Marianne Peltomaan Ihon alla (2007, Schildts, alun perin ruotsiksi kirjoitettu) teos jatkaa Peltomaan kirjasarjaa, jossa hän on kirjoittanut kahdesta kolumbialaisesta adoptiolapsesta, Pablosta ja Norasta. Aiempia kirjoja, Matka (2000) ja Oikea perhe (2002) olen ainakin ensimmäisen lukenut joskus kauan aikaa sitten.
Ihon alla kertoo lapsista teini-ikäisenä ja teini-iän kynnyksellä.
Pablon koulusta soitetaan kotiin, kun hän on potkinut toista poikaa ja ongelmavyyhti avautuu:
Pablo on tumma vaaleaihoisten joukossa,
ruotsinkielinen suomenkielisten joukossa,
kuulovammainen kuulevien joukossa.
Voisi sanoa, että kiusaamisen syitä löytyy.
Anna, lasten yksinhuoltajaäiti, on kuitenkin kekseliäs, ja laittaa Pablon judokurssille, josta Pablo saa itseluottamusta ja respektiä kavereiden keskuudessa.
Nora on ysillä, myöskin kolumbialainen alkuperältään ja ulkonäöltään erilainen kuin muut. Toisaalta Nora on niiden nuorten parissa, jotka ovat myös hieman erilaisia. Noran ongelmat ovat enemmän jokaisen nuoren ongelmia kuin johtuisivat hänen alkuperästään.
Nora kantaa enemmänkin huolta muista kuin itsestään:
Pablosta ja myöskin Mariasta, hänen ystävästään,
joka on myös adoptoitu, mutta Intiasta.
Maria on Noran ikäinen, ulkonäöltään tumma ja pieni,
jopa hieman liiankin laiha.
Maria pärjää koulussa ja hänellä on ystäviä,
mutta hän ei tiedä oikein kuka on:
Hän aloittaa intialaisten sukujuuriensa etsimisen ja koska hänellä ei ole mitään tietoa bilologisesta äidistään, isästään puhumattakaan, hän aloittaa syventymällä omaan itseensä.
Fiilis: kirjassa pyöriteltiin sellaisia asioita, jotka olivat hieman liiankin kaukana omasta arkitodellisuudestani. Kun itse huokailen hiekkalaatikon reunalla, niin kirja, jossa esitellään teinien ongelmia koko laajuudessaan, ei anna positiivista kuvaa tulevaisuudesta.
Vaikka leikki-ikäisten välit saadaankin selvitettyä,
teini-ikä tuo uusia ja uuvuttavia ongelmia tullessaan.
Ja ongelmien keskellä taas elämä on sellaista, että ihan vain normaalista arkipäivästä nauttii, kun suurin ongelma on sopivan kevätmekon löytyminen juhliin.
Koska ongelmia tai juonta ei sen koommin kirjassa ollut, niin sen lukeminenkin oli vähän tasapaksua höttöä.
Loppukirjaa kohden Marian elämän ongelmat nostattivat esiin monia ajatuksia ja kysymyksiä sekä kirjassa että omassa mielessä.
Kirjassa otetaan esille esim. sellainen asia, että ovatko adoptiot kovin hyvä asia, sillä nuoret adoptoidut päätyvät muita nuoria herkemmin itsemurhaan.
No, vastakohdaksi voi tietysti miettiä, mikä on heittellejätetyn vauvan tai lapsen tulevaisuus ilman adoptiota.
Kenelle? Kirjan suomenruotsalainen tai keskiluokkainen (tai molemmat yhdessä) ote ja asenne ei hirveästi minuun iske, mutta voisin ajatella,
että kirja kiinnostaa sellaista, joka on miettinyt tai mahdollisesti jo toteuttanutkin adoption.
Tietysti kirja voisi kiinnostaa myös sellaista, jolla on muuten esim. kaksikulttuuriset lapset.
Mutta kirja ei oikeastaan mitään uutta esitä, kuin vain sen, että lapsen toisesta kulttuuria on hyvä esitellä lapselle, ja antaa nuoren tuntea olevansa hieman muista erilainen.
Maria oli syntynyt toiseen paikkaan, elääkseen siellä ja kasvaakseen aikuiseksi tai kuollakseen liian aikaisin ruuan tai oikeiden lääkkeiden puutteeseen. Hän oli syntynyt taistelemaan elämästä eikä mukavuuteen ja rahoihin ja törsäämään sellaiseen, mitä hän ei edes tarvinnut.
Jos en ole siellä, minne synnyun olemaa, olenko minä joku muu vai olenko minä yhä minä, sama ihminen?
Minäkin olen lukenut tämän kirjan aiemmat osat ja jokin aika sitten luin tämän kirjan, koska aihepiiri kiinnosti. Jotenkin mäkään en kuitenkaan ihan täysin innostunut tästä kirjasta, ja blogissani joku adoptioäiti kommentoi, että hänestä kirja oli liian stereotypinen eli ei aivan uskottava.
VastaaPoista