Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä

Varoituksen sana heti alkuun:

taidan olla taas vähän rakastunut.

Kader Abdolahin Talo moskeijan vieressä (2011, Bazar, suomentanut Sanna van Leeuwen) vaikutti kiinnostavalta kirjalta heti kun luin Bazarin uutuusluetteloa ja ennakkoaavistukseni pitivät paikkansa.

Tämä oli yksi parhaista kirjoista, joita olen tänä vuonna lukenut

(myönnettäköön, että olen aika monen tämänvuotisen kirjan kohdalla sanonut jo samaa, mutta kun näitä hienoja kirjoja tulee koko ajan vastaan - ei voi valittaakaan).

Kirjassa kuvataan Iranin historiaa:

ensin maassa käydään Irakin kanssa sotasilla,

sitten valtaan astuu Khomeini,

ja pikkuhiljaa islamistit alkavat saada valtaa myös naapurimaassa Afganistanissa.

Historian tapahtumat kuvataan talon, joka on moskeijan vieressä, näkökulmasta.

Historian tapahtumat tulevat ja menevät,

moskeija ja talo pysyy.

Agha Dzan, talon päämies ja kauppias pysyy kirjan päähenkilönä löyhästi.

Muitakin henkilöitä kuvataan, ja heidän nimensä ja suhteensa on selvitetty kirjan alkusivuilla, mikä on hyvä, sillä muuten henkilöiden sokkeloissa eksyisi pahasti. 

Myös henkilöt tulevat ja menevät, heitä kuvataan aina silloin, kun he sattuvat viivähtämään talossa.  

Minusta teoksessa on juuri parasta sen rakenne:

talo on ikään kuin päähenkilö tai erittäin vahvana säilyvä miljöö,

jonka kautta tarina, tapahtumat, ihmissuhteet ja ihmiskohtalot näyttäytyvät.

Kertomus etenee kuin satu ja kirja alkaakin kuin satu:

Olipa kerran talo, vanha talo, jota sanottiin moskeijan taloksi.

Talossa asuu ihmisiä, joilla on erilaisia tehtäviä, samoin kuin talossa on eri huoneita eri toimintoihin.

Talossa asuvat isoäidit; runoilija Kazem Khan; vaihtuvat imaamit, joiden toimissa näkyvät historian muutokset; vaimot ja lapset. 

Teoksessa kerrotaan aina jonkun henkilön näkökulmasta tapahtumia ja sitten he katoavat talosta (isoäidit pyhiinvaellusmatkalla) tai jotkut palaavat aina uudelleen taloon ja kertomukseen mukaan (kuten Khomeinin oppeja kannattava imaami Galgal. 

Kirjan erilainen kerronta oli yksi sen parhaita ansioita. 

Toinen oli kieli. 

Kader Abdolah muutti Iranista Hollantiin ja on kirjoittanut kirjansa tällä uuden kotimaansa kielellä. 

"Kuuro ajatteli: 

Ehdin nukkua vielä hetken

ennen kuin karavaani tulee. 

Karavaani tuli, 

kulki ohi pilven lailla, 

mutta hän ei huomannut. "

Hän täydensi runoaan vielä lyhyellä selityksellä: "Kuuro mies symboloi ihmisiä, jotka tuhlaavat aikansa turhuuteen. Ja karavaani symboloi aikaa, joka kulkee nopeasti ohi."  

Teos kertoo Iranista, islamilaisesta maasta. Kauniisti ja niin, että ne asiat, joita me paheksumme länsimaissa, tulevat toisenlaiseen valoon. Naiset, joiden ajattelemme olevan kotiin sidottuja orjia, näyttäytyvät korvaamattomina.

Kun talossa oli taas vakituinen imaami, kaikki huomasivat yhtäkkiä, kuinka korvaamattomia isoäidit olivat olleet. He olivat aina huolehtineet kaikesta hiljaisuudessa. Talo oli käynyt kuin vanha kello, mutta nyt ei edes viiden naisen onnistunut saada kiinni sen rytmistä.

