MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Amy Chua: Battle Hymn of theTiger Mother

Amy Chua: Battle Hymn of theTiger Mother (2011, Bloomsbury) on ollut lukulistallani siitä lähtien, kun mm. HS siitä kirjoitti:

Chuan viesti on, että kiinalaistyylinen ankara, päämäärätietoinen ja äärimmäisen kilpaileva kasvatus on ylivoimaista verrattuna länsimaiseen, lasten ehdoilla etenevään päiväjärjestykseen. Viestiä hieman laajentamalla voi kysyä, käykö tässä länsimaiselle kulttuurille kalpaten.


Chuan tyttäret Sophia ja Louisa eivät saaneet varata aikaa leikkeihin, osallistua koulunäytelmiin, katsoa televisiota eivätkä valita omia harrastuksiaan. Heille ei myöskään sallittu alle kympin arvosanoja muusta kuin liikunnasta ja näyttämöilmaisusta.
Sen sijaan heidän piti olla vähintään kaksi vuotta luokkakavereitaan edellä matematiikassa, harrastaa vain lajeja, joissa he voittavat kultaa, ja soittaa päivittäin kolme tuntia putkeen pianoa tai viulua eikä mitään muita instrumentteja.
Amy Chua piti kiinni soittopakosta uhkaamalla tuhota nukkekodin, kieltämällä käymästä vessassa ja solvaamalla.
Sophiasta tuli huippupianisti. Louisa kapinoi ja vaihtoi lopulta viulun tennikseen.



My goal as a parent is to prepare yoy for the future - not to make you like me.

Amy Chua on professori Yalen yliopistossa, ja hän on kiinalaisten maahanmuuttajien lapsi. Kasvatusmenetelmänsä hän on perinyt vanhemmiltaan, ja välillä, kun Chuan kasvatusta on ihmetelty, hän on voinut (yrittää) piiloutua taustansa taakse.

"Um, yes, I did. But it's all in the context", I tried to explain. "It's a Chinese immigrant thing."
"But you're not a Chinese immigrant", somebody pointed out.
"Good point," I conceded. "No wonder it didn't work."

Tiukkapipoinen ja hulllu kasvattaja vai huumorintajuinen kirjoittaja?
Amy Chua vertaa läntistä ja itäistä kasvattajaa parilla tavalla.
Ensiksikin, länsimaissa lapselle ei saa sanoa suoraan mitään, ettei vahingoita lasta. Lapselle ei voi sanoa suoraan, että tämä on lihava tai huono koulussa. Kiinalaisessa kasvatuksessa lapselle voi sanoa esimerkiksi, että olet läski.
No, onko sitten ihme, että joka vuosi Idols kerää Suomessakin 'osaajia', jotka todellisuudessa eivät osaa laulaa yhtään?
Tai jos koulussa valitaan aina viimeiseksi liikuntatunnilla joukkueeseen, niin eikö ole sama sanoa suoraan, että olet huono liikunnassa?
(Itse olen ollut hyvä liikunnassa, mutta en ole koskaan osannut laulaa.
Koko kouluikä piti jotenkin häveten kestää tämä asia, ja vasta aikuisena olen saanut myöntää, että en osaa laulaa - olisiko ollut helpompaa, jos jo koulussa olisi jo saanut sanoa, että olet surkea laulaja...)
Toiseksi, Kiinassa (ja idässä) lapset ovat velkaa vanhemmilleen ja on selvää, että lasten tehtävä on tehdä vanhemmat ylpeäksi. Lännessä asia on toisinpäin.
Kolmanneksi, Kiinassa aikuiset tietävät, mikä on lapselle parasta, ja lännessä taas, lapsilla on omia haluja ja kiinnostuksenkohteita, joiden mukaan elävät.

Vaikka Amy Chua käyttää kirjassaan kiinalaisen äidin käsitettä, hän muistuttaa, että kaikki kiinalaiset äidit eivät ole kiinalaisia äitejä ja myös että osa länsimaisista äideistä on kiinalaisia äitejä.
Chuan pointti on, että kiinalainen äiti tekee töitä lastensa tulevaisuuden eteen siksi, että aikuinen tietää paremmin, mikä on lapsen tulevaisuuden kannalta parasta.
Jos siis aikuinen näkee, että lapselle on parasta menestyä jossain asiassa tulevaisuudessa, niin lasta tulee ohjata ja piiskata,
mieluummin uhkailun kuin lahjonnan ja kehujen avulla,
kohti menestystä.
Tosiasia on, että aika harva pääsee huipulle
esimerkiksi musiikin tai urheilun saralla,
jos ei harjoittele paljon.

