Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa

Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa (2011, Teos) kiinnosti minua sen jälkeen, kun Karoliina kirjoitti kirjasta Kirjavassa kammarissaan. Silfverbergin tekstit ovat ennestään tuttuja HS:n kolumneista, jotka ovat kirjoittajan mukaan olleet pohjana tämän kirjan teksteihin, ja jotkut teksteistä olivatkin tuttuja ja muistissa. Olen näitä ajatuksia aiemminkin lukenut.   

Kirja jakaantuu eri osiin: eläin, ihminen, koti, nainen, työ, jumala ja kuolema - ja tekstit liittyvät tietenkin näihin aiheisiin. Kiinnostavimpia aiheita minusta olivat ihminen, koti ja työ. Luulen, että eläinaiheista ammensin jo tarpeeksi Foerin kirjasta Eläinten syömisestä, jota myös Silfverberg käsittelee kirjoituksissaan.

Ihminen-osiossa Silfverberg käsittelee mm. ihmisen kulutusta ja maailman eriarvoisuutta.

Suuret ikäluokat, joiden koko olemassaolo tuntuisi perustuvan kestämättömään kulutukseen, puhuvat toimintansa oikeutuksesta herkeämättä, ja se oikeutus taas on heidän lapsuutensa, jolloin kuluttaminen oli vaikeampaa, koska ensin ei ollut edes appelsiineja ja hiihdettiin laudanpalasilla kouluun. Lehdet ovat täynnä keski-ikäisiä miehiä, joiden fantasiassa jokin lauma kaiken kivan kieltäviä "terveysfasisteja" tai "viherfasisteja" pyrkii aktiivisesti tekemään juuri heidän elämästään vaikeampaa ja estämään heitä juomasta ja syömästä itseään sopivasti ajoitettuun hautaansa. 

- - Joskus - - tekisi mieli tarttua puhelimeen, soittaa ja sanoa: Jos saat nyt luvan syödä, juoda, ostaa ja savuta rajattomasti, lopetatko valittamisen?

Koti-osiossa Silfverberg nostaa esiin kodin, Suomen ja maahanmuuttajat, ja esim. Halla-ahon blogin, johon kertoo tutustuneensa.

Toisena yhteisenä piirteenä suomalaisuusfantasioissa on historiattomuus, ajan pysäyttäminen. Suomalaiset ovat sellaisia kuin ovat nyt ja ovat olleet enintään joitain kymmeniä vuosia. Tulevaisuutta suomalaisilla ei ole, paitsi vaalitun lähimenneisyyden säilyttäminen ja vahvistaminen ikuisesti.

Se, että ihmiset ovat aina liikkuneet, kulttuurit muuttuneet ja sulautuneet ja kehittyneet, ei koske tätä kuvaa lainkaan.

Työ-osiossa Silfverberg kuvaa pätkätyöläisyyttä ja sitä, miten työ tekee meistä rahan orjia ja raha työn orjia.

- - shoppailemme siksi, että pelkäämme elämää. Teemme yhä enemmän töitä voidaksemme kuluttaa, ja kulutamme kiivaasti - palkitaksemme itseämme työstä. Itsensä palkitseminen taas on termi, jonka opimme juuri mainoksista. Ne saavat uskomaan, että olemme uhrautuneet ja siksi tarvitsemme palkinnon.

****

Kirjavan kammarin Karoliina on nostanut esiin enemmänkin lainauksia kirjasta, tuosta alkutekstini linkistä pääsee sinne lukemaan.

Vaikka olen monessa asiassa samaa mieltä Silfverbergin kanssa, antoi kirja myös uusia ajatuksia elämääni.

Mietin myös sitä, että kun olen monessa asiassa aika samaa mieltä monenkin Hesarin kolumnistin kanssa, 

että kannattaisiko samanmielisten sijasta lukeakin tekstejä, joiden kirjoittaja on aivan eri mieltä kanssani. 

Mikä on tekstien, kolumnien tai esseiden merkitys: 

vahvistaa jo olemassa olevia mielipiteitä vai 

synnyttää uusia? 

Myönnän, välillä olen kyllästynyt näihin ikuisuusaiheisiin, varsinkin kun niitä on nyt viime aikoina pyöritelty jatkuvasti,

kahdesta vastakkaisesta näkökulmasta,

jotka eivät tunnu kohtaavan.

Kieltämättä tuntuu, että se ei ole tarkoituksenakaan,

vaan mielipiteiden taustalla on jotain muuta kuin avoin keskustelu. 

No, kirjaa suosittelen sellaiselle, joka ei ole aiemmin tutustunut esim. Hesarin kolumneihin 

- ja miten musta tuntuu, että juuri sellaiset henkilöt eivät tartu tähän kirjaan...