Myönnän, että mulla kesti varhaiseen keski-ikään asti,
että aloin nähdä, kuulla ja haistaa
kauneuden ulkona.
Teininä ajattelin, että elämä loppuu,
kun täyttää 20.
Kahdenkympin jälkeen ajattelin, että
elämä loppuu,
jos ei juokse joka viikko ja viikonloppu bileissä.
Ja viimeistään kolmikymppisenä.
Lasten saamisen jälkeen kolmikymppisenä
ajattelin, että elämä on loppu aina, jos
mulla ei ole 'äidin-omaa-aikaa".
Maanantaina mun esikoinen täyttää kuusi
ja nyt musta tuntuu, että elämä loppuu
kun lapsi menee kouluun,
tulee teini-ikäiseksi
tai muuttaa pois kotoa.
Olen siis viimeinkin oppinut nauttimaan
juuri tästä hetkestä.
Nauttimaan arjesta lasten kanssa.
Näkemään, haistamaan, kuulemaan ja ihan vain olemaan.
Tässä ja nyt.
Miten kauniita kuvia!
VastaaPoistaJa pohdintasi elämästä, ajan kulumisesta, menettämisen peloista (siitä kai on kyse, kun ajattelee, miten elämä loppuu johonkin tiettyyn ikään tai tapahtumiin) ja kauniista hetkistä ovat niin oivaltavia. Kiitos niistä!
Ihania kuvia! Sain arvontasi vihdoin linkitettyä ja viimeisimmässä postauksessani on sinulle myös kiitos lukuvinkistä!
VastaaPoistaKiitos molemmille. Olen haaveillut oikean kameran ostamisesta pari vuotta, mutta siihen asti pitää ottaa ilo irti tuosta pokkarista.
VastaaPoistaAnna E: joo, tai ehkä enemmän kyse on siitä, että elän joko menneessä tai tulevassa. Nykyhetkeen on ollut vaikea tarttua.
Emäntä: lukuvinkit olis hyvä pistää ylsö johonkin. Kävin tänään kirjastosta hakemassa varauksiani ja mietin, että mikä olikaan perusta varaukseen...