Jokaiselle on paikkansa talossa.

Tai yhteisössä ja yhteiskunnassa, voisi tulkita laajemmin.

Laajemmin kirjassa käsitellään poliittisten tuulten kääntymistä ja sitä, miten kehenkään ei voi luottaa, kun kyse on vallasta, vallan janoamista ihmisistä ja niistä, jotka haluavat päästä vallan lähelle. Myös talo joutuu uusien tuulien tullessa politiikan pelinappulaksi, kun islamilaisia sääntöjä tuodaan maahan. Toisaalta taas poliittinen liikehdintä ja vallan jano asettuu osaksi suurempaa historiallista jatkumoa. Poliittinen sanoma voi olla eri, mutta pohjimmiltaan kyse on aina ihmisen halusta saada valtaa.  

Tämä oli uskomatonta. Agha Dzan ei voinut käsittää heidän suhtautumistaan. Tämä oli hänen kylänsä, kaikki hänen omaisensa oli haudattu tänne. Miksi häntä kohdeltiin näin? Vallankumous oli tuonut esiin ihmisten pahimmat puolet. Kehenkään ei voinut enää luottaa, ei edes omaan veljeensä tai sisareensa. Hän oli lukenut kuninkaiden elämästä kertovista kirjoista, että sellaisia ihmisiä oli ollut aina. Petos ja rikos kuuluivat ihmisyyteen.

Teos on kauniin surullinen.

Kauheuksissa ei kieriskellä, historia näyttäytyy talon ihmisten elämässä: ihmisiä kuiolee, toiset pakenevat ja jotkut löytävät oman keinonsa selviytyä Khomeinin rinnalla.

Kaunista teoksessa on sen kieli. Kielenkäyttö saa minut ihastelemaan taas kerran sitä, että joku osaa kirjoittaa näin - ja samalla miettimään, että miten joku osaa kirjoittaa näin itselleen uudella kielellä.

Suru sai kasvit kuihtumaan, hawzissa kellui kaloja vatsa ylöspäin ja vanha kissa kuoli moskeijan katolle.

Kielestä ja ehkä teoksestakin tulee mieleeni jostain syystä Iida Rauman kieli. Kielestä ei tiedä, mitä siinä tulee seuraavaksi.

Tarina on surullinen, mutta kuitenkin toiveikas, hieman samaan tyyliin kuin Rauman tarina.

En tiedä, miksi tämä kirja ei ole saanut minkäänlaista reaktiota aikaan. Minusta tämä on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, varsinkin tänään, kun emme haluaisi kohdata muita uskontoja emmekä nähdä muslimeissa mitään hyvää. Aiemmin olen lukenut Iranista Marjaneh Bakhtiarin hieman kevyemmän teoksen Toista maata, ja näistä molemmista kirjoista on jäänyt mukava maku maasta ja sen kirjailijoista (maahanmuuttajia molemmat Euroopassa). Suosittelen tutustumista Abdolahin kirjaan, ja toivon, että se saa suuremman mielenkiinnon vielä. 

Kyllä näihin sanoihin kannattaa upota.

Vanha varis kuuli Fagrin äänen ja lensi kierroksen talon yllä. Hawzin kalat hyppäsivät onnesta veden pintaan, vanha puu suoristi selkänsä ja hymyili, linnut lehahtivat taas istumaan sen oksille ja vuorilta puhaltava tuuli toi mukanaan villien kevätkukkien tuoksua. Agha Dzan puki takkinsa ja pani hatun päähänsä, otti kävelykeppinsä ja käveli iloisena basaariin ostamaan laatikollisen tuoreita pikkuleipiä.

Löysin itselleni uuden kirjablogin

Nenä kirjassa,

jossa tämä kirja oli luettu ja kirjoitettu.

Muualta en sitten löytänytkään;

lukekaa!