The truth is I'm not good at engoying life. It's not one of my strengths. I keep a lot of to-do lists and hate massages and Caribbean vacations

Amy Chuan mallissa on joitakin heikkouksia, ja Chua on tietoinen niistä. Amy Chuan lapset eivät suinkaan ole eläneet pelkästään heidän oman äitinsä kasvatuksen ikeen alla, vaan heillä on myös isä, jonka näkemys lasten kasvatuksesta on ollut erilainen - ja lapset ovat myöskin päässeet leikkimään anopin huomattavasti lempeämmän silmän alle. Mutta, Amy Chuan metodi on ollut päällimmäisenä, ja siksi myös perhelomilla lapset pääsivät ja joutuivat harjoittelemaan viulun- ja pianonsoittoa. 
Kun perhe matkasi ympäri maailman, esimerkiksi Eurooppaan lomailemaan, Chua otti selvää, missä tytöt voisivat harjoitella soittoaan. 
Amy Chua muistuttaa, että kiinalaisena äitinä ei ole helppo olla, vaan se vaatii paitsi lapsilta myös äidiltä paljon työtä. 
Välillä Chua joutuu miettimään, onko työssä edes mitään järkeä. 

But here's a thing. When I look around at all the Westerns families that fall apart - all the grown sons and daughters who can't stand to be around their parents or don't even talk to them - I have a hard time believing that Western parenting does a better job with happiness

****

Amy Chua antaa yhden mallin vanhemmuuteen, joka tuottaa huipputekijöitä musiikin saralla. Vaikka Chua joutuukin toteamaan, että joskus on hyvä antaa periksi, niin mielestäni Chualla oli monta hyvää asiaakin teoksessa. Olen omien lasten kasvatuksessa lukenut pari kasvatusopasta ja heittänyt ne romukoppaan. Tosiasia on, että aika helposti vanhempana nojaa siihen pohjaan, joka on valmiina omasta lapsuudesta. Chuankin kohdalla hän toistaa paljon sitä, miten hänen omat vanhempansa ovat toimineet.
Chuan kirja ei ole oikeastaan kasvatusopas, sillä siinä ei kerrota Chuan konkreettisista menetelmistä noita alun provosoivia esimerkkejä enempää. 
Olen vakuuttunut, että huipuksi ei pääse muuten kuin harjoitelemalla,
ja kuten Chuakin huomaa, 
toinen tärkeä asia on, että lapsen täytyy pitää juuri siitä asiasta,
jota harjoittelee.
Suomalaisessa lastenkasvatuspuheessa minua häiritsee se, että 
lapsilta ei saisi vaatia yhtään mitään:
jos urheilee, niin liikkumisen pitäisi olla hauskaa
ja tapahtua leikin varjolla. 
Epäonnistumisten hetkellä pitäisi lohduttaa ja kehua lasta
joka tapauksessa.
Ikään kuin lapsi menisi rikki, jos joutuu kohtaamaan epäonnistumisen tai häviön.  
Olen löytänyt kirjan myötä palasen tiikeriäitiyttä sisältäni, 
menetelmäni ovat ehkä vähän erilaiset
(tai mistä minä tiedän, 
jos julkaisisin ne uhkaukset, joita olen joskus suustani päästänyt, 
voisin päästä Chuan kanssa tasoihin -
uskon kuitenkin, että Chuan tarkoitus oli provosoida kirjassa kovasti
ja siksi hän on kirjoittanut esiin ne esimerkit, jotka ovat kauhistuttavimpia).
Meillä tosin ei treenata huippuviulisteja, mutta kyllähän arjessakin tiettyä lujuutta tarvitaan.

Minusta on mielenkiintoista, että vaikka ennakkokäsitykseni oli, että Chua on tervaskanto, joka ei näkemyksistään jousta, 
niin kyllä hän kirjan edetessä sekä kyseenalaistaa että muuttaa näkemyksiään.
Ja vaikka Chuan puolustama kiinalainen menetelmä
onkin hänen mielestään hyvä,
onnistuessaan,
niin on silläkin tapana tuottaa epäonnistumisia
- joista Chuan oma äiti joutuu häntä muistuttamaan
(Chuan oma isä ei ole puheväleissä omien vanhempiensa kanssa,
koska hän ei tehnyt vanhempien mielen mukaan).

Toinen asia, mikä minua kiinnostaisi Chuan kasvatukseen liittyen tietää, että minkälaisia hänen tyttärensä mahtavat olla luonteeltaan. 
Esikoistytär vaikutti siltä, että hän oli varsin kiltti ja tottelevainen, 
kun taas kuopus oli toista maata.
Kun kuopus järjestää julkisella paikalla Suuren Kohtauksen,
niin Chua ottaa sen mielestäni viisaasti (ja epäaasialaisesti)
vastaan:
hän nielee oman ylpeytensä ja tulee tytärtään vastaan.


