Laura Honkasalo: Tyttökerho

Tuskailin jo, että valitsin aivan väärät lomalukemiset tälle lomavierailulle,

mutta onneksi on kaupungin(!)kirjasto, josta voi hakea uutta liian paksujen ja liian syviä mietteitä sisältävien kirjojen tilalle.

Laura Honkasalon Tyttökerho (2005, Otava) oli juuri se kirja, jota kaipasin päiviini, joina parasta on löytää iloisen värikkäät kangaskengät kaupunkini (!) ainoasta kenkäkaupasta, 

vai onko niitä jopa kaksi. 

Tyttökerho oli juuri iltapäiviin ja iltoihin sopiva kirja. Joku varmaan nimittäisi sitä heti kättelyssä chick litiksi, koska kirjassa on neljä nuorta naista, juuri alle kolmikymppistä etsimässä miestä Helsingin discoista ja baareista. 

Ja kyllähän kirja on sitäkin, tosin ilman merkkivaatteiden ja baarien nimeämistä, ilman shoppailua ja vaatetuskittelua. 

Se on teoksen päähenkilön, Katrin, tuskittelua siitä, että 

sopivaa noin kolmekymppistä miestä, joka olisi rehellinen, hyvännäköinen ja vapaa, ei löydy Helsingin kaduilta tai kapakoista. 

Tai ainakaan sellaista, joka seurustelisi vain yhden naisen kanssa, haluaisi naimisiin ja yhteisen lapsen.  

Tyttökerho on alun perin Katri, Nuppu, Kerttu ja Tuuli, mutta sitten Kerttu löytää Samin ja menee naimisiin ja Tuulista tulee työnarkomaani, Nuppu sekoaa ja sekoamisen jälkeen löytää miehen.

Lopulta on jäljellä vain Katri,

jolla on vain epäluotettava seurustelukumppani Milo.

Ja vaikka tytöt eivät keskenään seurustelekaan, Katri on mustasukkainen vaikka mille: sille, että muut löytävät miehen; sille, että Tuuli on liikaa töissä ja sille, että kaikki tuntuvat löytävän jotain sellaista, mitä hän ei saa.

Katri tekee työkseen sisustusjuttuja lehtiin ja haaveilee miehestä, jonka kanssa voisi hankkia asunnon ja josta voisi tehdä omanlaisensa:

oman minänsä jatkeen, sillä teoksessa juurikin asunnot kuvastavat ihmistä omimmillaan.

Katrin tapaamat miehet ovat kuitenkin itsekeskeisiä, eivätkä ollenkaan Katrin sulhasehdokkaaksi tai lapsen isäksi kelpaavia. 

Milo, jonka kassa Katrilla on on/off-suhde on niin ärsyttävä, että tekisi mieli hypätä kirjan sivuille antamaan herralle kunnon rökitys. 

Paljon parempi ei ole Danielkaan, 

jonka kanssa Katri lähtee Roomaan. 

Kaikkein kamalinta on kuitenkin päähenkilön suhtautuminen miehiin:

miehet ovat kusipäitä, jotka hyppäävät sänkyyn toistenkin naisten kanssa ja aina on miesten syy, jos suhteesta ei tule mitään. 

Itse Katri syyllistyy aivan samaan, mutta ei ole tietenkään syyllinen mihinkään, eikä ainakaan elämänsä saamaan suuntaan.

Kun Katrille selviää sellainen asia, että Daniel ei ole kiinnostunut historiasta, lentää mies mäkeen.

****

Pidän Honkasalon teoksista, tästäkin.

Vaikka kirja onkin aikamoinen tyhjäpäiden kuvaus, niin Honkasalo onnistuu kuitenkin kuvaamaan meidän, 70-luvun lapsien elämää ja aikuistumista.

Peiliin katsominen on kamalaa, mutta olin aivan samanlainen alle kolmikymppinen.

Ensinnäkin päämäärä oli selvä: koulutus, työ, mies, lapset ja talo.

Aina tuntui olevan joku, joka ennen itseäni onnistui nappaamaan jonkun edellä mainituista.

Eniten ärsytti se, että jollekin ne kaikki tulivat ilman suurempia ongelmia, kun taas itselle jokaisen saavuttaminen tuntui suurelta ponnistukselta ja saavuttamattomalta asialta, ja jonka takia ehti viettää monta unetonta hetkeä ja aamuyötä ystävän kanssa itkiessä asiaa. 

Teosta lukiessa tajusin, että me kaikki jahdattiin samoja asioita huomaamatta, kun sellaiset tulivat kohdalle, 

eikä missään välissä huomattu, että ollaan saavutettu jo joku asia, 

kun jollakin oli useampi asia saavutettuna.

Jos nyt eläisen uudelleen samaa aikaa, niin en välittäisi siitä, mitä jonkun toisen elämään tupsahti, vaan olisin kuunnellut enemmän sitä, mitä itse halusin elämältä ja olisin mennyt rohkeammin siihen suuntaan, johon oikeasti halusin.  

Olisipa sitä jossain vaiheessa uskaltautunut kuuntelemaan itseään ja miettimään, mitä oikeastaan itse haluaa. 

****

Laura Honksalon ohella Juha Itkonen on toinen kirjailija, joka on onnistunut parhaiten kuvaamaan oman ikäpolveni elämää ja suuria kysymyksiä. 

Itkosen Anna minun rakastaa enemmän on toinen kirja, joka pureutuu juuri sellaiseen maailmaan, jonka tunnen aivan omakseni.