisiin perheisiin. Tähän oli haastateltu siis IT-alan ja etnisten ravintoloiden työntekijöiden vaimoja.  

Kuulostaa jotenkin tutulta puheelta. Emme ole ainoita, joiden mielestä meidän oma tapa on toisia parempi. Myöskin olen oppinut, että aasialaista perhettä ei millään lailla saa arvostella, varsinkaan miestä, perheen päätä. On vain opittava ne tavat, joilla kierretään asia ja laitetaan miehen suuhun ne sanat ja päätökset, joita toivotaan sieltä kuuluvan. Tärkeintä on muistaa kahvin tarjoaminen, tähän tyyliin:    

   

Pidän hulluna Udit Narayanin äänestä, mutta en voi sanoa, että hyväksyisin ihan kaikkea. Ennakkoluuloihin voi vastata vain osoittamalla, että oma tapa ei ole yhtään huonompi. Omakohtaisesti voin sanoa, että kun on toisena muiden lähellä, ne omat tavat ovat suurennuslasin ja arvostelun alla. Käytöstäni on ihmetelty, kun en esimerkiksi juo alkoholia, länkkärit kun tuppaavat ainakin kaukomatkoilla ottavan oluen jos toisenkin.

Teoksessa kiinnostuin nyt nimenomaan näkemyksestä perheeseen, työ ja kotouttaminen pitäisi varmaan oman työnikin kannalta olla kiinnostavampaa, mutta tarinoita on sen puolesta niin monia, että en nosta niitä esiin sen enempää. Enkä kyllä niin hirveästi niitä lukenutkaan. Yllättävää kirjassa oli se, että 2. maahanmuuttajasukupolveen laskettiin mukaan myös ne, joiden toinen vanhemmista on muualta kuin Suomesta ja toinen suomalainen. Tämän mukaan meillä on kaksi 2. maahanmuuttajasukupolven lasta, mikä tuntuu hurjalta ajatukselta. En ole itse ajatellut asiaa noin. 

Ihan mielenkiintoinen kirja, aloin jo tuntea vetoa opiskeluihin ja tutkimuksiin, mutta taidan kuitenkin seuraavaksi siirtyä kaunokirjallisuuteen.