Kiinnostava kirja jo ihan siksikin, että se on saanut paljon lukijoita - ja kriitikoita, mutta ylipäätään huomiota.
Itse taidan olla sen verran helppo uhri, että olen nähnyt länsimaisen kasvatuksen tulokset pahimmillaan,
koulumaailmassa
(tai jo leikkipuistossa),
enkä oikein usko, että meikäläinen malli olisi
ainoa
mahdollinen
kasvatusmalli.

Luulen, että meikäläisessä kasvatusmallissa
unohdetaan aika usein, että lapsia kasvattaessa meidän vanhempien pitäisi muistaa, että me kasvatamme lapsia
sen takia,
että he pärjäisivät
omassa 
tulevaisuudessaan.

Minkälaisen haluamme omien lasten tulevaisuuden olevan?


***

Lainatut pätkät
lukenut oli myös 








   

8 kommenttia:

  1. Kiinnostava lukea arviosi, koska olet itsekin äiti. En osannut lukiessa yhtään peilata tätä omaan äiti-käsitykseeni, sillä en vielä tiedä, millainen äiti mahdollisesti olen tuleville lapsilleni. Hyvä pointti tuossa, että malli kasvatukseen otetaan omasta lapsuudesta ja sitä puolison kanssa sorvataan omanlaiseksi. Tiikeriäiti löytyy varmasti yllättävän monista, mutta moni ei uskalla sitä myöntää. :)

    VastaaPoista
  2. Hanna, toivon että monessa on tiikeriäiti sisällä, sillä minusta se ei tarkoita mitään negatiivista. Tiikeriäitiys velvoittaa, sillä olen tietenkin tiikeri kiinalaisessa horoskoopissa (kuten chua - vaikkakin on eri syntymävuodet ;) Toisaalta olen myös leijona, joka tykkää nautiskelusta ja murahtaa vain tarvittaessa.

    Tuo yksi myytti on tietysti myös se, että kasvatus on jotenkin äidin ja isän yhteistyötä, ei meillä tosiaankaan. Molemmat sooloilee sen minkä ehtii - mutta mun mielestä lapset näkee, että on kaksi erilaista tapaa tehdä asioita. Kasvatuksessa kun ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa... Chuan luettuani kyllä jäi mieleen pyörimään tuo tulevaisuus-ajatus aika vahvana. Ja se, että kasvatus ei aina ole omalla mukavuusalueella.

    VastaaPoista
  3. Tämä kirja on varmasti sellainen, että se pitää lukea itse ennen kuin sitä osaa kommentoida. Tämä kyllä kiinnostaisi kovasti.

    Minäkin olen huomannut sen, ettei nykylapsille saisi tuottaa pettymyksiä. En itse ole kovin kilpailuhenkinen enkä halua sitä lapsillenikaan, mutta joskus on tosiaan mentävä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle - lapsensa parastahan me kaikki varmasti haemme. Ja vaikka väitän, etten ole kilpailuhenkinen, niin myönnän, että tuntui tosi hyvältä, kun lapseni (ehdottoman leikillisen lastentanssin!) tanssinopettaja kehui tytärtäni ja suositteli häntä balettiryhmään. Jonkinlaisesta sisäänrakennetusta kilpailuvietistä sekin kai kertoo? (mutta silti tyttäreni jatkaa ensi syksynä siellä leikillisessä tanssiryhmässä, ihan oman laiskuuteni vuoksi) Ja jonkinlainen tiikeri asuu meissä kaikissa - kirjaan kantaa ottamatta. :)

    VastaaPoista
  4. Mielenkiintoinen arvio! Kirja on minulla varauksessa kirjastossa ja odotan koska pääsen sitä lukemaan, arviosi jälkeen lukukokemus kiinnostaa entistä enemmän :)

    VastaaPoista
  5. Todella kiinnostava kirjoitus, ja minusta on ansiokasta, ettet hyökännyt Chuaa vastaan, vaan kääntelit näkökulmia varsin hienovaraisesti.

    Olisi ehdittävä lukea tämä kirja itsekin. Minäkään en missään tapauksessa pidä nykysuomalaista lastenkasvatusta ainoana oikeana, eikä ainoaa oikeaa tietenkään olekaan.

    Yksi asia, mikä minua välillä melkein ahdistaa on se, ettei lapsille suoda lainkaan negatiivisia tunteita - tai siltä välillä vaikuttaa. Itku pitää saada vaikka tikkarilla tyrehtymään. Miksi lapsi ei saisi itseä, jos on paha mieli? Myös esim. vihan tunteet pitää äkkiä haudata - minkä takia?

    VastaaPoista
  6. Piti vielä tulla lisäämään tarkennukseksi, että ei tietenkään ole tarkoituksenmukaista, että lapset rypevät hankalissa tunteissaan :-D, mutta miksi niitä ei saisi elää, kun ne eteen sattuvat. Minusta kyse on vähän samasta kuin siitä, ettei lapselle saa sanoa, että se on lihava tai huono jossakin (tai positiivisemmin, ettei se ole hänen vahvuutensa...). Tai ettei lapselta saa vaatia mitään. Ettei vain joudu ponnistelemaan... Mitä elämää se sellainen on?

    VastaaPoista
  7. Arviosi oli hirmu mielenkiintoinen. Kirjakin kieltämättä on kiinnostanut jo tovin, vaikka noin yleisesti ottaen en ole kovin kiinnostunut lapsista tai lastenkasvatuksen nyansseista.

    Aloin tässä jopa pohtia näin nyt itse aikuiseksi kasvettuani, että mitähän tällainen tiikeriäidin kasvatus olisi tehnyt itselleni? Olen aina ollut ihan kohtuullisen tai hyvinkin pärjäävä koulussa ja harrastuksissa (paitsi että minäkään en osaa yhtään laulaa), mutten kyllä koe, että minulta olisi kummankaan puitteissa vaadittu oikein mitään. Perheeni kasvatusmetodi oli ehkä enemmän semmoinen "siinä sivussa se menee", ja ihan tolkun aikuinen sillä metodilla tulikin. Aloin silti miettiä, olisikohan minusta voinut sinnikkäällä kasvattamisella kehkeytyä jonkin alan mestariosaaja? Jännittävä ajatus!

    VastaaPoista
  8. Miia: tässä kirjassa ei tosiaan hirveän tarkkoja lastenkasvatusvinkkejä annettu, tarkoitus ehkä oli vain provosoida keskustelua (ja siinähän se käsittääkseni on onnistunut). Itsekin harrastin lapsena vaikka mitä, mutta siinä tuli eteen aika nopeasti se tosiasia, että menestyäkseen on tehtävä paljon töitä. Ne, jotka tekivät, menestyivät. Muistan erään kentän laidalta, joka on tehnyt uran urheilijana, ja kyllä hänellä oli sellainen palo tekemisessä (varmasti myös vaativat vanhemmat, kasvatusmetodit olivat idästä).

    Paula: no näitähän meillä riittää, myös koulussa. Kun opettaja alkaa vaatia, että esim. tunnilla pitää olla / kuunnella / tehdä töitä jne., tulevat vanhemmat puhelinlinjoja pitkin: kun meidän Aada ei ole sellainen ja tällainen, että jos opettaja ottaisi huomioon sen ja tämän seikan... Kyllähän niitä pettymyksiä väistämättä tulee vastaan. On vähän kurjaa, jos ei ole mitään pohjaa, miten ottaa niitä vastaan. En tarkoita, että elämä pitäisi olla ilotonta, mutta välillä tuntuu, että se pitäisi olla sellaista tasapaksua höttöä. Yksi asia, jota Chua muuten vielä painottaa on se, että Aasiassa ei kärsitä (mukamas) mielenterveysongelmista niin suuressa mittakaavassa kuin länsimaissa.

    Kirppu; kiva että kiinnostaa! Ei tässä kirjassa mitään valmista ollut, mutta varmaan ajatus tai pari, jotka ravistavat omia ajatuksia.

    Katja: joo, voi olla että tämän kirjan kohdalla media nostaa esiin ne tietyt puolet, joilla Chuakin haluaa ravistella ja kohahduttaa. Kirjassa Chua on minusta epävarmempi kuin mitä median kuva hänestä luo.

    Mun on ollut pakko luopua kasvatusmielisestä kilpailusta, tyyliin kuka ensimmäisenä syö lautasen tyhjäksi, kun nuo lapset ovat niin erityylisiä: toinen hotkii ja toinen haaveilee. Kisailu ei ihan joka paikkaan sovi ;D

    Mutta kyllä noissa lapsissa taitaa olla ihan luonnostaan kilpailuhenkisyyttä. Säännöllinen harrastustoiminta opettaa tietysti lapselle myös sen, että jotain asiaa pitää harjoitella säännöllisesti ja ahkerasti, että jotain oppii. Meilläkin ollaan ihan leikkimäisessä tanssiharjoituksessa ja siinä lähinnä sen takia, että lapset oppivat käymään joka maanantai siellä, eikä luisteta jos ei huvita. Ja sen takia, että oppivat tekemään niin kuin joku toinen (kuin äiti) määrää. Mua rasittaa ihan älyttömästi sellainen asenne, että sä et oo mun äiti, mä en sua tottele... Kouluun menevillä.

    Ja, näissä kasvatusasioissa pitää muistaa se, että ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa, vaan jokainen puolustelee miksi se oma on se oikea just mun lapsille... =O

    VastaaPoista